The connoisseur

Tässä pikku-pätkässä keskitytään nyt vihdoinkin olennaiseen, eli viininjuon...viininmaisteluun! Siihen, mitä kaltaiseni Conoisseurin herkät makunystyrät ja muut virheettömän tarkat aistit tuumasivat viininmaistelusta viinihommille melko otollisilla alueilla maailmassa, Uuden-Seelannin pohjoissaarella Martinborough'ssa ja Hawke's Bayssa sekä Marlborough'n alueella eteläsaarella.

NAPIER, MARTINBOROUGH JA HAWKE'S BAY
Vuokraamme kummitätini kanssa auton ja hurautamme Napieriin. Kilometrien pohjalta arvioimme matka-ajaksi noin kolme tuntia, mutta retki kestää melkein tuplat, koska tie on niin kiemurainen ja kulkee useiden pikkukylien ja -kaupunkien läpi. Asiaa ei helpota vasemmanpuoleinen liikenne, joka takaa sen, että matka taittuu kaikessa rauhassa. Ja mikäs siinä, ei ole kiire mihinkään.

1. Margrain Vineyard
Saavumme ensimmäiseen kohteeseen. Maistan -enkä muuten sylkäise pois- upeaa roseta ja ostan koko pullon matkaan. Maistamme vielä paljon muutakin, tilan Sauvignon Blancia ja Pinot Noiria. Maistattelun emäntä on erittäin rento, eikä veloita meiltä maistatuksesta mitään, koska ostamme pullon. Meininki on todella jalat maassa -henkistä ja kursailematonta. Ei mitään hienosteluja, ei mitään juhallisia tervetuloa-toivotuksia tai pitkää, tammien viitoittamaa tietä, joka johdattaisi meidät valtavan viinikartanon tiluksille, jossa snobbailtaisiin viinituntemuksella. Päinvastoin. Ei tartte tietää viineistä yhtään mitään eikä tartte sylkäistä/kaataa viiniä pois. Suits me!

Fiilikset saapuessa
- Utelias ja epävarma (osaanko virheettömästi Connoisseurin manttelini velvoittaman viinietiketin?)

Connoisseurin arvio viinistä (tilan oma roseviini)
- Tällainen hitusen mansikkainen, niin sanottu rippijuhlaviini. Viaton, helakka. Tulee mieleen huviskan metsä Varkauden Könönpellossa.

Fiilikset lähtiessä
- Helpottunut, yllättynyt (tämähän oli rento paikka), miellyttävä rosen maku viipyilee suussa.

Erityishuomiot
- Erittäin hyvä aloitus viini-tourneelle, tästä tulee hyvä päivä!

2. Ata Rangi Winery
No eipä tarvihe kauaksi ajella edelliseltä tilalta, kun kurvaamme jo seuraavaan paikkaan. Viehättävä on tämäkin. Pieni, intiimi. Maistelurakennus on kuin villin lännen saluuna. En maista mitään. Ei sillä, ettenkö haluaisi, mutta huomaan viinitilan pöydällä kirjan "Dogs of the vineyards", ja uppoudun tietenkin lukemaan sitä liian pitkäksi aikaa ja sitten pitääkin jo jatkaa matkaa.

Fiilikset saapuessa
- Miten noita rypäleitä sitten kerätään tuolta valtavilta pelloilta? Käsin? Koneilla? On nimittäin helevetinmoinen homma. Milloin ne kerätään?

Connoisseurin arvio viinistä
- Ei viinin maistelua tässä paikassa. Näyttivät pullot kyllä kauniilta siisteissä pinoissa erivärisiin silkkipapereihin käärittynä.

Fiilikset lähtiessä
- Mä haluuuuuuuuun koiran! Walesin terrierin tai jonkun muun ihanan turjakkeen! Sen nimeksi tulee Rane.

Erityishuomiot
- Tälle paikalle erityiskiitokset koirien esilletuomisesta tärkeänä osana viinitilakulttuuria, ainakin Uudessa-Seelannissa.

3. Vynfields Organic Winery
Noniin, now we're talking! Tänne saavutaankin jo vähän sellaista yksityistien tapaista pitkin, tien päässä häämöttää idyllinen, valkoinen pikku-kartano. Puutarhan pensaat on trimmattu täydellisiksi geometrisiksi muodoiksi. Paikka henkii boutique-tunnelmaa. Maistan roseta, joka on Pinot Noirin ja Sauvignon Blancin sekoitus. Maistellaan muutakin hyvää ja päätämme jäädä tänne lounaalle. Istumme upeassa puutarhassa ja nautimme tilan omia antimia, ihana antipastolautanen ja lasillinen täydellistä roseta. Kummitätini ostaa pullollisen tilan ylpeydenaihetta, oman tilan palkituinta viiniä: Vynfields Organic Wines, Reserve Pinot Noir 2010, joka voitti IWSC 2010 -kisassa (International Wine & Spirit Competition) kultaa omassa luokassaan.

Fiilikset saapuessa
- Onkohan näillä sellainen ilman paitaa hommia tekevä, kuuma puutarhuri?

Connoisseurin arvio viinistä (lounaan kyytipoikana nautittu rose)
- Oih, mikä ihana aprikoosiin vivahtava väri ja maku. Tätä keijut juovat kesäisin. Pirskahteleva, ikimuistoinen, herttainen.

Fiilikset lähtiessä
- Joo en lähtisi autoa ajamaan enää. Olo on onnellinen ja vailla huolen häivää. Pikku-päiväkännit, tai sanotaan nyt pikemminkin että hiprakka, onkin ihan tervetullut olotila tässä välissä matkaa.

Erityishuomiot
- Nukahdan autoon ja torkun loppumatkan Napieriin. Ei ole riemukas olotila olla lempeässä laskuhumalassa noin kolmen aikaan iltapäivällä, kun pitäisi terhakkana lähteä tutkailemaan majoituspaikkaa ja kaupukia.

4. Elephant Hill Estate
Nyt saavutaan vähän niinkuin Dallasissa saavuttais Ewingien farmille. On nimittäin suuren maailman meininki. Tilan pihalta nousee juuri helikopteri ilmaan, tekevät varmaan toureja yläilmoista, kun on niin iso paikka. Räpsin kuvia joka paikasta, on niin vimpan päälle laitettu kaikki. Palvelukin on ylevälle paikalle tyypillistä: meitä ei tervehditä tai tulla jututtamaan tai noteerata oikeastaan yhtään millään tavalla. No, tässä vaiheessa meillä alkaakin olla kiirus lautalle, joten jatkamme samantien matkaa.

Fiilikset saapuessa
- Dallasin tunnusmusiikki alkaa soimaan päässä.

Connoisseurin arvio viinistä
- Ei maisteltuja viinejä.

Fiilikset lähtiessä
- Dallasin tunnusmusiikki soi päässä.

Erityishuomiot
- Vessat oli todella ylelliset! Pöllin yhden single-packed käsisaippuan mukaan. Kjäh, kjäh. Backpacker-Mipi iski jälleen.

PICTON JA MARLBOROUGH
Ehdimme kuin ehdimmekin lauttaan Wellingtonissa, josta reissaamme eteläsaarelle, Pictoniin. Auto jää Wellingtoniin ja päätämme jatkaa loppumatkan bussilla. Buukkaamme itsemme Gourmet Winery -tourille.

5. Wither Hills Winery
Tästä se lähtee, kulinaristinen viinikierroksemme legendaarisen Marlborough'n alueella. Retkeen sisältyy myös kolmen ruokalajin gourmet-lounas. Ensimmäisenä maistelemaan Sauvignon Blanceja sekä oppimaan vähäsen lisää tästä Connoisseurin hommasta. Upean paikan läpikäytyämme meidät ohjataan kabinettiin, jonne on katettu, sanoisinko huolestuttavan suuri määrä viinilaseja kunkin henkilön paikan kohdalle. Hyvä että ollaan aamupala syöty, niin jo on luvassa lasitolkulla viinin kittaamista. Lisäksi saamme tehdä oman sekoituksemme. Ensin maistamme kaikki neljä viiniä läpi, sitten valitsemme kaksi suosikkia ja teemme niistä oman viinisekoituksemme.

Fiilikset saapuessa
- Iso tila on tämäkin, vähän niinkuin se Elephant Hills oli. Dammit, Dallasin tunnusmusiikki palaa soimaan päähäni. Ei enää mitään tehtävissä.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja viinejä oli neljä erilaista Sauvignon Blancia Marlboroughin alueelta. Tässä niistä tuomioni:

a) Mitätön, tavallinen. Ei herätä mitään tunteita. Terävä jälkimaku. Tätä viiniä juottaisin jollekin tosi tylsälle tyypille.
b) Ooooo! Mikä voimakas rymistelijä. Ja mikä takauma! Palaan taas Lord of The Ringsin maisemiin ja näen itseni aarniometsässä siemailemassa tätä ihastuttavaa, pähkinäistä ja metsän makuista viiniä auringon paistaessa puiden oksien välistä suoraan vieressäni kyljellään makaavan Viggon kultaisille kutreille. Jaan tämän ajatuksen (Viggo-pätkää lukuunottamatta) innokkaana myös muiden kanssamaistelijoideni kanssa. Isäntämme katsoo minua sanattomana.
c) Ihan tyhmä viini. Varmaan lipistä, jota ovat laittaneet vaan eri pulloon tyhmille turisteille. Jos tähän sötköttäisi vadelmavissyä mukaan, saisi hyvän juhannusjuoman. Siis sellaisen, joka pitäisi nestetasapainon kunnossa ja jota voisi juoda, niinkuin suomalaiset juhannuksena juovat, eli kolme päivää putkeen.
d) Nyt ollaan oikean asian äärellä. Jos intiaanit olisi juoneet viiniä, niin tämä olisi varmasti ollut yksi sellainen, jota apassit ottivat juuri ennen taisteluun lähtöä. Tämä maistuu karkealta, maalta, mullalta, nahkaiselta. Rohkeutta! Asennetta!

Fiilikset lähtiessä
- Humalassahan sitä ollaan. Turha sitä on käydä kieltämään, ihan rehellisesti nousujohteisessa. Ja tämä oli vasta eka paikka tänään.

Erityishuomiot
- Harmittaa, että avasin suuni siitä Lord of the Rings -viittauksesta. Nyt joudun olemaan koko loppupäivän saman ryhmän ja häpeäni kanssa.

6. Johanneshof Wine Cellars
Söpö pikku-tila, jossa sato korjataan käsin. Yksi harvoista viinitiloista, josta saa Gewurztramineria. Sitä saksalainen emäntämme tarjoileekin meille avokätisesti. Kuivaa, puolikuivaa, makeaa, puolimakeaa. Menen sekaisin eri mauista. Löytyy myös Rieslingia ja superimelää jälkiruokaviiniä. Pääsemme tutustumaan myös maanalaiseen viinikellariin, joka on harvinaisuus koko maassa. Kynttilän valossa haahuilemme tynnyreiden ja pullojen keskellä, silmät tottuvat pikkuhiljaa hämärään. Kellari on ihanan viileä, kostea ja tuoksuu maalle.

Fiilikset saapuessa
- Tuolla emännällä pitäisi olla sellainen saksalainen oluttuvan tarjoilijoiden mekko päällä, niin oispa täydellisen saksalainen setting.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja viinejä oli ainakin neljä ellei viisi erilaista Gewurztramineria ja Rieslingia. Pystyisimpä antamaan niistä kustakin selektiivisen tuomioni, mutta kun en pysty. Sellanen perstuntuma minulla kuitenkin on, että hyviä olivat kaikki.

Fiilikset lähtiessä
- Ei muutosta edelliseen. Ei ne promillet ainakaan laskeneet tämän paikan jälkeen.

Erityishuomiot
- Viinikellari oli huippu. Saimme lähtiessämme puhaltaa kaikki käytävän kynttilät sammuksiin. Puhkuin ja puhkuin, mutta en millään saanut kynttilää sammumaan. Vähän ohi vissiin puhaltelin, ja takanani tuleva setä sitten ystävällisesti sammutti kynttilän.

7. Allan Scott Wines & Twelve Trees Vineyard Restaurant
Voi hyvä luoja, nytkö sitä sitten pitäisi vielä nauttia kolmen ruokalajin lounas useine eri viineineen? Pyssyyköhän mulla edes haarukka kädessä? Paikka on fantastinen ja meille on tehty, kaunis, elegantti kattaus ulos. Ruoka on taivaallista ja tiedän, että tämä lounas tulee olemaan ikimuistoinen. Siltä osin kuin se kunkin meistä muistiin on mahdollista piirtyä tässä vaiheessa touria.

Fiilikset saapuessa
- Seurueemme vanhin pariskunta (noin 70-vuotiaita) alkaa olemaan melkoisessa tuiskeessa. Vielä aamupäivästä tämä hienostunut, elegantti brittipariskunta supisi keskenään asiantuntevia kommentteja viineistä Oxfordin englannilla. Nyt molemmat helähtävät vähän väliä naurunremakkaan ja rusoposkisina heittävät kokoajan hillitöntä läppää.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja, tai tässä vaiheessa voi sanoa, juotuja viinejä (mukaanlukien kuohuviini ja jälkiruokaviini) oli neljä. Annokset olivat avokätisiä lasillisia. Toimisin epäeettisesti Connoisseurien ammattikuntaa kohtaan väittäessäni, että minulla olisi tässä vaiheessa päivää ja maistelua antaa yhtään minkäänlaista yhteenvetoa juoduista viineistä. Mielikuva on, että kaikki tuli juotua, joten varmaan olivat sitten ihan hyviä kaikki.

Fiilikset lähtiessä
- Onkohan tällaiset tourit oikeesti laillisia? Onkohan tuolla papalla orastava alkoholimyrkytys? Jos kyllä, niin osaakohan tuo meidän kuski toimia oikein siinä tilanteessa?

Erityishuomiot
- No nyt se pappa jo nuokkuu tuossa bussin penkillä. Hengittääköhän se vielä?

