Alohavillessa kaikki on paremmin

Boardaan yöllä klo 01.00 aikaan 02.03.2011 Fijillä noin 8,5 tunnin lennolle Honoluluun, jonne saavun paikallista aikaa 10.35 edellisenä päivänä, eli 01.03.2011. Aaaaaa, tämä onkin aikakone! Lennon stop-over on Christmas Islandsilla. Mietin, asuukohan joulupukki kesät siellä? Lento sujuu rennosti, minulla on nimittäin koko penkkirivi käytettävissäni, joten yritän nukkua. Ei taida olla se kiireisin reitti tämä Fiji - Christmas Island - Honoloulu -pätkä. Laskeutuminen Honoluluun on kiva, lennetään yllättävän pitkään todella matalalla, meren yllä. Näen valaan, en tiedä mikä niistä, mutta valas mikä valas. Se on ihan pinnassa ja tyrskii komeasti, kunnes lopulta näen vaan pyrstön heilahtavan pinnassa ja se katoaa pikkuhiljaa syvemmälle tummenevaan veteen. Sweet. Wale watching, check! Eli nyt on sekin sitten nähty riittävän läheltä, ei tarvitse erikseen buukata itseään Honolulussa whale watching -tourille.

Tosiaan, minä aina pienenä oikeesti luulin, että Honolulu ei ole todellinen kaupunki vaan tavallaan mielikuvituspaikka. Samalla tavalla kun sanotaan, että voipi mennä "sinne, missä pippuri kasvaa", yhtä hyvin olisi voinut sanoa menevänsä vaikka Honoluluun asti. Eli k-a-u-a-s, mutta vaan vertauskuvauksellisesti. No täällä kun sitä nyt kuitenkin ollaan, tuntuu ihan hassulle. Kaikki ne kliseet, mitä olen tästä paikasta mielikuvissani ajatellut, toteutuvat 100%:sti. Waikiki Beachin tunnelma ja näkymä biitsiltä merelle, Honolulu skyline iltavalaistuksessa, aloha-huudahdukset, kaulaanripustettavat lei't, ukulelea soittavat isokokoiset hawaiilaiset kundit, kauniit naiset hapsuiset olki-hameet lanteillaan, kookospähkinän puolikkaat asusteen yläosana ja kukkaseppeleet hiuksissaan, uber-ruskettuneet ja taitavat surffibeibet ja -kundit sankoin joukoin biitsillä ja pitkin katuja lampsimassa vettä tippuvana laudat kainalossaan, turistit värikkäissä hawaii-paidoissaan sekä huomattava määrä luonnottoman turpeita huulia, siloteltuja ryppyjä, kohotettuja kasvoja, valkaistuja hampaita ja kokoonsa nähden epäuskottavan kiinteitä rintavarustuksia.

Jänskään vähän maahantulo-muodollisuuksia, muistelen ensimmäisen kerran jenkkeihin saapuessani vuonna 2004, että kesti nimittäin tovin ja hirveesti joutui selittelemään virkailijoille kaikenmaailman juttuja. Mitenkäköhän kauan menee, että pääsen passin- ja turvatarkastuksista läpi ja moneenkohan kysymykseen joudun vastaamaan? No yhteen: "Did you have a good flight?" Menen heittämällä läpi koko hässäkästä, varmaan nopeammin kuin ikinä Helsinki-Vantaalle saavuttaessa.

Hawaii on Yhdysvaltojen nuorin osavaltio (1959), jonka väkiluku on puolentoista miljoonan luokkaa. Pääkaupunki Honolulu sijaitsee Oahu-saarella. Kuuluisin saarista lienee Maui, joka on tunnettu ennenkaikkea biitseistään ja surffauksesta. Muut saaret vaikuttavat myös kiinnostavilta, löytyy sademetsää, tulivuorta ja vaikka mitä, mutta ainoa tapa siirtyä saarelta toiselle on lentäminen, joten en yksinkertaisesti viitsi/jaksa käyttää muutaman päivän minibreikistä suurta osaa ajasta lentokenttä-transfereihin ja kamojen raahaamiseen. Siispä päätän hengailla Oahulla. Ei huono valinta varmaan sekään. Sitäpaitsi tulivuoret ja sademetsät tuli koluttua jo ausseissa ja NZ:ssa.

