Yön sankari

En olisi uskonut, että kaikista maailman paikoista joudun olemaan ensimmäisenä kolaripaikalla tosiaan sitten Hanoissa. Kävelin kaikessa rauhassa aika myöhään illalla ytimessä ison, kolmekaistaisen tien varrella ja yhtäkkiä: PATAM! KABOOM! PÄZ! Ja parka-mopoilija sinkoutuu pitkin poikin katua ja mopo liukuu pitkin asfalttia tuhannen päreinä. Auto, joka tömäsi mopoilijaan kaasuttaa hulluna paikalta pois.

Ihmiset pysähtyivät sankoin joukoin tuijottamaan tapahtunutta tien reunalta, mutta kukaan ei mennyt auttamaan. Kukaan ei tehnyt mitään. No, toiminnan ihmisenä meikäläinen tietysti ryntäsi paikalle ja joku autopilot-vaihde napsahti päälle. Ihan kuin oltais kuvattu jotain Greyn Anatomian jaksoa ja meikäläinen juoksee suoraan siihen kolaripaikalle ja aloin toimimaan ihan kuin joku kokeneempikin ensihoitaja. Minä, joka en pysty katsomaan, kun minulta otetaan verikoe. Sain mopoilijan jotenkin istumaan ja tajuihinsa. Kaveri oli hädintuskin 15-vuotias. Pieni, ihan shokissa ja verta jokapaikassa. Kaverilla naama auki muutamasta kohtaa, muista vammoista onkin sitten paha mennä sanomaan mitään.

Ei nimittäin tuntunut siinä tilanteessa enää yhtään turhalle, että raahasin kassissa pientä ensiapu-pussukkaa: ei muuta kuin desinfiointi-lappuset, puhdistusliinat, laastarit ja buranat kehiin ja hirveellä tohinalla hyörin siinä kaverin ympärillä (ei, minulla ei sentään ollut kumihanskoja mukana). Porukka vaan kokoontui siihen ympärille, mutta kukaan ei sanonut tai tehnyt mitään. Siinä sit vaan kiljuin ihmisille, että soittakaa nyt helvetissä edes ambulanssi, kun tää kaveri on ihan shokissa.

Sain putsattua mopoilijan kasvot verestä, (lopulta joillain -voi jeesus en voi uskoa että kirjoitan tän tänne blogiin- intiimipyyhkeillä, kun kaikki muut lappuset ja wet whipesit loppuivat, mutta eikös ne ole ainakin ph-neutraaleja?) paikkasin haavat ja ruhjeet minkä pystyin, tuuppasin pari buranaa kurkusta alas, keräilin kaikki ympäriinsä lentäneet kamat, kypärän ja isoimmat mopon osat yhteen nippuun ja lopulta sitten ambulanssikin saapui paikalle. Mission completed, poistuin paikalta tyynesti ihailevien katseiden saattelemana Hanoin yöhön yhtä nopeasti kuin saavuin paikallekin. Mikä sankari. Mikä uroteko. Mikä rohkeus. Mikä nopeus. Mikä ammattimaisuus. Mikä yöllinen yhden naisen ensiapuasema. Hetken ajan oikeesti kuvittelin olevani lääkäri.

Ja iltaan mahtui lisää toimintaa. Lampsin hyvin ansaitulle oluelle kivan baarin terasille. Tällä kertaa en en ollut yksin, vaan seuraani liittyi arviolta hiiren kokoinen torakka. Siinä me istuttiin sitten yksissä tuumin minä ja torakka. Meikäläinen penkillä ja torakka ihan mun jalan vieressä kaikessa rauhassa. Minulla kylmä olut vilvoittamassa, torakalla lattialla puhaltava tuuletin. Jännä, miten nopeesti sitä tottuu erilaisiin asioihin. Sitten seuraamme pongahti kanadalainen kundi ja pyysi mut istumaan pöytäänsä, joka näytti bug-free-vyöhykkeelle. Vastahakoisesti, eli noin sekunnissa otin tarjouksen vastaan. Sinne jäi torakka kyyhöttämään yksinään.