8. Cloudy Bay Estate
Saavumme päivän viimeiseen etappiimme, maailmankuululle Cloudy Bayn viinitilalle. Kävelen suoraan (tai en niin suoraan, mutta ihan ensimmäisenä) valtavan puutarhan säkkituolirykelmän luo ja päätän ihan vaan hetkosen lepuuttaa silmiäni. Perkele, tänne asti ei olla tultu notkumaan kuivin suin, joten kampean itseni ylös ja menen muun seurueen sekaan viimeiselle maistelukierrokselle. Ihme tapahtuu: maistan tilan Sauvignon Blancia ihan minisuullisen ja -tadaaaa- kaadan loput lasista kaatosammioon. Sitten maistan isäntämme suosituksesta hänen omaa suosikkiviiniään, erinomaista Sauvignon Blancia: Cloudy Bay, Te Koko, 2007. Mikä täydellinen lopetus tälle päivälle, kiistatta koko retken paras viini! Ihan hullaannun.

Fiilikset saapuessa
- Päässä soi Volga. Tämä on viimeinen hälytysmerkki minulle. Ei enää juotavaa tämän jälkeen.

Connoisseurin arvio viinistä (Cloudy Bay Te Koko 2007)
- Tämä on sellainen viini, jota Angelina Jolie ja Brad Pitt varmaan siemailevat yhdessä täydellisessä, avarassa asunnossaan, täydelliseen lämpötilaan viilennetystä coolerista, täydellisen, orgaanisen illallisensa ääressä, täydellisistä design-viinilaseistaan täydellisesti manikyroiduilla kätösillään.

Fiilikset lähtiessä
- Meidän hotellin vieressä oli muistaakseni joku irkku-pubi. Sinne vois varmaan ihan häpeilemättä mennä tähän aikaan päivästä kaljalle.

Erityishuomiot
- Melkein halaan meidän kuskia kun hän droppaa meidät takaisin Napierin keskustaan.

CHRISTCHURCH, QUEENSTOWN JA AUCKLAND
Matkamme jatkuu halki eteläsaaren ensin Christchurchiin, josta pidän kovasti ja jota tätä kirjoitusta postatessani on tänä aamuna ravistellut voimakas maanjäristys. Ainakin 65 ihmistä kuollut. Tuntuu uskomattomalle, siellähän me vasta oltiin. Kummitätini tutustuu Maori-kulttuuriin tourilla ja minä seikkailen taas pitkin puistoja ja kukkuloita. Pysähdyn syömään kauniiseen kahvilaan. Istun ulkona ja törmään elämäni ensimmäiseen ruokaa erittäin päättäväisellä otteella pummaavaan, lihavaan kissaan. Määrätietoisesti se hoksaa kaikki ruokailijat yksi kerrallaan ja istuu jalassa kiinni, ylös tuijottaen ja kovaa naukuen.

Illalla korkkaamme Vynfield Organic Wines -tilalta ostetun, jo aiemmin mainitsemani voittoisan viinin ja maistamme sitä nuhjuisessa motellissamme. Tällä kertaa connoisseurin vaistoni on erehtymätön. Tuomio tulee salamannopeasti. Viinin väri, tuoksu ja maku iskevät tajunnan räjäyttävällä tavalla makuhermoihini. Tässä meillä on nyt oikea aarre käsissämme. Connoisseurin arvio: Tälle viinille ei vittuilla.

Matka jatkuu ihanaan Queenstowniin, joka on ansaitusti yksi maan suosituimpia turistikohteita. Syömme oikein hyvää intialaista ja tietysti huitaisemme siinä samalla pullollisen oivaa Pino Gris'ta, joka kepeydellään tasapainoittaa suht tulista ruokaamme. Herään aamulla kukonlaulun aikaan pari tunnin lenkille metsäkävelyreitille, joka kohoaa koko kaupungin ylle. Nämä maisemat nähtyään saattaa loppupäivä mennä hymyillessä.

Sitten lento Aucklandiin, joka on oikein kiva kaupunki, mutta vaan kaupunki. Niinkuin mikä tahansa peruskiva, iso kaupunki nyt voi olla. Illallistamme kevyesti ja tuleehan siinä toki viini-tourneen loppumisen kunniaksi muutama lasillinen Sauvignon Blanciakin otettua. Ja kun kerran aloitettiin tyylillä viininmaistelut alkujaan Napierista, niin lopetetaan koko homma vähintään yhtä tyylikkäästi. Marssin tiskille ja palaan coolerin kanssa, jossa köllöttää täydellinen, huurteinen pullo Vintage-shampanajaa. Mikä siinä on, että se shampanja ossoo sitten olla hyvää. Kuplat tanssivat iloisesti suoraan pähän, askel on kepeä, hymy leveä ja olo ilakoiva! Kaikki on mahdollista!

Vetäydymme hotellille ja kummitäti kömpii nukkumaan, mutta shampanjan kuplat tekevät tehtävänsä ja suurkaupungin yö kutsuu levotonta seikkailuun. Niinpä lähden vielä vähän katsastamaan kaupunkia. Päädyn musiikin johdattamana ihanaan, ikivanhaan pubiin, jossa paikallinen kokoonpano vetää ihan vereslihalla vanhoja hevi-klassikoita, Black Sabbathia, Led Zeppelinia, Guns n' Rosesia, Metallicaa. Tästä ei meininki parane, rokkaan muiden mukana ihan kympillä ja puhun sujuvasti baaritiskillä venäjää työmatkalla olevan Igorin kanssa. Tappeluhan siitä sitten kuitenkin tuli jossain vaiheessa, kun Igor kuittaa: "Finland, hah! We ruled you guys and we could easily rule you again". Eipä tainnut Igor tietää, kelle alkoi soittelemaan tuosta aiheesta. Haastan hänet vodkanjuontikilpailuun ja uhoan juovani hänet pöydän alle anytime. Igor naurahtaa ja lähtee tilaamaan vodkaa leveästi hymyillen. Tässä vaiheessa minä teen erittäin pitkästä aikaa viisaan teon. Poistun paikalta sillä aikaa ja lähden hotelliin nukkumaan. Sitten matka jatkuukin jo Fijille ja kummitätini palaa Hong Kongin kautta Suomeen. On meillä ollut hieno pätkä täällä viinin ihmemaassa.

Benjamin Franklin on tuumannut viinistä seuraavaa: "Wine is sure proof that God loves us and wants us to be happy. Wine makes daily living easier, less hurried, with fewer tensions and more tolerance." Tuon kun muistaisikin joka kerta kun kaksin käsin tarttuu viinitonkkaan. Uskon (toivon?), että tämän mahtavan viinitourneen seurauksena Connoisseurin uraputkeni jatkuu myös pohjolassa, jossa aion kasvattaa viinitietouttani entisestään. Hah, en pelkästään käytännön tasolla, vaan ehkä opiskelemalla vähän lisää viineistä, on se sen verran kiinnostava aihe ja ah, parhaimmillaan niin hyvä juoma.

Mutta, kaikista paras aiheeseen liittyvä quote tulee itse Dom Perignonilta hänen maistettuaan elämänsä ensimmäisen kerran shampanjaa: "I am drinking the stars!". Tuon ajatuksen ostan heti, ei ole shampanjan voittanutta.

He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata!

Rugby, Maorit, lampaat, viini, Lord of The Rings, vuoret, järvet ja mahtava luonto ylipäätään, extreme-aktiviteetit, ystävälliset ja rennot ihmiset. Welcome to New Zealand! Ihmisiä, luontoa ja maata kunnioitetaan isosti NZ:ssa, nämä asiat tulevat esille useissa eri tilanteissa paikallisten kanssa jutellessani ja useita eri kävelyreittejä tepastellessani. Ventovieraat moikkailevat vastaan tullessaan, luonto pidetään puhtaana, ympäristöä ei töhrätä tai riistetä. Paikallisten ihmisten vieraanvaraisuus ja auttamisen halu on todella poikkeuksellista. Perus-kiwi ihan oikeesti haluaa koko sydämestään, että turistille jää paikasta hienot muistot. NZ:n maaperällä kaikki ihmiset ovat yhtä suurta perhettä, olivatpa he sitten Maoreja, turisteja tai ketä tahansa.

Kiwit ovat välitöntä, ystävällistä ja isänmaallista porukkaa. He todella palvovat omaa maataan ja toivottavat kaikki vieraat tervetulleiksi tutustumaan tähän uskomattoman kauniiseen paikkaan. Maorit ovat iso osa kulttuuria, heitä näkyy ja kuuluu katukuvassa ja kaikkien paikallisten puheissa. Suurin osa yleisistä opasteista on sekä englanniksi että maorien kielellä. Kiweillä on myös itsetunto kohdillaan, kansallinen mentaliteetti on ylväs ja tasa-arvoinen; vaikka naapurilla on parempi duuni tai hienompi auto, se ei tee itsestä yhtään huonompaa. Täällä otetaan juppailijoilta luulot pois aika nopeasti. Korkeintaan kiipeily- tai erätaidoilla voi vähän paukutella henkseleitä ja odottaa saavansa ihailua osakseen. Ja NZ:ssa naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa (1893). Yeah!

Landaaminen Wellingtoniin on elämys, täällä tuulee ihan älyn kovasti. Sen kyllä huomaa, kun kone heittelehtii villisti alastulon aikana. Ihan epätodellinen fiilis. Pääseekö Suomesta kauemmaksi kuin tänne? Nyt on Mipi Miikkulainen oikeesti ettäällä. Tsekkaan sisään pikku-huoneistooni. Jostain syystä kaikki Welllingtonin hostellit ja hotellit olivat ihan täynnä, joten jouduin buukkaamaan itselleni pikku-apartmentoksen. Lähden samantien tutkailemaan kaupunkia. Kipuan Mt. Victorialle lähes 200m korkeuteen, josta on loistavat näköalat yli kaupungin. Kävelen ristiin rastiin selkeästi merkattuja polkuja mahtavassa, mäkisessä metsikössä ja käppäillessä hurahtaa puoli päivää. Hyvä puoli NZ:ssa on se, että täällä ei ole krokotiileja, käärmeitä, hämiksiä tai muitakaan pelottavia örkkejä. Ei siis tarvitse säpsähtää jokaista metsästä kuuluvaa rasahdusta.

Illan pimetessä päätän mennä elokuviin! Ihanaa! Löydän vanhanaikaisen leffateatterin ja päätän, että olen ansainnut englanninkielisen blockbuster-pläjäyksen. Eipä ole tullut joo telkkaria katseltua ei. Suunnittelen lähipäivien ohjelmaa, koluan Te Papan läpi, miihailen botaanisessa puistossa ja teen tietty pakollisen Cable Car -huristelun puistosta poistuessani.

Ensivaikutelma Wellysta tuo mieleen pienesti Lontoon. Vähän raffi ja katu-uskottava. Welly on NZ:n kulttuuripääkaupunki, täällä on maailmankuulu Te Papa, NZ:n kansallismuseo, joka kattaa paljon tietoutta paitsi Maoreista, myös ihan kaikesta maan historiaan, luontoon ja kulttuuriin liittyen. Paitsi että onhan tämä pieni paikka vaikkapa Lontooseen verrattuna, vain reilut 160 000 asukasta. Helppo ja kompakti kaupunki, muutama hyvä ostos- ja ravintolakatu ja kaikki mahdolliset turisti-infot ja -palvelut käden ulottuvilla. Kaikki aktiviteetti-esitteet ja -mainokset kirkuvat extremeä ja adrenaliinia, Suapahan nähdä. Uusi-Seelanti on pinta-alaltaan suurempi kuin UK, mutta täällä on asukkaita vähemmän kuin Suomessa, vain 4,4 miljoonaa. Eli lääniä riittää täälläkin. Missä tahansa olet NZ:ssa, et koskaan kauempana kuin 128km merestä.

Aamulla perulainen, käsittämättömällä aksentilla englannintapaista kieltä vääntävä taksikuski -joka luulee minua aussiksi- nakkaa minut bussille ja keskustelumme aikana selviää, miksi kaupungin majapaikat ovat loppuunmyyty: tänä viikonloppuna Wellyssa on The Sevens! Voi faaaakkkkk! Enhän minä tiennyt enkä tajunnut tsekata tapahtumia etukäteen. Ei harmita se, etten saanut superedullista huonetta vaan se, etten pääse katsomaan maan kansallisaarretta livenä, All Blackseja vetämässä legendaarista Hakaa ja pelaamassa. Argghhh! Ei lippuja enää mistään saa ja muutenkin, olen jo buukannut seuraavien lähipäivien kuljetukset ja majoitukset. Nyt harmittaa. NZ muuten isännöi tänä vuonna Rugby World Cupia syyskuussa. Kunnon hypetys All Blacksien voiton varmistamieksi on päällä jo nyt. Ajatelkaa, All Blacks on kaikkien aikojen menestynein kansainvälinen rugbyjoukkue (voittoprosentti 74%), mutta se on voittanut World Cupin vain kerran.

Bussissa viereeni istahtaa oikeesti lihavin ihminen, mitä olen ikinä livenä nähnyt. Joudumme nostamaan käsinojan käytävänpuoleisesta istuimesta, jotta nainen mahtuu jotenkin könöttämään istuimella vieden tilaa noin kahden ihmisen verran. Minä liimaudun kiinni ikkunaan ja edessä on leppoisa kuuden tunnin ajomatka. Bussi on ihan täynnä, eli ei voi muuta kuin tehdä olonsa niin mukavaksi, mitä mahdollista. Voi jee kiitos. Pysähdymme maailman viileimmällä huoltoasemalla, jota pyörittää joukko supermummoja. Kyllä. Mummelit myyvät itse tekemiään käsitöitä pikku-kaupassa sekä kaikki paakkelsit ja suolapalat ovat mummojen tekemiä. Heillä on päällään coolit lippikset ja samanlaiset t-paidat. Palvelu toimii kuin junan vessa ja mummot ovat salamana joka paikassa tarjoilemassa, rahastamassa ja ottamassa tilauksia vastaan, vaikka paikalle pärähtää vielä kaksi täpötäyttä bussia.