Täällä Hawaiilla on ihan oma meininkinsä. Asiat ovat jotenkin vaan yleisesti ottaen mallillaan. Ystävällisiä, puheliaita (ja kyllä, välillä vähän äänekkäitä) ihmisiä, hintataso on edullinen ja tuntuu, että rahoilleen todella saa vastinetta, mihin tahansa ruokaan, aktiviteettiin, tuotteeseen tai palveluun omia pennosiaan tunkeekaan. Ruoka on hyvää, annokset isoja, palvelu erinomaista ja kaupunki on suunniteltu jatkuvaan kuluttamiseen ja elämästä nauttimiseen. Siihen, että turistit viihtyisivät, olisivat hyväntuulisia ja polttaisivat täällä maksimaalisen määrän rahaa lomansa aikana. Sitten vanhana mummona minäkin sijoitan miljoonaomaisuuteni tänne. Ostan isolla terassilla varustetun asunnon tuosta Waikikilta, heti puolenpäivän jälkeen kaatelen aina tärisevillä, maksaläiskäisillä käsilläni tilkkasen sherryä lasiin ja ihailen parvekkeelta kauniita surffareita.

Suurin osa turisteista on yhdysvaltalaisia. Sitten kakkosena tulevat japanilaiset. Sankoin joukoin, tietysti. Ajatelkaa, että vain 37%:lla maan kansalaisista on passi. Ihan oikeesti, miettikää! Jos ajatellaan, että maan väkiluku on luokkaa 307 miljoonaa asukasta, niin se on melkoinen könttä porukkaa, jotka eivät voi matkustaa edes Kanadaan. No, kotimaan matkailu on siis erittäin suosittua, mutta ompahan tällä maalla tarjotakin käsittämätön määrä nähtävää, kulttuuria, aktiviteetteja ja luonnonihmeitä vaativampaankin makuun.

Kaikki kysyvät ihan ensimmäisenä, "Where are you from?", siis hotellin respa, laukkupoika, huonesiivooja, Starbucksin myyjä, tupakkaansa tulta pyytämään tullut mies, ihmiset, joita tapaan tourin aikana, tarjoilija, taksikuski jne. Nyt kun mietin tarkemmin, niin eipä täällä juurikaan näy eikä kuulu edes venäläisiä tai saksalaisia, katohan. Eli taidan olla aika eksoottinen reissaaja näiden mielestä. No, sitten kun sanon, että Suomestahan sitä ollaan, niin tapahtuu melkein joka kerta huvittava ilmiö; suurin osa asiaa tiedustelleista katsoo vaan vähän sillai ohi ja mutisee vaan jotain epäselvää tai jää vähän suu auki ihmettelemään puolikysyvästi "Aaaaaaa?". No sitten sanon, että siis olen Euroopasta, niin sitten jo porukka ymmärtää, että mistä päin maailmaa noinniinkuin suurinpiirtein olen, mutta ei kukaan, yksikään tätä asiaa kysyneistä ihmisistä osaa pistää Suomea maailmankartalle ollenkaan. Sitten lisään vielä loppuun, että siis Suomi on Euroopassa ja tarkemmin sanottuna siinä Venäjän vieressä ja siellähän ne on sitten ne muutkin pohjolan maat kuten esimerkiksi Ruotsi ja Norja siinä meidän toisella puolella. No nyt sitten viimeistään tuntuisi, että kuulijalle syntyy käsitys, että mistä sitä ollaan kotoisin, mutta monta kertaa tuntuu, että eipä se tuosta Eurooppa-tason oivalluksesta taida ajatus kirkastua yhtään tarkemmaksi. No tästähän sitä syntyy sitten aina hyvää ja huvittavaa keskustelua. En ole vielä missään joutunut niin perinpohjaisesti selittämään itsestäni, reissustani, maista joissa olen vieraillut tourin aikana, työstäni yms. kuin täällä. Näille on selkeästi ylitsepääsemättömän uskomaton juttu, että matkustan yksin, että olen käynyt niin monessa paikassa tällä reissulla ja että tulen niin kaukaa. No, eipä varmaan Hawaii ole se ykköskohde backpackereille, kuten vaikka aussit ja NZ, joissa kaltaisiini travellereihin on totuttu ja varmaan jo suurinpiirttein kyllästytty.