Ei muuta kuin lätkäjutut kehiin ja yllättäen hyvin tultiin juttuun kanadalaisen kanssa. Kerrottuani tarkemmin matkastani hän kysyi: "Ah, is this one of those eat-pray-love trips every woman between thirty and forty around the world seem to do currently?" Vastasin: "No. This is a totally different thing. I'm on eat-SCUBA-love kind of a trip". Ja hyvät naurut saatiin. Oli kiva ilta, heiluttiin pitkin poikin Hanoita ja päädyttiin johonkin kauheaan teknoluolaan, joka oli täynnä finninaamaisia amerikkalaisia. Siitä sitten kohti hotellia, jonne kanadalainen ystävällisesti saatteli meikäläisen. Oho, hotellin respa kiinni, kaikki valot sammutettu ja pääsisäänkäynnin eteen vedetty sellainen metalliovi. Eihän mulla ollut kännykkää mukana, jätin sen huoneeseen. Varovaisen oveen koputtelun jälkeen, kun vastausta ei kuulunut ei muuta kuin kanadalaisen matkaan, hänellä oli onneksi huoneessa varavuode ja respa auki 24/7. Mikäs siinä sitten. Ei muuta kuin unta kuuppaan. Aamulla sain kuulla pientä kuittailua kuorsauksestani. Too bad. Minä ainakin nukuin kuin tukki.

Aamulla hotellin kautta kohti Halong Bayta. Eli yhden yön risteily (minä.inhoan.kaikenlaisia.risteilyitä.tosi.kovasti.). En pysty tarpeeksi elävästi kuvailemaan, millaista siellä oli, kuvat kertovat enemmän, mutta siis ihan älyn mageet maisemat ja muutenkin, uskomaton paikka. Unohdin tietysti ottaa aurinkorasvan mukaan ja melkein poltin naamani, idiootti-turisti. Tutustuin reissulla kivaan brittikundiin ja kiwi-pariskuntaan ja hengattiin porukalla koko risteily. Sain kiwi-tyypeiltä myös kutsun yöpyä tarvittaessa heillä tai ainakin käydä heidän kanssaan dinnerillä sitten kun olen NZ:ssa Aucklandissa. Kiva!

Täällä on muuten hirmuisesti koiria. Pieniä mäyriksiä, chihuja (Nippe: Vinnielle rapsut, täällä on biljoona sen kaveria) ja kaikenlaisia ihania pikku-kumineniä. Ne vipeltää tottuneesti täällä liikenteen sekamelskassa ja ihmiset kohtelee niitä tosi hyvin. Toivon totisesti, etten ole tietämättäni syönyt täällä koiraa, vaikkakin käsittääkseni moinen kulinaristinen ilottelu on yleisempää Kiinassa.

Toinen silmiinpistävä piirre täällä on yöpuvut. Tai pikemminkin niihin pukeutuminen iltaisin. Siis kadulla, ihmisten ilmoilla. Heti kun tulee pimeää, suuri osa naisista ja lapsista vetävät niin sanotusti trikoot päälle eli pyjamat, yökkärit, whatever ja lähtevät viettämään iltaa ulos. Syömään, iltamarkkinoille, hengailemaan jne. Nimittäin aika huvittavan näköistä, kun porukka vetää nallekuvioidut pyjamat niskassa kaupungilla ihan pokkana.

Kirjoitan tätä viestiä Hoi Anissa, jonne saavuin myöhään eilen illalla. Täällä kello melkein puoli yksi yöllä, siellä taitaa olla puoli kahdeksan illalla. Ilman kommelluksia ei ole tämäkään päivä mennyt, vaikka Hoi An onkin rauhallinen pikkukylä ja olen ollut täällä vasta päivän, mutta aiheesta lisää sitten seuraavassa kirjoituksessa.

Hyvää yötä kaikki turvelot.