Bussi saapuu viimein Taupoon, pohjoissaaren keskiosaan, maan suurimman järven äärelle.Tämä paikka on tunnettu tapahtumista, aktiviteeteista ja kaikesta, mitä isossa järvessä voi tehdä kalastamisesta tarkkuusgolfiin (lyödään golfpallo rannalta järvessä olevalle pienelle, kelluvalle viheriölle ja jos pallon saa sinne, varmaan voittaa jotain). Taupon kupeessa on myös Tongariro National Park, jossa sijaitsee kolme aktiivista tulivuorta. Yksi näistä purkautui viimeksi vuonna 1996. Kaupunki on pieni, vain noin 20 000 asukasta, mutta viikonloppuisin väkiluku saattaa jopa triplaantua, kun kaikki turistit löytävät tiensä tänne. No täällä ei tumput suorina kannata pojottaa, joten selailen paikallisia matka- ja aktiviteettilehtisiä ja arvon laskuvarjohypyn, kolmen päivän Tongariro National Park -vaellusretken ja kymmenen muun aktiviteetin välillä. Kaikkea ei voi saada, sillä monet aktiviteeteista ovat todella suolaisen hintaisia ja aikaakin on rajatusti. Päätän valita hetken hurmoksen sijaan kolmen päivän vaelluksen, jonka aikana tehdään myös Tongariro Alpine Crossing. Se on äänestetty yhdeksi maailman parhaista päivävaelluksista. Extreme-juttuja ehdin tarvittaessa tehdä vielä eteläsaarella, jos siltä tuntuu.

No nythän pittää vähän treenata sitten pitkiä kävelyitä vaativassa maastossa ennen tuota vaellusta. Ulkona on mahtava keli, vedän all blacksit päälle ja lähden patikoimaan joenvartta pitkin kulkevaa kävelyreittiä. Ehdin teputtaa noin tunnin, kun iskee älytön pissihätä, eikä vessaa tietysti mailla halmeilla. Vieressä kulkee joki, ympärillä ei kauheasti mitään pusikoita ja edessä siintää vain valtava hautausmaa. No. Jospas vaikka hautausmaalla olisi vessat, eli sinne. No eipä ole ei. Ihan järkyttävä hätä, joten ei muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä hätäpissit tosiaan sitten hautausmaalle, valtavan puun taakse. Juu, taakse ja taakse. Nimittäin hautausmaa on aika korkealla ja puu sellaisella kielekkeellä ja huomaan vasta toimituksen jälkeen, että joen vastakkaisella rannalla on porukkaa. Eli jos joskus löydätte googlaamalla kuvia NZ:ssa hautausmaalla kyykkypissillä olevasta naisesta esimerkiksi hakusanoilla "female", "wee", "Taupo cemetery", niin se olen todennäköisesti sitten minä. Lisäksi huomaan, että puun rungossa on joku Maori-muistolaatta, en jäänyt lukemaan sitä sen tarkemmin, toivon vaan, etten ole häpäissyt koko hautausmaata ruikkimalla muistomerkkin juurelle.

Kävelyretkeni jatkuu, matkan varrelle sattuu Bungee jump -paikka, Thermal Park, jossa geysereita ja lopulta kuuluisa Huka Falls, jossa hengailen hetken, törmään kivaan kiwikundiin, joka istuu seurakseni mutustelemaan eväitään ja pyytelee huomenna syömään. Ei tässä nyt jouda, kun on kaikenlaista. Kivassa motellissa sitten hyvin ansaittu suihku noin 5 tunnin kävelyn jälkeen ja sitten onkin jo monsterinälkä. Menen järven rantaan slurppimaan take away -nuudeleitani ja ihastelemaan auringonlaskua. Nuudelipaikassa tilatessani paikallinen kundi pyytää mukaansa bisselle. Joo kiva kiitti ei. Järvenrannassa en ehdi kun istahtaa alas ja raapaista chopstickit esille, niin eikö jo saman päivän aikana kolmas kiwikundi tupsahda siihen viereen kysyen, saako hän liittyä hetkeksi seuraani. Alright people, what's going on? Onko kiweillä erityinen mieltymys persjalkaisiin savolaismimmeihin, onko Taupossa liian vähän naisasukkaita vai mikä näitä paikallisia jätkiä yhtäkkiä riivaa? Tuomio: yhdellä silmäyksellä kunnollisen ja mukavan näköinen kundi, ei to-DELLAKAAN mikään Hobitti, joten mikäs siinä, istukoot alas. Ja miten hauska ilta siitä tulikaan, kaveri on arkkitehti ja rugbyn pelaaja. Aivot ja raamit samassa paketissa, erinomaista! Käymme hakemassa kaupasta pullollisen paikallista valkkaria ja parannamme maailmaa järven rannalla myöhäiseen iltaan asti. Jatkoistakin on puhetta, mutta jätkä suhtautuu vähän nuivasti ehdotukseeni privaatti-haka-esityksestä. Snjaah.

Seuraava päivä on chilli, olen niin voipunut siitä riehakkaasta kävelylenkistäni. Buukkailen Fijin majoitukset, tsekkaan vähän budjettiasioita ja mietin, olenko Hawaiilla viisi vai yhdeksän yötä, googletan ja hahmottelen aikataulua tarkemmin. Telkusta tulee stand up -komiikkaa, jään koukkuun. Loistavia esiintyjiä, kaikki paikallisia. Aussivitsit lentelevät samaan malliin kuin kuluneet suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -tyyppiset vitsit. Viha-rakkaussuhde näiden kahden maan välillä on selviö.

Tunnin matka bussilla pohjoisemmaksi, Rotoruaan. Täällä haisee samalla kuin Varkaudessa, eli tehdas, kananmuna, pa**a. Haju johtuu sulphurista (luonnonrikki). Rotorua on tuliperäisellä alueella, joten termal poolit, geyserit ja kaikenmaailman kuplivat mutakylvyt ovat täällä iso business. Käynkin käppäilemässä pari tuntia ison järven ympäri, joka pihisee, puhisee, savuaa ja kuplii. Istahdan jossain vaiheessa rantaan ja eikö perhana kärähdä jotkut höyryt suoraan takapuoleen maan uumenista niin, että shortseihin tulee reikä.

Rotorua on paikka, jossa turistit voivat tutustua Maoreiden kulttuuriin organisoiduilla toureilla. Päätän buukata itseni sellaiselle. Kokemus on kiinnostava. Tervetuliaisseremonia, haka ja hangi-illallinen ovat kaikki hienoja, esteettisiä ja mieleenpainuvia, mutta autenttinen fiilis on tästä tourista melko kaukana. Takaisin matkalla hotellille kuski bongaa kaikki mukana olevat eri kansallisuudet ja pyytää jokaisen yksitellen eteen laulamaan omalla kielellään jonkun laulun. Yritän olla ihan pieni bussin takaosassa ja kun olemme jo keskustassa, kuski äkkää minut sittenkin. Yritän vedota siihen, että olemme jo keskustassa, joten en ehdi laulamaan, niin hullu kuski sujauttaa isoon liikenneympyrään ja ajaa sitä ympäri kerta toisensa jälkeen mikkiin huutaen, ettei aio poistua liikenneympyrästä ennenkuin minä olen laulanut. It ain't over until the fat lady sings. Voi filttihattu! Miten aina joudunkin tällaisiin ihme-tilanteisiin. Ei muuta kuin bussin etuosaan, mikki käteen, muutaman sanan kliseitä vilisevä intro Suomesta joulupukkeineen, Nokioineen ja talvipakkasineen ja siihen päälle vetäisen pokkana vielä "kotimaa kun taakse jäi". Mikä nöyryytyksien nöyryytys.

Sitten Tongariro National Parkiin, ihanaan mökkiimme, joka on noin 1500m korkeudella. Ryhmämme on pieni, vain neljä tyyppiä ja yksi opas. Meillä on parinkymmenen hengen mökki kokonaan itsellämme seuraavien neljän päivän ajan. Alue on kuin Ruka, mutta kesäasussaan ja jonninverran hulppeammissa maisemissa. Teemme useita retkiä, kahtena päivänä yhteensä neljä 2-3h mittaista vaellusta erilaisissa maastoissa, yksi näistä on kolmen tunnin kiipeäminen ylös tulivuoren huipulle. Kävelyiden ja kiipeilyn aikana näemme neljä eri lokaatiota, joissa on kuvattu Lord of the Ringsiä. Uuuuh aah, onkohan Viggokin istunut tällä samalla kivellä kuvausten välillä, jolla minä nyt istun natustelemassa lounasleipääni? Varmasti on. Tunnen yhteyden välillämme.

Sitten suuri päivä koittaa, eli koko vaellusretken helmi: Tongariro Alpine Crossing. Ei ole oikeesti mikään walk in the park, sillä reitiltä eksyy vuosittain jokunen haahuilija. Osa löydetään ajoissa, osa ei. Herätys klo 04:30, nopea aamiainen, eväiden pakkaaminen reppuun ja autolla alas reitin alkuun. Reitti on pituudeltaan lähes 20 km, josta ensimmäinen 10 km pelkkää rajua nousua aina 1600m asti. Periksi ei anneta. Olen huipulla ekana, jee! Pinkit niket pärjäävät hienojen vaellusbuutsien rinnalla mainiosti. En edes yritä alkaa kuvailemaan maisemia. En ole ikinä nähnyt mitään vaikuttavampaa. Ihan kuin katsoisi jotain massiivisia lavasteita. Lähdetään pikkuhiljaa laskeutumaan alaspäin. Olen niin fiiliksissä, että lähden omille teilleni, sovin tämän oppaamme kanssa. Voitteko uskoa, että noin 6 km ennen maalia päätän alkaa juoksemaan ja niin minä hölkkään alas koko loppumatkan. Vähän on into piukalla. Saavun perille isolle parkkipaikalle, teen pienet tuuletukset ja menen nurtsille makoilemaan. Nukahdan samantien muita odotellessani, ryhmä saapuu noin 35 min minun jälkeeni. Sitten päivän päätteeksi porukalla thermal pooliin lillumaan hetkeksi. Mökillä korkkaamme pullon punaviiniä ja syömme ihanaa lammasta. Ei tartte varmasi unta odotella kovin kauaa tänä iltana. Saavutuksen tunne kihelmöi vieläkin pinnassa. Varsinkin, kun oppaamme Jamie kertoo, että olemme hänen tähänastisista ryhmistä kaikista nopein. Vaellus kestää yleensä 8-9h, me teimme sen noin 6,5-7 tunnissa. Tuntuu, kuin olisin ollut viikon vuorilla, melkoinen urakka takanapäin ja fiilis on loistava. Tämä ei jää tähän. Aion tehdä jonkun kiipeily- tai vaellusjutun myös jollain Hawaiin saarista. Ei muuta kuin bussilla kohti Wellingtonia, jonne saavun illalla. Vastassa minua on -voitteko uskoa- kummitätini Lahdesta, joka toteuttaa suurta unelmaansa, josta yksi osa on loma täällä NZ:ssa. Aiomme reissata eteläsaarta yhdessä noin viikon verran ja tutustua viinitiloihin ja sitten lopuksi Aucklandiin, josta minä jatkan Fijille ja kummitäti Suomeen tämän kuun loppupuolella.

Tämä maa on jokaisen kuulemani, lukemani, näkemäni ja kokemani ylistyksen ja superlatiivin arvoinen. Ylivertaisesti. Ja nämä ihmiset ovat aidosti ystävällisiä ja ylpeitä siitä, ketä ja mistä he ovat.

Pidän kovasti tästä ikivanhasta Maori-sanonnasta: He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata! ("What's the most important thing in the world? It is people! It is people! It is people!"). Totta joka sana.

Heaps of...everything, really

Swinngg, Mipin pikku-pikku-sukkulointi Australian pohjoisosasta, Cairnsista etelään, Victoriaan ja siellä Geelongiin, noin tunnin ajomatkan päähän Melbournesta. Sama kuin lentäisi Helsingistä jonnekin Venäjän perukoille. On tämä iso paikka.

Ajatella, että täälläkin maailmankolkassa minulla on ystäviä, tai siis pikemminkin 'my extended family', eli siskoni miehen sisko (onko se käly vai mikä?) perheineen: Susanna ja Wayne sekä heidän kolme lastaan, Sebastian, Ida ja William ja hassu, äänekäs kissa Bell. Vanhin lapsista, Daniel, asuu Gold Coastilla. Kivaa! Urbaanin Sydneyn ja villin Cairnsin jälkeen pääsen kokemaan aurinkoisen Victorian ja ison lapsiperheen arkea. Olen jo oppinut lapsilta uuden sanankin, "heaps" = paljon, kasoittain, älyttömästi. Kaikki on heaps! Heaps of fun, ruokaa jäi yli heaps, rannalla on heaps of surfers ja tekee mieli syödä heaps of jäätelöä. Ihan heapsia koko touhu!

Parin päivän jälkeen tuntuu, että olen oikeastaan minilomalla omasta isosta reissustani. Susku ja Wayne järkkäilevät kaikkea kivaa, eikä minun tarvitse paljoa pähkäillä käytännön asioita, jääkapissa on ruokaa, pihassa on auto, pyykkiä voi pestä, nettiä voi käyttää ja illallinen ilmestyy kuin tyhjästä joka ilta nenän eteen. Lapset ovat kaikki niin reippaita, kohteliaita ja iloisia. On mukava tutustua heihinkin paremmin, emme kuitenkaan näe usein sattuneesta syystä.

Eka mini-breikki tehdään Lorne Beachille, noin tunnin matkan päähän Geelongista. Ajomatkan aikana minulle alkaa valjeta, miten uskomaton luonto ja maisemat täällä on. Tiedän jo nyt, että tämä on vain raapaisu siitä, mitä tulen näkemään vielä myöhemmin Great Ocean Road -reissulla Victoriassa. Lornessa vietetään porukalla kiva, rento päivä. Tuijotan merta ja surffareita, joita todellakin riittää. Tämä on näille ihmisille normipäivä; aurinkoa, 27-35 astetta lämmintä, maailman parhaita biitsejä käden ulottuvilla ja surffausta niin paljon kuin sielu sietää. Ei oo ihme, että porukka täällä on rennon ja tyytyväisen oloista. Lapset kirmaavat vapaina pitkin rantoja ja pientareita. Täällä tehdään, uidaan ja ollaan liikkeessä. Ei paljoa hiekkalaatikoita tai aidattuja leikkipuistoja näy. Lasten arki on ulkona ja meren äärellä. Tietty onhan nämä puitteetkin melkoiset.