Ekana aamuna herään siihen, että pää ei käänny ja selkä on ihan jumissa. Ei muuta kuin etsimään hierontapaikkaa, jonka löydänkin ihan hotlan vierestä. Minut hieroo sellainen japanilainen, arviolta 140-vuotias, minua olkapäähän asti pituutta omaava, Karate Kid -elokuvasta tutun Mr Miyagin näköinen ukkeli. Ihan kauheesti rupesi naurattamaan samantien kun näin hänet. Vaan eipä naurattanut enää kun makoilin hierontapöydällä hänen käsittelyssään. Sanon vielä oikein erikseen, että minua sitten saa hieroa ihan kunnolla. Mr Miyagi ei ruhella tai painele hulluna, vaan harjoittaa jotain omituista, salaperäistä, japanilaista hierontatekniikkaa ja löytää jotain ihan uskomattomia kipupisteitä yläkropastani. Niin vaan hävisi kipu ja selkäkin tuntuu paremmalta kuin viikkokausiin.

Yhden päivän vietän kokonaan patikoiden ympäri saarta. Diamond Head Hill on yksi Hawaiin tunnetuimmista luonnonmerkeistä Oahun itäisen kärjen nokassa. Kävelen ensin koko valtavan alueen ympäri merinäkymiä samalla ihaillen ja sitten trekkaan mäen huipulle. Nousu on lyhyt, vain noin 30 minuuttia, mutta jyrkkä - suoriudun siitä naureskellen. Nautin kovasti näistä kaupunkikävelyistäni ja observoinnista, jota harrastan retkilläni: kyylään ihmisiä, taloja, luonnon ihmeitä, meren aaltojen rytmiä, surffareita menossa, tulossa ja laineilla, koiranulkoluttajia ja koiria, ravintoloiden ja putiikkien ikkunoita, vastaantulevia juoksijoita ja vaikka mitä. Kaikista paras tapa tutustua mihin tahansa kaupunkiin, kulttuuriin ja paikallisten arkeen on vaan kävellä loputtomasti ja välillä päämäärättömästi ympäri kaupunkia ja vaan päätyä eri paikkoihin ja havannoida kaiken maailman juttuja ympärillään. Sitä näkee asioita ja tekee johtopäätöksiä ihan itse ilman turistikierrosten valmiiksipureskeltuja faktoja ja usein vähän tylsiäkin toureja.

Kas vain, hotellini välittömässä läheisyydessä on valtava ostoskeskus. Shall I or shall I not? Tiedän, mitä siitä pyörähdyksestä saattaa suurella todennäköisyydellä seurata ja rinkkani alkaa olla jo ihan täynnä. Olen jo edellisenä päivänä lähettänyt yhden pienen paketin kotiin. Tsekkaan vielä matkalaukkujen painorajoitus-hommelit ja selviää, että vaikka vika lentoni on Finnairin lento, varaus ja lipunkirjoitus on tehty Quantasin toimesta. Pelkästään hyviä uutisia! Saan laittaa ruumaan sitten aikanaan New York - Helsinki -lennolle kaksi laukkua, molemmat saavat olla painoltaan 23 kg (siis per laukku). Pelastus! Siltikin, tarkkana täytyy olla, en nimittäin halua tässä ennen NYCia raahata yhtään mitään ylimääräistä. Päätän käydä ihan vaan piipahtamassa ostoskeskuksessa. En ees viitsi kirjoittaa tuosta aiheesta tarkemmin.