Illalla telkusta tulee eeppinen Australia-leffa. On niin huono, että hikikarpalot nousevat ohimoille. En olisi kyllä uskonut, että pystyn tuntemaan myötähäpeää lahjakasta Nicole Kidmania kohtaan. Morkataan porukalla jokaista juonen käännettä ja tökeröä kohtausta ja yksitellen jokainen painuu pehkuihin, paitsi minä ja Ida. Me sinnitellään leffan loppuun asti. Nukun kuin karhu talviunilla. Heaps of sleep! Kun tietää, ettei tarvitse muutamaan päivään olla liikkumassa yhtään mihinkään, rentoutuu kummasti.

Lähden tutkimaan tarkemmin ympäristöä, kävelen keskustaan ja miihailen koko päivän kaupungilla. Kuuma on. Ihana kaupunki ja täydellinen sijainti. Tunti junalla Melbourneen, legendaarinen Great Ocean Road alkaa tästä hoodeilta, löytyy biitsiä biitsin perään ja itse asiassa yksi maailman parhaista surffirannoista Bells Beach on ihan tuossa vieressä. Ostan kaupungilta pienen askartelu-kitin, jonka kimpussa puuhastelemme koko illan Williamin kanssa. Teemme käsinmaalattuja jääkaappi-magneetteja ja aloitamme pienten säilityslaatikoiden maalaus- ja koristeluprojektin, jonka saamme päätökseen vasta juuri kun olen lähdössä. En tiedä, kumpi on enemmän innoissaan näistä hommista, minä vai William.

Rise and shine, lähdemme Susannan ja hänen ystävänsä kanssa aamulenkille rantabulevardille. Näitä aamulenkkejä tehdään useita viikon aikana. Täydellinen aamu, aurinko paistaa, meri on tyyni, kaupunki on vasta heräilemässä. Sulatamme ainakin muutamat voinapit rasvaa näiden reippailuiden aikana. Hyvä me.

26.1. The Australia Day! Mahtava keli, lähdemme porukalla Melbourneen. St. Kilda ja kahvilakatu, jossa kuolaamme laittoman kokoisia leivoksia ja paakkelseja naamat kiinni ikkunoissa. Pääsemme kolmannen kahvilan kohdalle ja sitten itsehillintä pettää. Eipähän tarvitse syödä lounasta tänään, kun on juuri nauttinut marsun kokoisen Pan au Chocolatin ja täydellisen kupposen kahvia. Aikamme tutkailtuamme lukuisia putiikkeja käymme old school -huvipuistossa hurauttamassa parit ridet laitteissa. Kävelemme ympäri Southbankia, Federation Square kuhisee ihmisiä, katutaiteilijoita ja elämää. Lähes 300 m korkea Eureka Building on pakko nähdä myös ja hienot on maisemat kaupungin ylle. Iltasella ajelemme takaisin Geelongiin. Aakeeta laakeeta, kumpuilevia, vehreitä peltoja ja välillä ihan rutikuivaa, postikorttimaisemia. Williamilla vielä riittää virtaa, mutta minä jo pilkin etupenkillä ja välillä hereille säpsähdyttyäni tiirailen toisella silmällä mahtavaa auringonlaskua horisontissa.

Sitten suureen seikkailuun; Great Ocean Road road trip Susannan kanssa. Keli on aivan mieletön. Pysähdymme melkein kaikissa must see -paikoissa matkan varrella, Twelve Apostles ja monta muuta luonnon ihmettä ja räpsimme hullua kuvia. Aivot ei millään pysty käsittämään sitä, mitä silmät väittävät näkevänsä. Ei ole sanoja kuvaamaan näköaloja ja luonnon ihmeitä. Koko päivän hursteltuamme paahtavassa helteessä leiriydymme illan suussa Port Campbelliin. Kirjaimellisesti. Pistämme käden käänteessä teltan pystyyn leirintäalueelle ja alueen läpi tutkailtuani sana 'camping' saa kokonaan uuden merkityksen ainakin minun maailmassani. Alueella käsittämätön biitsi, muutama mahtava pubityyppinen ravintolaa ja kahviloita. Pari kauppaa, joista saa ihan kaiken tarpeellisen, kauniit viheriöt ja huiput fasiliteetit grillaamiseen, ruuan laittamiseen, picniceja varten, viimesen päälle modernit ja puhtaat pyykinpesu- ja peseytymistilat, erittäin siisti ja rauhallinen alue teltoille ja matkailuautoille. Porukka on ihan kaiken ikäistä, enimmäkseen aika nuoria. Ei rähintöitä, ei mitään dokaamista tai epäilyttävää porukkaa. Alueella on myös mökkejä. Taipaleen Kanavan leirintäalue Varkaudessa valittiin joskus vuosia sitten yhdeksi Suomen parhaimmista ellei parhaimmaksi. Jaa millä perusteilla? Jos leirintäalueet olisivat tällaisia joka paikassa -ainakin peruspuitteiltaan- niin johan olisi mahtavaa. Illalla syömme ostereita ja ihanaa kanaa, olisin ollut kiitollinen vaikka makkaraperunoista, mutta että ostereita leirintäalueella? Tytöt viereisessä pöydässä juovat nachojensa kanssa kuohuviiniä. Camping in style, sanon minä! Jänskää olla teltassa yötä, nukun erinomaisen hyvin ja herään aamulla lintujen ääniin.

Käymme aamulenkillä kävelemässä taas uskomattomissa maisemissa, polku kohoaa noin 30-40 metriä merenpinnan yläpuolelle, ympärillämme vain matalaa, kuivaa pusikkoa, eli esteetön näköala valtamerelle. Lupaan pyhästi muistaa tämän aamukävelyn, auringon, värit, tuoksut, lämmön ihollani, meren tuoksun ja pehmeän tuulen, kun joskus ensi marraskuussa tarvon kaivarin kulmilla kävelylenkkiä räntäsateessa. Kotimatkalla pysähdymme vielä muutamassa paikassa, syömme biitsillä myöhäisen lounaan ja käymme uimassa. Saavumme hyvin illaksi kotiin katsomaan Australian Openin miesten finaalia. Djokovic vie kevyesti skottia.

Reilu viikko sujahtaa nopeasti, käyn Melbournessa vielä toisenkin kerran omin nokkineni, puuhastelen kaikenlaista enimmkseen Susannan, Willin ja Idan kanssa, suunnittelen vähän tarkemmin reissuani, nauretaan monet hyvät naurut ja jutellaan monet hyvät jutut niin lasten kuin Susannan ja Waynenkin kanssa pitkin viikkoa. Yhtenä iltana syömme mahtavan barbecue-illallisen kotona, Waynen serkku tulee kylään. Tässä talossa osataan myös tehdä loistavaa ruokaa kädenkäänteessä. No fuzz, no worries. Parasta.

Taas on yksi hieno pätkä koettuna ja tournee jatkuu pikkuhiljaa Uuteen Seelantiin. Minut on hemmoteltu ihan piloille huolenpidolla ja hyvällä seuralla, mitenkähän sitä enää osaa järkätä itse yhtään mitään tämän jälkeen? Pitää nyt ihan ryhdistäytyä.

Mitä muuta Victoria tarjosi minulle, kuin yllä kuvattuja ihania hetkiä ja retkiä? No ainakin sain taas kerran kokea, mitä aito vieraanvaraisuus voi parhaimmillaan olla ja miten isäntäperhe voi oikeasti muuttaa sanonnan "make yourself at home" todeksi tuosta vaan, luontevasti. Minäkin suurinpiirtein vetelin aina aamulla jugurttia suoraan purkista naamariin keskellä keittiötä alkkareissa tyyliin joku hienpolttama toppi päällä, hiukset pystyssä ja silmät turvoksissa kun Susanna samaan aikaan heräili ja pisti kahvit tulille, sen kummemmin kiinnittämättä minuun huomiota. Perusmeininkiä.

Victoria tarjosi myös itikoita, eli 'mozzies', jotka ovat muuten ovelia pirulaisia täällä. Eivät nimittäin inise. Joka on erittäin ikävää. Äänettömät kostajat. Hiipivät imppaajat. Ja ne hyökkäävät parvissa. Ei kerkee tehdä mitään kun niitä ei kuule. Will vääntikin kuluneesta Aussie, Aussie, Aussie, oi, oi oi -lausahduksesta suomalaiseen suuhun sopivan mozzie, mozzie, mozzie, moi, moi moi -lasautuksen. Tuota sitten hoilotettiin harva se ilta kun impparit iskivät jälleen.

Lisäksi tämä aika oli hyvä muistutus itselle siitä, miten tärkeä perhe, lapset, yhteiset hetket ja tekemiset voivat olla. Extra-respectit kaikille perheellisille! Miten paljon osallistumista ja yhteen hiileen puhaltamista lapsiperheen arjen pyörittäminen vaatiikaan tietysti etenkin vanhemmilta, mutta myös jokaiselta perheen jäseneltä, jotta paletti pysyisi kasassa niin hienosti kuin esimerkiksi Susannalla & Waynella. Tarvitaan tsemppausta. Tarvitaan tiimi. Tarvitaan kärsivällisyyttä. Tarvitaan epäitsekkyyttä ja tarvitaan heaps of love. Sitä kun ei kai voi koskaan olla liikaa.

Wild thing

Kuinka ystävykset -suomalainen ja perusbritti- viettävät ensimmäistä iltaa yhdessä Cairnsissa kun edellisestä tapaamisesta on kulunut 7 vuotta? Say no more. Australialainen viini on kyllä erinomaista ja edullista. Queenslandin pohjoisosassa, Cairnsissa tukikohtani on ystäväni Rogerin ja hänen perheensä talo Kewarra Beachilla, joka on yksi Cairnsin lukuisista, kauniista omakotitaloalueista meren äärellä. Pari ensimmäistä päivää kuluu pelkästään ilmastoon totutellessa. Ilmankosteus on luokkaa 70-85% kokoajan. Ei pysty käsittämään ennenkuin astuu suihkunraikkaana ulos. Voi samantien kääntyä takaisin, mennä turvaan ilmastoituun taloon, juoda litran vettä ja käydä uudestaan suihkussa. Joka päivä sataa kovasti puolesta tunnista pariin tuntiin ja onneksi useimmiten illalla tai yöllä. Päivällä saattaa vähän ripauttaa. Täällä on nyt kaikista kostein kausi meneillään.

Puuhastelen kaikkea kivaa ja arkista; käyn isossa marketissa ruokaostoksilla, ulkoilutan koiraa (dalmatialaisen ja stafforshiren terrierin sekoitus, erittäin huvittava ja energinen pakkaus) Kewarra Beachilla ja koluan läheisen rämeikön jossa törmään kenguruun ja Wallabie-laumaan. Pesen auton, käyn lenkillä, kokkaan koko porukalle suomalaisen illallisen, pesen pyykkiä, suunnittelen Cairnsin etappiani tarkemmin ja hengailen keskustassa.

Cairnsin alueella on noin 150 000 asukasta ja se on Queeslandin pääkaupunki. Itse keskusta on pieni ja kompakti, mutta koko Cairnsin alue on erittäin laaja ja tarjoaa erinomaiset puitteet turismille. Cairns ja sen lähellä sijaitseva Port Douglas ovat erinomaisia sukelluskohteita, Great Barrier Reefille pääsee erittäin kätevästi ja sukellus on selkeästi numero yksi aktiviteetti täällä. Kakkosena turistikohteista tulee maailmankuulu Daintree-sademetsä ja koko Cape Tribulationin alue. Sademetsä-retkiin on helppo yhdistää vaikka mitä aktiviteetteja fillaroinnista hevosvaelluksiin.

En pitkästytä teitä Australian historialla kuin tämän yhden jutun verran. Alunperin aboriginaalit asettuivat Australiaan joskus 60 000 vuotta sitten, mutta hollantilaisethan ne aikoinaan enemmän tai vähemmän virallisesti löysivät Australian, joskus 1600-luvun alussa. Sattuivat kuitenkin purjehtimaan maan länsipuolelle, rantautuivat, kahtelivat jonkin aikaa ympärilleen ja totesivat, että kuka hullu täällä haluaa asua. Ei muuta kuin hiekkaa, kuivuutta ja merta, ja lähtivät samantien menemään.

No sitten vuonna 1770 James Cook pamautti paatillaan itärannikolle ja rantautui ihan ekana jossain täällä pohjoisessa Queenslandissa maihin, kahteli ympärilleen ja asettui maahan pitkäksi aikaa. Cook oli se henkilö, joka piirsi ensimmäiset kunnon kartat Australiasta ja dokumentoi paljon hyödyllistä tietoa eri alueista, luonnosta ja kulttuurista. Cookin ansiosta ausseissa puhutaan englantia. Hänellä ei kuitenkaan ollut hirmu käheetä ainakaan Queenslandissa hengaillessaan ja huonoissa fiiliksissä nimesi useita eri paikkoja alueella aivan päin peetä: Cape Tribulation, Mount Sorrow, Cape Fear, Mount Misery.

Meininki täällä pohjoisessa on erittäin rentoa ja roisia. Täällä pitää pärjätä kelien ja örkkien kanssa. Pitää olla käytännöllinen. Paikalliset eivät ole turhan tarkkoja oikeastaan yhtään mistään.

Viikonloppuna menemme aamiaiselle kaupunkiin, huitaisen massiivisen Egg's Benedictin naamariin ja sitten Roger ajeluttaa minua pari tuntia pitkin pohjoisrannikkoa, maisemat ovat huikeita, tilan tunne on hämmentävä, taivas näyttää paljon isommalta - jos noin voi edes sanoa. Ajelemme aavemaisten, hiljaisten pikkukylien läpi, tankkaamme auton huoltoasemalla, jonka fiilis, henkilökunta ja puitteet ovat kuin Twin Peaks-leffasta. Kipuamme maasturilla vuoristoteitä ylös ja alas ja näemme metsäpalojen jäljiltä mustana olevia puiden jämiä, tien poskessa makaa siellä täällä kenguruiden raatoja ja epätodellisen näköinen sumu leikkii vuorten ympärillä, minne tahansa katsookin. Niin kaunis on maa.

Lähden päiväretkelle Kurandaan, se on pieni sademetsä-kylä Cairnsin lähellä. Matka taittuu ihanalla vanhalla junalla, joka puksuttaa mennä uskomatonta näköalareittiä pitkin yhä syvemmälle kaseikkoon. Mitä ylemmäksi ja syvemmälle sademetsään pääsemme, sitä viileämmäksi ilma muuttuu, ihanaa. Kurandassa teen omin päin 3 kilometrin sademetsäkävelyn. Polun alussa joki tulvii, mutta vain pohkeisiin asti, joten kahlaan päättäväisesti joen yli. Siinä meni nyt sitten tuliterät, puhtoiset ja alkujaan pinkin väriset Niken tossut, mutta hei, olenhan suuri seikkailija ja samoilija, uskottavuus on hankittava sitten vaikka ryvettyneillä tennareilla, kun ei kerran ole oikeita vaellusbootseja matkassa.

Reitti on uskomattoman kaunis ja vähän pelottavakin, sademetsän voimakkaat äänet ovat outoja ja tuntuvat tulevan korvan juuresta. Ei näy ketään muita turisteja käppäilemässä täällä. Voikohan täällä ihan oikeasti törmätä vaikka käärmeeseen tai krokotiiliin, mietin, mutta rauhotun samantien, eihän tämä polku olisi yleisölle avoinna, jos sellainen vaara olisi olemassa. Reitin loppupuolella törmään porukkaan huoltomiehiä, jotka ovat porukalla korjaamassa pientä riippusiltaa. He huudahtavat minut nähdessään. Mitä ihmettä seikkailen yksinäni polulla? Reitti on suljettu, koska joki tulvii ja vedet ovat niin korkealla, että krokotiilit ovat sankoin joukoin liikenteessä ja polku on muutenkin juuri nyt liian liukas, paikoitellen veden vallassa ja siksi vaarallinen turisteille. Just. Olisi tietty ollut hyödyllistä Kurandan kylän viranomaisilta kommunikoida asia esimerkiksi asianmukaisella kyltillä reitin aloituspisteessä. Säikähdän vähän, kun tajuan, mitä olisi voinut tapahtua, mutta samalla olen ihan pienesti polleana omassa mielessäni; korjailkaa te jätkät vaan sitä siltaa tässä sademetsän reunalla turvassa, minä päätän tämän extreme-luontokierrokseni coolisti tähän, eihän tässä mitään, teen tällaisia retkiä harva se päivä ja olen tottunut villieläimiin. Not. Pidennän askelta ja selviän loppumatkan -vain muutama sata metriä enää- hienosti takaisin kylään. Jälkeenpäin kieltämättä vähän kuumottaa koko episodi. Palaan Kurandasta Cairnsiin vaijeri-kondoliinilla, reitti on yli 30km pitkä, leijun sademetsän ja pikku-vuorien yllä todella korkealla. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa ihan täysillä jotain todella hölömöä, naurattaa.

Yksi koko matkani tähtihetkistä koittaa, kun starttaan live-aboard-sukellusretkelle Great Barrier Reefille. Unfuck***believable! Suuri valliriutta on noin 2300 km pitkä ja näkyy kuulemma avaruuteen asti. James Cook se ensimmaisenä tämänkin ihmeen loysi. Heti kun pääsemme noin 10km päähän rannikosta, ilma kirkastuu ja aurinko paistaa ihan täysillä. Olen buukannut itselleni twin-share-huoneen, mutta jostain syystä saankin kokonaan oman hytin, ei paha. Saavumme Hastings Reefille, valliriutan uloimpaan osaan. Sukelluskarnevaalit alkakoon!

Tälläkin reisulla on taas kuuluisuuksia. Yksi sukellusoppaista on kuin ilmetty Heath Ledger ja tutustun kahteen charmanttiin, noin 65-vuotiaaseen amerikkalaiseen, joista toinen on kuin Meet the Fockers -leffan Rober de Niron esittämä hahmo. Entinen Navy Seal ja Dive Master, jolla 800 sukellusta takana ja on siis palvellut koko ikänsä armeijassa taistelusukeltajana, aika jäyhä tyyppi, mutta hurmaava. Toinen tyyppi oli entinen hävittäjälentäjä. Näille kavereille ei passaa soitella suutaan. Ihania tyyppejä, sovitaan treffit New Yorkiin, jossa kuulemma tyypit aikoo "hook me up" paikallisen sukellusseuran kanssa. Sukellusta NYCissa...?

Sukellusparini on kanadalainen kundi, jolle en halua antaa yhtään enempää palstatilaa, kuin mitä on pakko. Kaveri oli olevinaan niin viimesen päälle kokenut sukeltaja, joten sovimme, että hän liidaa ja minä seuraan. Kaksi kertaa hän eksyi. Toisella kerralla minä johdatin meidät oikeaa reittiä takaisin. Yhdellä sukelluksella meidän kanssa tuli sukeltamaan amerikkalainen mies, joka eksyi meistä, koska kanadalainen kundi meni liian nopeasti ja mutkitteli korallien välissä ja takana. Tästä johtuen jouduimme tulemaan samantien takaisin pintaan, ja noin 50 min pituinen sukelluksemme typistyi 27min sukellukseksi. Kaikki sukellukset olivat minulle aika lyhyitä, koska kanadalainen huohotti liikaa regulaattoriinsa ja hillui ihan liikaa veden alla valokuvaten ja sätkien ympäriinsä, joten hän kulutti todella paljon ilmaa, eli siinä vaiheessa kun minulla olisi ollut ilmaa vielä noin 20 minuutiksi, hänellä alkoi olla säiliö tyhjänä, eli piti lähteä pintaan. Kaiken huipuksi kaveri kokoajan huitoi ja räpiköi liian lähellä koralleja valokuvia napsien vuokraamallaan kameralla ja niinhän siinä lopulta kävi kuten ennakoinkin, että kaveri yhden kerran sitten potkaisi niin kovaa koralliin, että siitä irtosi noin jalkapallon kokoinen möhkäle. Katsoin, kuinka arviolta 150 vuoden aikana luonnon ja merenelävien rakentama ja muokkaama taideteos leijui hitaasti meren pohjaan. Jätkä vaan jatkoi kuvien räpsimistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos on yksi kultainen sääntö olemassa sukelluksessa, niin se on se, että totta helvetissä ei pidä mennä hinkkaamaan ihteensä liian lähelle koralleja, jotta tällaisilta vaurioilta vältyttäisiin. Kanadalainen todellakin jätti jälkensä valliriutalle. Näin ainakin 5-7 kertaa, kuinka korallit vaan pöllähti, kun tyyppi potkaisi tai huitaisi niihin. Mahtoi olla laastarille käyttöä illalla, kun kaveri vetäytyi hyttiinsä nuolemaan haavojaan.

Anyways, viisi mahtavaa sukellusta kolmessa eri kohteessa ja tapasin kilpikonnia, kaiken maailman kaloja, upeita koralleja ja murakoita sukellusoppaita. Illalla istuskeltiin amerikkalaisten kanssa katolla ja tuijoteltiin tähtiä. Tästä oli romantiikka kaukana kahden noin 65-vuotiaan ukkelin kanssa, mutta ilta oli silti hauska ja ikimuistoinen.

Amerikkalaiset jäivat vielä toiseksi yöksi, minä huristelin takaisin Cairnsiin pikaveneellä. Juuri kun olin hyppäämässä speed boatiin, Robert de Niro koputti olkapäälleni, halasi minua ja sanoi sellaisella paksulla amerikkalaisella aksentilla, "you take care kid, will ya". Voi vitsit. Ihan kuin elokuvissa, sellainen amerikkalainen jäähyväiskohtaus. Speed boatin kannella vedän kättä lippaan ja De Niro tekee samoin emoveneen kannella.

Olen taas yhden yön tukikohdassani Rogerilla. Koira meinaa ratketa liitoksistaan kun palaan takaisin. Se parkkeeraa minun huoneeseeni ja nukkuu koko yön kanssani, yrittää tunkea välillä sänkyyn. Tiedän, että sillä ei ole lupaa, joten en päästä sitä, mutta nukun koiran tassu kädessäni. Koira lattialla ihan sänkyni vieressä, tassu minun tassussani. Se oli ainoa tapa saada kaveri rauhoittumaan, kun se ei päässyt sänkyyn. Voi tsiisus. Jossain vaiheessa nukahdan ja käteni irtoaa tassusta. Herään päättäväiseen kupsutukseen, koira kuopii tassullaan kättäni ja napittaa suoraan silmiin. Ei muuta kuin tassu uudestaan käteen.

Seuraavaksi sitten Daintree-sademetsään. Miettikääpäs tätä, dinosaurukset hengailivat maapallolla joskus 65 miljoona vuotta sitten. Daintree on saanut alkunsa joskus 125 miljoonaa vuotta sitten. Yli 60% australian kaikista lintulajeista löytyy vain Daintreesta, samoin yli 40% perhoslajeista, noin 25% kaikista käärmeistä, hämähäkeistä ja muista vastaavista örkeistä sekä yli 200 000 hyönteislajia. Daintreessa on enemmän kasvi- ja puulajeja kuin koko Pohjois-Amerikassa yhteensä. Daintreesta löytyy myös "birdie", eli bird-eating spider, joka on jotakuinkin ison illallislautasen kokoinen kaveri ja se pystyy tekemään noin 3-5 metrin pituisia loikkia. Löytyypä sieltä myös Bird-Wing, eli maailman isoin perhonen ja Nephila kowaci, joka on maailman isoimman verkon rakentava hämähäkki. Verkko on niin vahva, että siihen voi paiskata vaikka kännykän, niin se vain bouncaa takaisin. Daintreessa sataa nelisen metriä vuodessa (Suomessa keskimäärin 500 mm vuodessa) ja taivaalta tulee helposti noin puolessa tunnissa esimerkiksi noin puolet Lontoon vuotuisesta sademäärästä.

Sademetsä-oppaamme on ihan uskomaton tyyppi. Tietää sademetsästä, luonnosta ja eläimistä ihan kaiken. Kertoo hurjia juttuja Daintreen ihmisistä, siitä, kuinka Australian lait eivät yllä tänne asti, vaan täällä on ihan omat säännöt. Täällä ei toimi kännykkä eikä täällä kannata kävellä iltaisin yksin, koska paikallisilla on tapana ajella autolla kännipäissään. Kymmenen vuotta sitten kuulemma ampuivat ihan pokkana ulkopuolisten autoja kohti. Käymme ihailemassa krokotiileja, tai siis, kuten oppaamme kutsuu niitä, "salties", eli saltwater crocodiles. Kun meidät dropataan majoituspaikkaamme, hymyilevä ja rento oppaamme vakavoituu ja haluaa antaa meille vain yhden ohjeen. Seisomme minibussin vierellä rivissä ja hän astelee hitaasti edessämme, pysähtyen vuorotellen jokaisen kohdalla samalla hitaasti, painokkaasti ja melkein uhkaavasti toistaa kerta toisensa jälkeen: Do NOT go into water - it WILL kill you. If you go into water, you WILL die. Consider yourself DEAD if you enter the water. Asia pihvi, veteen ei ole menemistä, eli jos jossain on sitten Box Jellyfish -parvia ja muita tappavia otuksia meressä -kuten erilaisia Stingereita-, niin täällä ja tähän aikaan vuodesta.

Majoituspaikka on ihana villa keskellä puskaa, tai siis sademetsää. Verannan katossa näkyy ainakin kolme hämähäkkiä ja seittiä niin perhanasti. Sujahdan nopeaasti sisälle ja yritän vakuutella itselleni, että ne pysyvät jatkossakin siellä verannan puolella. Buukkaan itseni iltavaellukselle sademetsään. Taidan oikeasti tykätä hankaluuksista, miksi oikeasti haluaisin muka pilkkopimeään sademetsään miihailemaan? Oppaamme Lee on niin ihana, komea, asiantunteva, supliikki ja mielenkiintoinen, että koko porukalta (kaikki naisia) menee varmaan suurin osa kierroksen informaatiosta ja löydöksistä täysin ohi. Aina kun jossain pimeydessä vähän rasahtaa, jokainen suurinpiirtein roikkuu Leen kainalossa ihan paniikissa. Itse en tietenkään moiseen käytökseen syyllistynyt (jep), mutta ne muut. Erittäin mielenkiintoista, ihan säkkipimeää, sademetsän äänet ovat uskomattoman kovia ja jännittäviä, liukastelemme savisella polulla pelkät taskulamput kädessä. Välillä pysähdymme, sammutamme valot ja olemme hiljaa, odotamme. Annamme lähialueen rauhoittua ja silmien tottua paremmin pimeään. Näemme läjäpäin hämähäkkejä, liskoja ja vaikka mitä otuksia. Matkalla takaisin majapaikkaan pysähdymme antamaan tietä vikkelälle, pienelle käärmeelle, joka ylittää tien pää pystyssä, valmiina iskemään.

Tutustun majapaikan ravintolassa retvakkaan irlantilaistyttöporukkaan. Pelaamme korttia, vaihdamme matkakokemuksia ja juomme muutaman lasillisen viiniä. On se totta, että irlantilaiset ja suomalaiset ovat jotekin samanoloisia. Juttu ja vitsit sinkoilevat välittömässä, rennossa hengessä. Ihan kuin oltais tunnettu aina.

Aamulla sitten hevosvaellukselle. Ihan huippua! Heppani Alfie on koko porukan hitain ja laiskin. Kun kysyn oppaaltamme, miksi minulle lankesi tällainen mätisäkki (vaikka Alfie oli kyllä iiiihana), hän sanoi, että juteltuaan kanssani 5 min ennen ratsastusta hän ajatteli, että minulla oli asenne sen verran kohdillaan ja vaikutin hänen mielestään niin reipaalle, että olin kuulemma sopivin ihminen porukassa ottamaan oikuttelevan, laiskan hevosen, koska osaisin kuulemma pitää jöötä sille ja saisin sen liikenteeseen. Täytyy sanoa, että ihan hyvin se menikin, Alfie köpötteli ihan reippaasti, vaikka välillä halusikin keskittyä enemmän ruohon ja puiden lehtien syömiseen kuin varsinaiseen tehtäväänsä. Ihana kokemus, ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista jutuista, mitä olen matkan aikana tehnyt. Menimme jyrkkiä ylä- ja alamäkiä sademetsässä, peltojen ja jokien poikki ja puroen varsia pitkin. Ihana, 3,5 h pituinen köpöttely upeissa puitteissa. Talleilla hilluu minikokoinen Jack Russel, jonka nimi on -tietysti- Jack. Tämä ei olekaan mikään turha tapaus. On selviytynyt 1,5 m pituisen liskon hyökkäyksestä, hevosen potkusta ja päälleastumisista. Ihan hurjan suloinen pikkukaveri.