Muistatko ystävämme tohtori Matthewin Fijilta? Kumpa voisimmekin kaikki unohtaa, eh? No, tohtori Matthew on jotekin ihmeellisesti paikallistanut minut Facebookin kautta ja laittanut friend requestin mukana jonkun omasta mielestään nerokkaan lausahduksen, tyyliin: "Hi spy-girl, it's Doctor Matt. Wish you were here...jne". Oikein kylmät väreet tulee. Onko minussa joku mäntti-magneetti? Nimittäin täällä Honolulussa tapahtuu seuraavanlainen episodi. Yhtenä päivänä joku ihan random-jätkä kävelee luokseni, kun siemailen ihanaa kahvia terassilla ja luen kirjaani. Tyyppi ojentaa minulle pienen, taitellun paperilapun, jossa on hänen nimensä ja puhelinnumeronsa ja sanoo toivovansa, etten loukkaannu tästä suorasukaisesta eleestä, mutta että jos haluaisin hengailla hänen kanssaan Honolulussa, niin hän olisi kuulemma käytettävissä. Olen ihan hämilläni, kaveri nimittäinn keskeytti minun lukuhetkeni, enkä ollenkaan tajunnut, että hän oli jostain toisesta pöydästä ilmeisesti kärkkynyt minua. En halua olla epäkohtelias, mutta en osaa sanoa mitään muuta kuin että: "Thanks, I'll consider that." Naulitsen katseeni takaisin kirjaan keskustelun päättymisen merkiksi ja toivon että tyyppi tajuaa poistua. No, onneksi tajuaa. Jätkä lähtee siitä ja ajattelen, että olipa vähän ihme tyyppi. Uppoudun takaisin kirjani pariin, hörpin kahvini loppuun, ryttään saamani paperilapun tyhjään kahvikuppiin ja päätän jäädä vielä hetkeksi lukemaan. Noin 15 min kuluttua joku taas keskeyttää minut. No mitä nyt? No se on se saamarin sama jätkä siinä taas. Vähän kärsimättömän, mutta itsevarman oloisena sanoaa: "Soooo, have you made your decision? I mean, I'm available for example tonight." Tuijotan häntä ihan epäuskoisena ja änkytän jotain sekavaa. Myötähäpeän ja tukalassa tilanteessa olemisen yhdistetty fiilis ei ole miellyttävä. Samassa muistan paperilapun kahvikupissa ja näen, kuinka jätkä huomaa saman asian: tarjoilija ei ole vielä korjannut kahvikuppia pois, ja kundilta saamani paperilappu näkyy varsin selkästi kupin pohjalle rytättynä kuin roska. No eipä siinä, jätkähän pistää minut tilille tekosistani, että miksi en sitten suoraan voinut heti sanoa, etten aio soittaa hänelle, kun näköjään heti tiesin, etten aio soittaa. Ihan oikeesti. Tapahtuuko tämä minulle? Riitelen ventovieraan jätkän kanssa hänen lemppaamisestaan ennenkuin olen edes kunnolla puhunut hänen kanssaan, suostunut treffeille saatikka seurustellut tai lempannut hänet. Ympärillä olevat ihmiset saavat varmaan käsityksen, että olemme pariskunta ja meillä on joku parisuhderiita meneillään. Tilanne onneksi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, nimittäin jätkän huudahdukseen "You're such a foney!" samalla kun hän kääntää selkänsä ja marssii pois. Tunnen, kuinka vieressäni istuva pariskunta katsoo minua tuomitsevasti. Miten voi tulla syyllinen olo asiasta, missä ei ole ollut osallisena millään tavalla tai jota ei itse asiassa ole edes tapahtunut? Survon kirjani laukkuun ja lähden menemään.

Muutamana aamuna herääminen menee vähän pitkäksi. Vannoutuneena talviurheilulajien fanina ja innokkaana penkkiurheilijana katson nimittäin netti-tv:sta Oslon MM-hiihtoja parina yönä. Kyllä. Naisten ja miesten viestit oli vaan pakko nähdä. YLE Areena ei tietenkään täällä näy, eikä mikään muukaan suomalainen, vastaava netti-TV-palvelu, joten joudun seuraamaan live-lähetyksiä SVT:n kautta ja kuuntelemaan ruotsalaisselostajien puoli-ivallisia kommentteja suomalaisten hiihtokunnosta. Onneksi en tajua ihan kaikkea, mitä höpöttävät.

Huristelen pitkin kaupunkia ilmaisilla tai puoli-ilmaisilla trolley-puksuttimilla, jotka ovat vähän niinkuin pyörillä oleva junan vaunu, slurpin täydellista ramen-keittoa halvassa japanilaisessa, illallistan thaimaalaisessa, joka ei ole thaikkua nähnytkään ja herkuttelen frozen youghurt -paikkojen loistavilla valikoimilla tuoreita mustikoita, vadelmia, mangoa. Kyllä kuulkaa syöminen on vaan niin mukavaa.

Pakko kertoa tähän väliin pari huvittavaa huomiota, joihin törmään yhdellä monista observointi-kävelyistäni. Edessäni kävelee mies, joka taluttaa kahta mopsia. Toinen on ihan pentu ja beigen värinen, toinen on tosi lihava ja väriltään musta. Mopsit on jotenkin niin huvittavia. No, vastaan kävelee pariskunta ja nainen sanoo miehelleen koiria osoittaen: "Oh, how sweet, check out those cute Labradors." Siis kyllä minäkin joskus joudun kaksi kertaa katsomaan, että onko tuo koira Parson Jack Russel vai sileäkarvainen kettuterrieri ja olempa kerran kauempaa katsottuna sekoittanut kultaisen noutajan labbikseen, mutta että noin kahden metrin näköetäisyydeltä, suoraan edestä katsottuna, miten voi sekoittaa kaikista maailman koirista mopsin labbikseksi?