Vikana iltana valvomme Rogerin kanssa aamunsarastukseen asti. Kumoamme uima-altaalla pari viinipulloa, muistelemme hyviä aikoja Lontoossa ja viisastelemme kilpaa asioista, ystävyydestä, työelämästä, elämästä ylipäätään. Nauramme ihan liian kovaa ja tarpeettoman usein, olemme lapsellisia. Ihan helevetin siistiä.

Viikko Queenslandissa vierähtää nopeasti ja olen tehnyt ja kokenut täällä uskomattomia juttuja. Paikka on sopivasti villi, aito ja karski minun makuuni. Queensland, you make my heart sing.

Vimpan päälle Sydney

Imodium rocks! Balilta lähdettäessä vatsani pyörähti pari kertaa ympäri ja maalailin jo kauhukuvia edessä olevan pitkän lennon aikana erittäin todennäköisesti edessä olevista epämukavista paniikkitilanteista, Mutta, juostessani halki Jakartan lentokentän ehtiäkseni jatkolennolle tajusin, että pahin on selvästi ohi, koska juoksukin kulki niin hyvin. Ihanaa, minä ja sulkijalihakseni voimme molemmat viimeinkin rentoutua. Nukahdan samantien koneeseen päästyäni.

Herään, ja mitä ihmettä, kone kaartelee jo Sydneyn yllä, odotamme laskeutumislupaa. Hyvin nukutti. Ei haittaa yhtään, vaikka kaarreltaisi vielä toisetkin 15 minuuttia, nimittäin enpä ole elläissäni nähnyt yhtä vaikuttavia maisemia koneesta käsin. Oikein liikutun. Passintarkastuksessa veikeät virkailijat heittävät g'day/no worries -tyyppistä läppää pilke silmäkulmassa ja olo on oikeasti tervetullut tähän maahan. I like it already.

Saavun Paddingtoniin. Ooo, mikä ambience, mikä auringossa kylpevä, ihana paikka: kauniita viktoriaanisen aikakauden tyylisiä taloja, terrace-asuntoja takorauta-pitsi-parvekkeiineen, antiikki- ja designkauppoja, putiikkeja, gallerioita ja idyllisiä kahviloita. Hmmm...Notting Hill meets New Orleans meets Paris. Hyvinvoivan näköiset asukkaat ulkoiluttavat hyvinvoivan näköisiä rotukoiriaan kauniilla kaduilla. Putiikit ja kahvilat notkuvat orgaanisia tuotteita, tuoreita kukkia ja kaikkea ylellistä.

Minua odottaa viiden tähden hotelli ystävieni Sannan & Otson talossa. Asetun kivaan vierashuoneeseen ja syömme myöhäistä aamiaista pikku-puutarhassa. Tutuu absurdille turista täällä ja juoda kahvia Sannan & Otson kanssa kun pariskunta asuu oikeasti minua vastapäätä olevassa talossa Helsingissä. Sanna & Otso ovat täällä ainakin noin parin vuoden keikalla Otson töiden vuoksi. Uskon, että heillä tulee olemaan mahtavaa aikaa Sydneyssa.

Lähdemme liikenteeseen, on superkuuma. Päivä taittuu kävellessä Sydney Harbourissa. Nappaamme kylmät oluet oopperatalon kupeessa ja katselemme ihmisiä. Kaikilla on silmiinpistävän hauskaa, en näe yhtään vakavaa tai omissa oloissaan istuvaa ihmistä. Juttu lentää ja porukka bondaa helposti. Illalla tietenkin grillataan, nautitaan muutama lasillinen hyvää paikallista punaviinia ja otetaan vaan rennosti.

Seuraavana päivänä on vielä kuumempaa. Suuntana Watsons Bay, jonne kuljemme Bondi Beachin kautta. Näen bussin ikkunasta, kuinka kadulla turistien ja kahvittelevien, kauniiden ihmisten seassa lampsii avoaloin hiukset vettä tippuen, täydellisesti ruskettunut surffarikundi lauta kainalossa, märkäpuku vyötäröön asti alasrullattuna. Myrskynratsastaja, anyone?

Watsons Bayssa ahmimme täydellisissä puitteissa täydelliset Fish & Chips -lounaat ja teemme kunnon kävelykierroksen alueella. On tilaa, on kauniita, isoja taloja, hyvinhoidettuja pihoja, urheiluautoja. Olen yllättynyt siitä, kuinka mäkistä ja vaihtelevaa maasto Sydneyssa on. En ole yllättynyt siitä, kuinka kauniita, hyvinvoivia, huolettoman trendikkäitä ja onnellisen näköisiä ihmisiä kaupunki on tulvillaan. Kaikki toimii, kaikki on kaunista, selkeää, tilavaa, huoliteltua. Puitteet ovat loistavat surffaukseen, kulttuurin, urheilun, shoppailun tai oikeastaan minkä tahansa harrastamiseen.

Tyttöjen pitää päästä vähän kaupoille. Aikamme Sannan kanssa ympäri kaupungin liikkeitä rampattuamme istahdamme kahville. Ja kukapa muukaan kuin Matthew McConaughey tulee ottamaan meiltä tilauksen vastaan. Pasmat menee sekaisin. Tarjoilijakundi on asiallinen ja kohtelias, minä tuijotan häntä ihan liian hävyttömästi kuin jotain nomparelleilla koristeltua, tuoretta suklaamukkia ja ilmeeni on varmaan lähempänä tuskallista virnistystä kuin viehkoa, flirttailevaa hymyä. Tilaamme Flat Whitet (siis maitokahvit) ja Matthewin lähdettyä asetun suurinpiirtein kyljelleni makaamaan pienelle pöydälle kuin jossain Rubensin maalauksessa ja odotan hänen paluutaan.

Joo, aussit taitaa olla maailman toiseksi lihavin kansa, mutta Sydneyssa ei kauheasti isoja tai rumia ihmisiä vilise tai sitten minä haluan vain katsella asioita jostain vääristyneestä vinkkelistä. Saamani yleisvaikutelman perusteella kaupungissa on lähtökohtaisesti todella hyvännäköistä, rentoutunutta, onnellisen oloista porukkaa. Naiset pukeutuvat kauniisiin mekkoihin ja kaikilla on pitkät, kauniit hiukset. Miehillä on poikkeuksetta shortsit ja rento t-paita. Yksinkertaista, mutta toteutettu jotenkin niin ovelan sydneymaisesti, että kokonaisuus on tehokkaan esteettinen, flawless. Porukka on sosiaalista, rentoa, ystävällistä. Ruokatunnit käytetään urheiluun, duunista pyritään lähtemään ajoissa, koska illat vietetään ystävien ja perheen kanssa grillaten, seurustellen tai kivoja aktiviteetteja yhdessä harrastaen. Only in Sydney.

Illansuussa käyn ihmettelemässä Sentennial Parkissa luonnon kauneutta ja viimeistelen Indonesia-blogikirjoitustani. Vähempikin teksti ja fiilistely varmaan riittäisi, mutta näillä mennään, päätän. Samana iltana huoneeni seinällä kiipeilee tarpeettoman suuri hämähäkki. Sanna ja Instant Kill -sumute ovat viivana paikalla. Hämähäkistä jää jäljelle säälittävä, märkä kasa. Siinä se vielä yhtä jaloistaan yrittää sykyttää, vaikka on muuten sulanut muodottomaksi. Ennen nukkumaanmenoa googletan kaiken mahdollisen Australian hämähäkeistä ja käärmeistä. Aamiaisella osaan jo tärkeimpien -eli myrkyllisimpien- lajien nimet, tuntomerkit, erityispiirteet ja puremien hoito-ohjeet ulkoa.

Teen päivämatkan Manly Islandille. Matkalla satamaan käteen tarttuu täydellinen musta pikkumekko. Lautalla Sydney Harbourista noin 30 min pienelle saarelle. Päivä on painostavan kostea ja sadetta on ilmassa. Päätän vähän reippailla ja valitsen hankkimastani turistikartasta Manly Scenery Walk -reitin. Näyttäisi olevan tuollainen 3 km kävely. Lähden tarpomaan, mutta saavun pian sademetsän tapaisen rämeikön laitaan. Puskista rymyää tulla vaellustamineissaan reippaan näköinen viisikymppinen mies. Kysyn neuvoa ja hän ohjaa minut samaan suuntaan, mistä itse juuri pölähti tulla. Sitten hän katsoo päästä varpaisiin varustustani (nahkasandaalit, aasia-henkiset pussihousut, olkalaukku) ja puolittain hymähtää huvittuneena. Watch me, ja katoan pelottomasti puskien sekaan.

Eipä aikaakaan -arviolta noin minuutti- kun ylivilkas mielikuvitukseni on saattanut minut kauhun partaalle keskellä kapoista polkua, jossa puskien ja puiden oksat ja lehdet nuolevat naamaani ja kaulaani. Kohta ne hämähäkit tulee porukalla kimppuun. Sitten jalkojen juuresta pyrähtää tiehensä kissan kokoinen lisko ja olen niin jäätävässä paniikissa, että säntään puolijuoksuun ja katkon oksia mennessäni. Pian saavun onneksi isommalle tielle ja tasaan pulssini. Kävelen sinnikkäästi eteenpäin loputonta ylämäkeä - ei näy ristin sielua missään.

Sitten vierelläni lipuuu auto, joka pysähtyy pian. Ystävällinen aussimies tarjoaa minulle kyydin kuuluisalle näköalapaikalle kuvaamaan ja sieltä takaisin Manlyn keskustaan. Jee. Autokyyti venähtää noin 4 tunnin mittaiseksi excursioksi ympäri Manlya ja saan samalla kunnon syväluotauksen Australian luontoon, historiaan ja kulttuuriin. Ihme tyyppi, asuu Pariisissa, on vain käymässä kotonaan, on asunut Singaporessa, ympäri Aasiaa, Ruotsissa ja tuntee hyvin Helsingin. Sovimme viinitreffit ensi kesäksi Pariisiin. Kuka tietää, ehkä tapaammekin vielä. Lähden iltalautalla kohti Sydney Harbouria, maisemat ovat sanoinkuvaamattomat ja Sydney skyline varmasti yksi hienoimmista maailmassa.

Tulvat ovat velloneet Queenslandissa jo useita päiviä, mutta se tuntuu kaukaiselta, tämä on niin valtava maa. Uutisissa kerrotaan tulvien levinneen Brisbane-Gold Coast-Sunshine Coast-alueelle. Ei helevetti, sinnepäin olin seuraavaksi menossa. Seuraamme uutisia tiuhaan ja minä alan tekemään varasuunnitelmaa, onneksi ei ole kiire mihinkään eikä vielä mitään buukattuna. Tulvissa ilmoitetaan menehtyneen 12 ihmistä ja noin 70 olevan kateissa. Päätän suunnata Sydneysta suoraan Queenslandin pohjoisosaan, Cairnsiin. Great Barrier Reef siellä jo odottelee. Viimeisenä päivänä Sydneyssa tsekkaan itseni kivaan hotelliin yöksi, josta pääsee kätevästi kentälle, koska lentoni Cairnsiin lähtee aikaisin aamulla. Olen saanut olla täysihoidossa Sannalla & Otsolla, jälleen kerran mahtava breikki vieraanvaraisten, ihanien ihmisten luona.

Vielä ehtii nähdä kaunista kaupunkia, The Rock ja Observatory Hill. Chinatown ja Darling Harbour. Kahvittelua, kävelyä, ihmettelyä. Ei tule mieleen toista kaupunkia, jossa yhdistyisi tällaiset puitteet. Niin paljon luontoa, merta, saaria, aktiviteetteja ja kaikki suurkaupungin peruspuitteet yhdessä nipussa. Hotellilla menen kuntosalille, joka on rakennuksen katolla. Köpöttelen juoksumatolla tunnin, kuntosalin lasikaton läpi kimmeltää uskomaton tähtitaivas. All points considered. Lähden vielä myöhäiselle kävelylle satamaan, onhan se nähtävä iltavalaistuksessa. Sanattomaksi vetää, on niin ikoninen näkymä: oopperatalo, silta, satama.

Muutama päivä kauniissa, hymyilevässä, tasokkaassa, monipuolisessa ja kaikki odotukset täyttävässä Sydneyssa riittää minulle. Ihana, ihana kaupunki, mutta siltikin jokin jää ihan aavistuksen verran vaivaamaan. En oikein tiedä, mikä. Mitä muka jäi puuttumaan? Sielu? Asenne? Rosoisuus? Historia? En tiedä. Ehkä minun olisi pitänyt jäädä tänne pitemmäksi aikaa koluamaan paikkoja tai ehkä Sydney näyttäytyi minulle turhankin siloiteltuna. Ja se on aika tylsää se, mokomakin täydellisyys.

A Comfortable Silence

Kuta Beach, Bali, keskiyö ja monsuunikuuron jälkeinen hiljainen, lämmin tihkusade. Rauhallinen baari kapoisella sivukujalla hotellin kulmilla, lukuunottamatta muutamaa väsähtänyttä ja grillattua backpackeria, turistit ovat köpötelleet jo koloihinsa. Olen juuri saapunut Balille ja odotan rakasta ystävääni, jonka näen ensimmäistä kertaa sitten reissuunlähtöni. Hän on saapunut tänne hieman ennen minua. Juon oluen, toisenkin ja harmittelen jälkiviisaana, miksi en jaksanut tinkiä enempää taksimatkasta lentokentältä hotellille. Odotan ystävääni turhaan, sillä hän on autuaasti nukahtanut hotlaansa matkasta uupuneena, josta saan tiedon vasta seuraavana aamuna. Tilaan kolmannen oluen, tykitän tekstiviestejä tyhjyyteen, nukkuvalle ystävälleni ja vastailen lakonisesti äärimmäisen ystävällisen ja uteliaan tarjoilijan sarjatulella napsuviin kysymyksiin: where are you from? How old are you? First time in Bali? How long you travel? Why not married - you're old! No children? Are you rich? Nah, en jaksa enää vastailla enkä jaksa enää odottaa, lähden.

Ystäväni löytyy aamulla, safe and sound, tietenkin. Ei muuta kuin heti aamusta livakasti pois kamalalta, kamalalta ja toistan vielä kerran, kamalalta Kuta Beachilta speed boatilla kohti Gili Airia, joka on minisaari Balin ja Lombokin välissä. Matkalla meitä viihdyttää -tietämättään- omalla vapaamuotoisella käytöksellään porukka Kiwi-kundeja, jotka ovat erittäin katu-uskottavan näköisiä travellereita, ties kuinka monettako kertaa Aasiassa, ainakin tatuoinneista, olemuksesta ja reissujen aikana hankituista arvista sekä kestorusketuksesta päätellen. Yksi heistä kertoo ohimennen soittavansa rumpuja ja aikovansa hakata tahtia paikallisten kanssa Gilille päästyään. Minun mielessäni he ovat vähintäänkin NZ:n kovin rockbändi. Speed boatin katolla istuskellessa hiukset menevät takkuun tuulessa ja sumuiset pilvet vuorien päällä tuntuvat olevan kosketusetäisyydellä.

Gili Airilla joinaamme ystävämme, joka on lähtenyt Suomen talvea kuukaudeksi pakoon ja hengaillut saarella jo muutaman päivän. Paikka luo helposti illuusion melkoisen rouheasta hideaway-paratiisisaaresta. Kauniit bungalowit nököttävät rannalla vielä suht sopivasti autenttisessa miljöössä, saarella ei ole moottoriajoneuvoja, liikkua voi kävellen, juosten tai ponikärryillä. Saaren juoksee ympäri noin 40 minuutissa ja matkan varrella näkee valkoista biitsiä sekä siellä täällä olevia bungalow-keskittymiä ja rantaravintoloita. Island time -käsitteen omaksuminen tapahtuu automaagisesti. Täällä porukka chillaa, syö, juo, ui, sukeltaa, chillaa. Täällä on aikaa. Syön munakasta aamiaiseksi rannalla ja vajoan päivän pituiseen koomaan riippumattooni. Vakuutun, että munakkaani oli höystetty tietyntyyppisillä sienillä. Oh, well, on huonompiakin paikkoja ja tapoja torkuttaa kuusi tuntia keskellä päivää kuin Gili Airilla riippumatossa. Singyn Lady in a hammock -visioni toteutuu täydellisesti. Ystäväni käy vaanimassa minua jossain välissä uniani, muttei kilttinä ihmisenä raaski herättää mukaansa snorklausretkelle.

Jouluaatto. Käyn lenkillä, tuntuu epätodelliselta. On niin kaunista, ja on niin kuuma. Illalla nautimme ilmaista jouluillallista läheisessä ravintolassa. Joulupukin asuun somistautunut paikan omistaja tarjoaa meille myöhemmin tikkareita, joihin on sidottu pieni paperilappunen. Lapussa lukee meille jokaiselle lahja, tölkki Spritea, iso olut, mango-smoothie jne. Sööttiä. Ilottelemme siis ilmaisilla antimilla paikassa, jossa saattaisi saada nippanappa 50 euroa palamaan, jos tilaisi kaiken, mitä menussa listataan. Myöhemmin istumme kuun valaisemalla rannalla ja ihmettelemme hiljaa. Ystäväni vetäytyy pikkuhiljaa nukkumaan. Minä jään vielä hetkeksi ja odotan kärsivällisesti, jos vaikka delfiini sattuisi hyppäämään kuunsiltaa pitkin. Juuri tänä yönä. Jouluyönä.

Eräänä iltana syömme valtavan hyvää kalaa, joka on ravintolan mukaan (kuten kaikki muutkin ateriat listalla) "clean, delicious and romantic". Törmäämme myös suomalaisiin. Ei se haittaa. Ollaan Island time -moodissa. Mikään ei haittaa täällä. Päädymme rantabileisiin, jossa on mukava sekoitus paikallisia ja länkkäreitä. Lasershow nuolee pitkin hiekkaa, rannassa roihuaa iso nuotio, jonka ympärillä kaikki tanssivat. Käyn vähän tallomassa hiekkaa itsekin, musiikki on kauheaa jumputusta, mutta se kuuluu asiaan. Sitten on kiva vain istuskella, siemailla kylmää olutta ja katsella, kun muut huojuvat hypnoottisen biitin tahdissa rannalla. Aamulla ihmiset valuvat bungaloweihinsa kuka mihinkäkin aikaan, ennen tai jälkeen aamiaisen.

Kaunis Gili Air jää taakse haikein mielin. Matkalla Pecatuun, Balin eteläkärkeen. Kuta Beachilla pakollinen pikapankki-internet-dim sum-lounas-pysähdys ja sitten saapuminen hulppeaan villaamme. Sade alkaa. Sataa koko illan ja kovaa. Sataa koko seuraavan päivänkin. Iskee nuhan päälle kivoista puitteista huolimatta. Odotan, että sade lakkaa. Se ei lakkaa. Odotan ja toivon. Se ei vaan lakkaa. Villan talonmies ajeluttaa meitä ympäri Uluwatu-Pecatu-aluetta. Kaunista on, näemme surffirantoja, röyhkeitä apinoita ja kuuluisan temppelin. Illalla pidetään villalla sadetta, se on muuttunut pienimuotoiseksi myrskyksi. Jos tulee tsunami, olemme täällä rinteellä turvassa, uskon niin. No, mikään ei haittaa, koska minulla on villasukat jalassa. Istuskelemme ja kuuntelemme musiikkia. Puhelemme harvakseltaan, ei mitään ihmeitä, se on ihan hyvä niin.

Yhtenä iltana singahdamme ystäväni ehdotuksesta läheiseen Jimbaranin kylään kuuluisalle seafood-ravintolakadulle syömään. Erinomaista. Rannalla nappaan kärrymyyjältä maissitähkän, se on voideltu tulisella tahnalla ja maistuu uskomattoman hyvälle kylmän oluen kanssa tuulisella, pimeällä rannalla. Mipin maissi-imperiumi-konsepti on jo työn alla, odottakaapas vaan. Ravintolassa näemme pelottavia hummereita vesialtaassa ja kusetusvaa'an, jonka mukaan neljä isoa katkarapua painaa yhteensä noin kilon. Syön red snapperia ja säälin koiraa, joka kiltisti pöytämme alla maattuaan hätistetään ilkeästi ulos ravintolasta. Minulla on orkidea hiuksissani, se on kaunis.

Sataa edelleen. Villamme on varmasti kirottu. Sanomme heipat kotivahdillemme, Keijo-gekolle ja päätämme lähteä Ubudiin, noin kahden tunnin ajomatkan päähän Balin sisämaassa. Ubudissa on kuvattu pätkiä Eat-Pray-Love-elokuvan Bali-osuudesta, joten päätämme yhteisesti missiomme olevan "in search of Julia Roberts". Julioita spottaammekin yhteensä noin 100 parissa päivässä, Javier-rintamalla on valitettavasti hiljaisempaa. Julioita ovat yksin katuja harhailemassa olevat + 30-vuotiaat naiset, joilla etsivä, dreamy-katse silmissään, hipahtava vaatetus ja pitkähköt hiukset sekä mahdollisesti aurinkohattu. Punertavanruskeilla kutreilla pääsee suoraan listalle, vaikka aurinkohattu puuttuisikin. Minulla ei ole mitään asiaa tuohon joukkoon, sillä asianmukaiset kutrit ja vaatetus puuttuu. Illalla ostan kuitenkin Julian kunniaksi kauniin, hipahtavan silkkimekon - se tulee näyttämään hyvältä vaatekaapissani.

Vuosi vaihtuu Ubudissa kuusi tuntia aiemmin kuin Suomessa. Koska varsinaista yöelämää ei ole, istumme ties monettako iltaa "Jaakon baarissa" -siis yhden bungaloweistamme terassilla- ja kippistämme toisillemme vuoron perään: "ihanaa kun olette täällä!". Ihastelemme ilotulituksia, kuuntelemme jo kulunutta playlistaa läppäriltä ja kittaamme halpaa paikallista valkoviiniä sekä gin & toniceja, sillä paikallinen Bintang-olut ei enää maistu hyvälle. Itse asiassa se maistuu niin pahalle, että Suomeen palattuani kasaan punk-bändin (siis tyttöbändi), jonka nimeksi tulee Bintang ja se tulee soittamaan HC-punkkia erittäin raffilla meiningillä. Uuden vuoden lupauksia satelee suustani julistuksenomaisesti. Odotan, että vastavuoroisesti pojat listaavat vähintään yhtä monta. Joo ei. Jossain vaiheessa iltaa kutsun koolle henkilökohtaiset demonini ja päräytän ilmoille vuotuisen miesviha-puheeni, joka päättyy kuitenkin aina samaan toteamukseen: kaikesta huolimatta miehet ovat ihania ja meidän naisten ei pidä ryntäillä turhia sen perusteella, mitä ne tyypit höpöttää. Puheet ovat useimmiten pelkkää hönöilyä. Loppupeleissä ne on kai ne teot, jotka oikeasti merkitsevät.

Vuoden 2011 ensimmäisenä päivänä sateen ja veden jumalat eivät taaskaan ole puolellamme. Lähdemme aikaisin aamulla pyöräilyretkelle vuorille, riisipeltojen, temppeleiden ja upeiden maisemien kierrokselle. Ja alkaa sataa. Odotamme vuorella kivassa näköalaravintolassa sateen loppumista. Odotamme pitkään. Sade ei lakkaa, joten lähdemme takaisin Ubudiin autolla ja ihailemme maisemia huuruisten lasien takaa. Matkalla näemme paikallisia hienoissa juhlavaatteissaan kulkueina menossa temppeliin. Kauniit naiset kantavat jumalille tarkoitettuja lahjuksia päänsä päällä, lapset on puettu syötävän kauniiksi ja miehet kulkevat omissa porukoissaan letkan perässä vakavan ja uljaan näköisinä. Riisipellot näyttävät juuri siltä, miltä niiden voi kuvitella parhaimmillaan näyttävän. Vihreää ja rehevää. Kaikki maailman vihreän eri sävyt ja vivahteet löytyvät täältä.

Ubudin hemmotteluhoidot jäävät testaamatta. Ei se mitään, vierailevat Juliat pitävät varmasti detox- ja kauneushoitoja tarjoavat paikat kiireisinä ja minä olen tyytyväinen ostamaani jasmiinituoksuöljyyn, jota käytän mielummin kuin hajuvettä. Saavumme aamupäivällä pienellä veneellä Nusa Lembonganiin, joka on Gili Airia hieman isompi saari Balin itäpuolella. Näen matkalla delfiinin. Kiitos siitä. Meri on melko tyyni, vain majesteettiset surffiaallot kuohuvat lähellä rantaa. Aurinkokin paistaa, melko kuuma. Siirryn välittömästi Island time -moodiin, se on helppoa ja väistämätöntä. Iltapäivällä snorklataan kahdessa eri paikassa. On kyllä totta, että täältäpäin löytyy maailman parhaimpia snorklaus- ja sukelluspaikkoja. Syömme myöhäisen lounaan ja käymme vähän kävelemässä, kukin vähän omissa ajatuksissaan, on mukava voida välillä olla vaan hiljaa. Ihmettelemme paikallista merileväteollisuutta, työn eri vaiheet ovat nähtävissä laajalti ympäri saarta. Kiinnostavaa. Kirkaanvihreitä, keltaisia, vaaleanpunaisia, tummanpunaisia, valtavia määriä levää. Tekisi mieli hypätä piehtaroimaan yhteen pehmeännäköisistä leväkasoista. Tekisi mieli kirmailla kasojen läpi ja heitellä ilmavan näköisiä riekaleita ympäriinsä, kuten syksyllä puusta pudonneita lehtiä haravoiduissa kasoissaan, sama efekti. Nauramme ajatukselle vielä monta kertaa ja iltaan mennessä yhä suuremmat mittasuhteet saavassa, jackass-tyyppisessä, värikkäässä leväkeskustelussamme alkaa olla aineksia kunnon stand up -show'hun. Tästäkään ei pidä kirjoittaa blogiin, koska tiedän, että tämä tulee kuulostamaan ihan urpolle jutulle. Jossain välissä taas alkaa satamaan. Sitä ei edes huomaa enää. Syömme illallista ja kuuntelemme merta. Juomme illan päätteeksi lasilliset etikkaista roseviiniä. Ravintolan katossa vilistää iso hiiri.

Aamupäivä. Kuuma. En ole enää viime aikoina pitänyt lukua viikonpäivistä. Minulla on tunne, että bungalow-alueemme ihana vahtikoira ei ole enää keskuudessamme. Yöllä kuulin koiran kauhean rääkäisyn, eikä tuttua tepsuttajaa ole näkynyt sen jälkeen. Odotan ja toivon olevani väärässä. Reippailemme saaren toiseen päähän ja yritämme kovasti olla kommentoimatta yhtään mitään, kun kävelemme jälleen suuren levä-workshopin läpi. Ei onnistu, samat jutut naurattaa taas. Hassua, mistä asioista travellaaja pystyy repimään riemunsa. Löydämme kauniin keitaan saaren päädystä ja levytämme varjoisalla terassilla närkkien kevyttä lounasta. Bungalowillani törmään kauniiseen, pulleaan gekkoon, joka pötköttää sängylläni. En edes kiljaise, edistystä! Tuijotamme toisiamme hetken ja alan kaivamaan kameraani esille, mutta gekko kurkkii jo kattoparrujen välistä ja luikahtaa tiehensä. Damn. Menen nettikahvilaan, sillä minulla on niin paljon supertärkeitä ja -kiireisiä nettihommia hoidettavana. Tsekkaan Facebookin, 1 minuutti. Tsekkaan hotmailin ja kirjoitan nopean mailin, 4 minuuttia. Sitten en keksi enää tsekattavaa. Pojat ovat omilla teillään. Varmaan siellä the internetissä tai hulluttelemassa leväkasoilla. Istahdan ravintolan terassille raapustelemaan ajatuksiani muistivihkoon, hörpin ananasmehua ja odotan, josko ystäväni paikallistaa minut kohtapuolin, sillä alkaa olla illallisaika. Kyllä vain, syömme länkkäri-illallisen australialaisessa surffariravintolassa kauniiden, ruskettuneiden surffikundien ja -mimmien keräntyessä pikkuhiljaa paikalle. Dire Straitsin Brothers in Arms on edelleen kova biisi.