Toinen huvittava observointi sattui ison tavaratalon pukukopissa sovittaessani bikineitä. Viereisessä kopissa oli nainen, jonka parka-mies ravasi myymälän ja pukukopin väliä hakemassa eri kokoisia, värisiä ja mallisia alusvaatteita naiselleen. Ja mikä omituisinta, aina kun nainen kokeili jotain uutta, miehen piti mennä siksi aikaa pukukoppiin sisälle naisen kanssa. No, ensinnäkin ne alkoi "making out" siellä pukukopissa, siis älyttömät huohotukset ja tuhmat kuiskuttelut, jotka minä kyllä olin pakotettu kuulemaan. No, vähän siinä sitten yskiskelin, niin sitten varmaan tarjusivat lopettaa. Sitten seurasi ihan uskomaton keskustelun pätkä, joka meni jotakuinkin näin:

Nainen: "Soooo, let's see. What exactly do we have here. Right, I think we have five potential ones and these ones we need to evaluate again. I just put them here."
Mies: "Yeah. I mean, those ones we definitely need to take under closer inspection. But these ones here, these are just not practical."
Nainen: "You're so right. How about these? We do not like flowers, do we?"
Mies: "No. We sure don't like flowers. They way too colorful, but look comfortable, though. Let's not give up on that one yet."
Nainen: "No. I think we should get rid of the flowery ones. But hey, we did like these lacy ones, didn't we?"
Mies: "Yeah. But honey, these ones are wireless. We've never been that happy with wireless, haven't we?
Nainen: "You're sooooo right. So, let's see where are we now. O'ou! We have a major situation with these two. I say we might want these with dots. Not the pink ones, right?
Mies: "Yeah, that's right. Let's go for the dotted ones, now that's a score.""
Nainen: "Ok, you know, I really feel we should take these three, but the ones we first considered, we should terminate, right?"
Mies: "Yeah. We terminate those."
Nainen: "Oh, look at these, aren't they just perfect?! See!"
Mies: "Negative. I mean they're really pretty but just feel the fabric. It's not that elastic. I think these need to be hand-washed and we're not really into doing our laundry by hands, are we?"
Nainen: "You're so right. I get rid of these. Also, these are not push up's, we do like push ups, don't we?
Mies: "Absolutely - we have to go with push up's."

Ja niin edelleen. Sinä päivänä kun suomalainen mies kampeaa ihtensä vapaaehtoisesti mukaan alusvaateostoksille naisensa kanssa ja vieläpä samaan pukukoppiin missään muussa mielessä kuin korkeintaan vanhassa kunnon tirkistelymielessä -ei totta hitossa ainakaan antamaan mitään asiantuntevia kommentteja kaaritukien sopivuudesta, lycran elastisuudesta, siitä onko pitsiset rintaliivit järkevämpää pestä käsin vai koneessa tai ylipäätään heittäytymään tuollaisella intensiteetillä ja asiantuntemuksella alusvaatekeskusteluun mukaan- ovat maailmankirjat totisesti sekaisin. Toivon, että suomalaiset miehet käyvät jatkossakin ihan itsenäisesti hankkimassa tuplettinsa tai mitkä tahansa kalsarinsa ja ennen kaikkea antavat meidän naisten uppoutua ihan keskenämme tai tyttöporukalla alusvaatteiden ostamisen haasteisiin. On tiettyjä asioita naisten maailmassa, joihin miesten ei tarvitse tunkea ihteensä mukaan, tämä on todellakin yksi niistä.