Kello 2.46 aamuyöllä. On säkkipimeää, istun bungalowini terassilla ja odotan, että taivas repeää. Odotan, sillä pauhaava meri on äkkiä ihan hiljaa ja saaren koirat ulvovat porukalla levottoman pahaenteisesti. Trooppinen myrsky - jos se jossain on koettava niin tämä on varmasti yksi maailman parhaista paikoista siihen. Taivas on hetkittäin häikäisevän valkoinen, kun salamat näyttävät mahtinsa ja harmittelen, etten saa omalla turistikameralla vangittua tätä luonnon valoshowta talteen. Iso hyönteinen syöksähtelee edestakaisin terassini ympärillä ja tekee välillä huimia syöksyjä minua kohti vaihtaen silmänräpäyksessä suuntaa ihan viime hetkellä. Katselen sen menoa rauhallisena. Varmaan tietokoneen valo tai jasmiinin tuoksu vetää sitä puoleensa. Tai sitten se on vähän eksynyt ja säntäilee ympäriinsä hämmentyneenä. Tuskimpa, se vaan huvittaa itseään härkkimällä minua. Hassua, yleensä pelkään tuollaisia kiitäjiä. Aamulla herään hiestä märkänä kotiloituneena cocoon-matkalakanoihini. Huomaan, että olkapääni vieressä sängyllä on näköjään hiiren tai rotan vessa.

Fillaroimme ympäri kaunista saarta koko päivän olosuhteissa, joissa olisi Valentin Konoseltakin jäänyt aamulenkki tekemättä. Tältäkö tuntuu auringonpistos? Törmäämme alkuillasta vahtikoiraamme, tulen iloiseksi. Se on löytänyt uudet isännät, tuoreet travellerit, joita se seuraa yhtä uskollisesti kuin meitä pari päivää sitten. Lepertelen sille, mutta se ei ole kuulevinaan. Petturi. Syömme lisää länkkäriruokaa surffipaikassa, valkokankaalla kähisee Kings of Leon. Mordorin valvova silmä, eli otsalamppu tulee täällä tarpeeseen, muuten voisi katkoa koipensa pimeässä kun haahuilee takaisin bungaloille. Vietämme viimeistä iltaa tällä kokoonpanolla. Yksi meistä jää vielä saarelle ja palaa Suomeen tammikuun puolessavälissä. Kaksi meistä jatkaa matkaa aamulla takaisin Seminyakiin, Balille, josta toisella lento 7.1. Suomeen ja toisella erittäin onnekkaalla tyypillä samana päivänä ausseihin. En malta odottaa!

Saavumme ylelliseen villaan aamupäivällä. Päivä on kuuma, hengaamme kahdestaan biitsillä ja pitkin kaupunkia. Ostan kauniin Bali-pikkumekon, sellaisen eteerisen ja yksinkertaisen. Nautimme pitkän kaavan mukaan fantastisen illallisen yhdessä Balin parhaiksi rankatuimmista ravintoloista, jonne päädymme puolivahingossa. Kotimatkalla nappaamme pullon kylmää australialaista valkoviiniä mukaamme, viritämme musat villalle ja istumme iltaa kaikessa rauhassa. Ystäväni mentyä nukkumaan, minä uin nakuna meidän poolissa muutaman vedon ja katselen samalla tähtitaivasta. Edelleen tulee hetkiä, jolloin en voi uskoa olevani tällä reissulla, kuten nyt.

Viimeinen päivä Balilla. Raahaudun kylpylään. 3,5h kestävät hoidot ovat luksusta, nukahdan facialin aikana ja herään omaan kuorsauseeni. Päätämme ystäväni kanssa viettää laiskan, viimeisen illan ja jäämme dinnerille omaan villaan - kaupasta pari pulloa viiniä ja huonepalvelusta sekalaista ruokaa. Otan luvattoman pitkän, lämpimän suihkun, sipaisen ensimmäistä kertaa miesmuistiin vähän lilaa luomeen ja uuden mekkoni päälle. I feel special. Tällainen ilta, tällaiset puitteet, juuri tässä seurassa: priceless. Kiitos universumi korvaamattomista ystävistä.

Ajatukset harhailevat jo Australiaan, yksi suurista haaveistani on toteutumaisillaan. Niin ihanaa aikaa kuin minulla on ollutkin, olen valmis jättämään tämän pätkän taakseni. Australia, here I come. Enää ei tarvitse odottaa, lähden.

Sing-y-ling-a-ling

Swingy times at Singy! Olen niin olevinani tuon Singy-sanan käytöstä. Se on söpöinen. Bongasin lempinimen Singaporelle kirjasta, jota luen parhaillaan ja viljelen sitä auliisti tekstiviesteissä ja puheissani. Vanha kunnon Singy. Ihan kuin ramppaisin täällä harva se viikko; Helsinki, hesa. Varkaus, varkkis, Pieksämäki, peeämkoo, Singapore, Singy.

Singaporen kaksi isosti ylivertaisinta asiaa ainakin minulle olivat -yllättäen- ruoka ja shopping. Mittakaavassa ääretön. Pelkästään ydinkeskustassa on 84 ostoskeskusta. Kahdeksankymmentäneljä. What?! Ihan mieletöntä. Ja mitkä puitteet päivittäisille ruoka-orgioille. Muutaman päivän exploorauksen aikana Singy näyttäytyi kauniina, ystävällisenä ja helppona paikkana kelle tahansa liikkua, syödä, löytää vahingossa salaperäisiä puutarhoja, Chinese Baroque -arkkitehtuurikortteli tai päätyä Chinatownin mutkitteleville pikkukaduille ja putiikkeihin ihmettelemään pelottavan näköisiä ennustaja-ukkoja, paperilyhtyjen valaisemia kojuja tai kiinalaisen lääketieteen joskus aika groteskinkin näköisiä rohtoja ja ruokia.

Majailimme expattien asuttamassa Holland Villagessa, läntisessä Singyssa. Bussilla 10 min suoraan sykkeeseen Orchard Roadille. Saimme yöpyä ystävieni Pilvin ja Heikin vieraina ihanassa condossa. Oli paitsi ihanaa nähdä ex-kolleegaani Pilviä, myös kiinnostavaa saada syväleikkaus Singyn arkeen paikallisen silmin. Ja tietysti oli myös mukava nähdä Pilvin ja Heikin reipas Kalle-poika, joka meni Singyssä ollessamme ensimmäistä kertaa tarhaan, jänskää!

Singyn hittihetkiä parin päivän aikana:

IN SEARCH OF TARZAN: Botaaninen puutarha keskellä kaupunkia.
Sademetsä-tyyppinen, käsittämättömän hyvin hoidettu mega-iso, vehreä puisto orkideoineen ja veistoksineen. Suosikkipaikkani täällä oli The Reflexology Walk, eli sileillä ja ei niin sileillä, pienillä kivillä päällystetty pieni polkumainen kävelyreitti, jonka läpi ilman kenkiä tepasteltuaan sai samalla mukavan refleksologia-session jaloilleen. Puistoon oli myös siroteltu sinne tänne kauniita, siroja veistoksia, joista osa melkein sulautui ympäristöönsä diskreetisti. Näistä suosikkini oli Lady in a Hammock (ajatellen tulossa olevaa Balin reissuani).

I'M LOVIN' IT: Ramen-ravintolat ja Singyn ruokakulttuuri.
Minä rakuloin Singyn ja koko Kaakkois-Aasian pikaruokakulttuuria! Dim Sumia, nuudelibaareja, Ramen-paikkoja. To hell with Mc Donalds ja pikamättö ketsupit poskilla. Pälähtipä nimittäin poikaporukka viereiseen pöytään istumaan Holland Villagen Ramen-ravintolassa. Sellaisia 17-20-vuotiaita skeittaripoikia. Tilasivat porukalla sapuskaa ja heille tuli sellainen oma pikku keittoliesi-viritelmä, jossa voi itse käristää haluamansa lihat tai kiehauttaa sopivat kasvikset ja vihannekset omaan Ramen-keittoonsa. Ei mitään kummallista, moni on nähnyt saman tapahtuvan. Mitä jäin miettimään on se tapa, jolla kaverit siinä istuskelivat ja söivät. Lähekkäin, ottivat ristiin rastiin toistensa astioista lihaa ja vihanneksia, kokkailivat keskenään, maistelivat toistensa keitoksia ja juttelivat samalla iloisesti kokoajan. Tapa, jolla ruokailuun syvennyttiin oli jotenkin harras ja vaikka juttu lensi ja naurettiin ja oltiin paikallisen pikaruuan äärellä, silti käytös oli hallittua ja hillittyä ja tilanteesta välittyi jotenkin ihan omanlaisensa fiilis. Sellainen, että ruoka ja ruokailu ylipäätään on näille kavereille kunnioitettava, arvokas ja sosiaalinen tapahtuma. Ihan vaan tiedoksi, että jos olet joskus vastaavantyyppisessä paikassa ja nenäsi eteen kiikutetaan mortteli, jossa on seesaminsiemeniä, niin ei pidä lähteä sotkemaan niiden sekaan mitään soijaa, chilikastiketta ennen sössäämistä. Siemenet vaan jauhetaan ja laitetaan Ramenin sekaan. Nyt viimeistään myös Mia Luostarinen -tähän mennessä jo omasta mielestään aasialaisen keittiön expertti- tietää tämän.

THE BUTTERFLY EFFECT
Mikä on vähiten ärsyttävä tai rasittava aamu-urheilulaji kaltaiselleni sänkymöyrijälle, joka pystyy raahautumaan ehkä max. 5 kertaa vuodessa aamujumppaan ja nostaa niistäkin muutamasta kerrasta kohtuuttoman suuren numeron. Jooga olisi muuten ok, mutta liian vähän toimintaa meikäläiselle. Pilates aika jees, mutta niitä syviä vatsalihaksia odotellessa kaikista parasta on kuulkaapas uinti. Mikäpä siinä oli tepsutellessa aamulla alakertaan uikkari päällä ja pulahtaessa 40 metrin ulkoilma uima-altaaseen aamuauringon lämmittäessä ja suurkaupungin heräillessä.

BOOKS OF MAGIC AND WISDOM
Aaaah, kymmenet kirjakaupat, 3 for 2 -tarjoukset, loputtomat valikoimat englanninkielisiä kirjoja, kahvilat kirjakauppojen yhteydessä, ihan oma aika-ulottuvuutensa ja epätodellinen fiilis, kun takaisin kadulle astuessa pienenpienen hetkosen aikana pimeys onkin laskeutunut kaupungin ylle ja kainalossa on muutaman kilon edestä kirjoja. Parasta.

BECOMING A DIVA
Viimeinkin! Olin suunnitellut jo pitkään ostavani laadukkaan nahkaolkalaukun. No, nyt vihdoinkin sellainen tarttui käteen Singysta. Varmaan arkipäivää monelle teistä kenkä- ja laukkufriikeistä. Laukku sieltä, toinen täältä. Minä en vaan ole löytänyt sitä oikeaa. No, astellessani ympäriinsä sieraimet väristen nahkalaukkujen täyttämässä ihanassa putiikissa kuulin sen. Vieno, mutta päättäväinen kuiskutus "Mipi, täällä, takavasemmalla. Täällä, minä, vaaleanruskea, vetoketjuhapsut ja kaikki, katso nyt, olen täydellinen. olen sinun." Niin me kohtasimme ja lähdimme kaupasta yhtä matkaa tyytyväisinä, uusi laukkuni olalla keikkuen ja minä nokka pystyssä Guccin, Furlan, Chanelin ja muiden vastaavien liikkeiden ohi diivan elkein, vähintään kuin joku casualisti viikonlopuostoksille Singyyn piipahtanut upporikas perijätär. Hassua, mitä yksi laukku voi saada naisessa aikaan.

0-100 KM/H, 6 SEC.
Singapore international Airport, Shangi, ja melkein 1,5h lennon lähtöön. Hyvin siis aikaa kaupoissa luuhaamiseen. Kenttähän on tosiaan parikin kertaa palkittu maailman parhaana ja puitteet luonnollisesti sen mukaiset. Aika kului huomaamatta ja kun olin ajatellut meneväni vielä hakemaan kupposen kahvia vilkaisin samalla departures-taululle, joka vilkutti "Gate closing" lentomme kohdalla. Klassikkotilanne. Eipä muuta kuin flip flopit käteen ja juoksuksi. Arviolta sellainen 8-10 minuutin reipas ravi halki kentän. Kauppjen kyltit vaan vilisivät silmissä ja jäi Starbucksit juomatta. Olimme siis täysin vastakkaisessa päässä kenttää, mutta kerkesimme, ja itse asiassa melko kevyesti. Hyvät naurut irtosi sekä meille, että niille, jotka kannustivat meitä huudoin ja taputuksin pyrähdyksemme aikana.

Juu, että sellaista peruskivaa urbaania meininkiä Singyssa ja matka jatkuu yhä etelämmäksi. Uskon, että Singyn botaanisen puiston Lady in a Hammock -veistos oli universumin minulle osoittama enne tulossa olevasta Balin pätkästä. Jo tuhansia kilometrjä mukana raahaamani riippumatto tulee epäilemättä otettua käyttöön viimeistään siellä. En tiedä onko se varsinaisesti lady joka siellä hammockissa tulee rötköttämään, mutta varmasti ainakin erittäin hyvissä fiiliksissä oleva, rentoutunut reissaaja, jonka mielessä kepeät ajatukset leijailevat laiskasti samaan malliin kuin taivaalla satunnaisissa rykelmissä haahulevat, muutamat hattarapilvet.