Buukkaan itseni koko päivän, siis oikeesti 12 tunnin Star & Stripes -tourille, joka on erittäin kattava Pearl Harboriin ja toiseen maailmansotaan liittyvä retki. Erittäin mielenkiintoista. Koluamme Pear Harborin, katsomme elokuvateatterissa 45 min pituisen pätkän, joka sisältää alkuperäistä materiaalia siitä, mitä tapahtui tuona kauhun päivänä 7.12.1941 Pearl Harborissa, Honolulussa, kun japanilaisten yllätyshyökkäys amerikkalaisten tärkeimpään sotilastukikohtaan mullisti maailmanhistoriaa. Käymme USS Arizona Memorial -muistomerkillä, joka on kieltämättä vaikuttava. Se on meressä suoraan uponneen USS Arizonan päällä, jonka hylky näkyy todella selvästi pintaan. Kaikki aluksen mukana menehtyneet sotilaat ovat edelleen vedenalaisessa haudassaan. Hylkyä ei ole koskaan haluttu nostaa ylös tai tyhjentää. Sitten USS Missouri -taistelualukselle, joka oli viimeksi toiminnassa mukana Persianlahden sodassa, eli ei kuitenkaan niin kauan aikaa sitten. Näemme aukion, jolla kaikki tukikohdan hävittäjälentäjät olivat parkissa vieri vieressä, kun japanilaisten ilmahyökkäys alkoi. Taistelualusten lisäksi amerikkalaiset menettivät myös koko lentotukikohtansa. Tuntuu jännälle käppäillä myös Pearl Harbor -elokuvastakin tutuissa maisemissa, näen lennonjohtotornin ja lentokonehallin, joka on tätä nykyä lentokonemuseo. Päivä huipentuu Punchbowl-hautausmaalle, jonne on haudattu pääasiassa Pearl Harborin hyökkäyksessä kuolleita sotilaita ja toisessa maailmansodassa palvelleita veteraaneja. Nimi Punchbowl (boolimalja) tulee siitä, että hautausmaa oli alkujaan taistelukoneiden tankkauspaikka, eli siellä sijaitsi valtavat säliliöt koneiden polttoainetta (booli) ja paikka sijaitsee laaksossa, jota ympäröi joka suunnalta komeat kukkulat (malja).

Yhden illan notkun taas koneen ääressä, suunnittelen Kalifornian reittiäni vähän tarkemmin. Pläniin tuli sellainen muutos, tai siis lisäys, että aion pyörähtää myös Arizonassa, nimittäin Grand Canyonilla. Teen siellä joko päivän tai parin yön vaelluksen, minulla on jo muutama tiedustelu vetämässä. Ja tuleehan sitä siinä samalla käytyä myös Nevadan puolella, koska onhan se samalla reissulla kurvattava ilman muuta Las Vegasiin.

Kaikkien paikallisten kanssa jutellessani yksi teema toistuu, kun kerron olevani menossa seuraavaksi Los Angelesiin: Ei kiva paikka. "Get away from LA as soon as possible", "Be careful", "Why do you go there, in a first place, it's very dodgy." jne. No tiedänhän minä, että LA:lla on maine ja tiedän, että se on yksi maan levottomimmista jengi-pääkaupungeista, mutta en nyt lähtisi ihan pelosta tärisemään sinne saapuessani enkä todellakaan aio kököttää jossain hotellissa koko aikaa. Liiottelua, sanon minä!

No, googlailen vähän tarkemmin aiheesta ja löydän ihan kokonaisen websiten joka käsittelee aihetta ja jossa on oma keskustelufoorumi aiheesta "Unsafe places in LA". Sen verran tuolla varoitellaan vaikka mistä pahuuksista, joten päätän olla kaukaa viisas ja buukata hotellin jostain Hollywoodin kulmilta. Sen on pakko olla ok-aluetta. Ja sellainen löytyykin, vieläpä epäilyttävän edullisesti. No pian selviää miksi. Googletan vielä vähän lisää ja tajuan, että vaikka hotelli on Sunset Boulevardin kupeessa, se sattuu olemaan väärässä päässä ko. katua (ja on sitten muuten melko piiiitkä katu), eli ihan itäisessä päädyssä, joka on nettikeskustelun mukaan jonkinasteinen jengirajojen leikkausspiste. Jaaha. Lisäksi hotellin varausvahvistus-mailissa lukee, heti ensimmäisenä: "We are the largest gay-friendly hotel at Sunset Boulevard". No sehän on hieno homma, ei siinä mitään. Perun kuitenkin hotlan ja buukkaan itseni varman päälle Holiday Inniin ihan Hollywoodin sydämeen, kivalle alueelle, ihan Walk of Famen ja muiden turistihömpötysten äärelle.

Viimeistelen tätä tekstiä istuskellessani Honolulun kentällä. Check-iniin meni sittenkin paljon vähemmän aikaa, mitä oli kuvitellut, kaikkiaan noin 5 minuuttia. Ei vielä ensimmäistäkään turvatarkastusta. Ihme homma. IPodissa soi ranskalainen hip hop ja olo on musiikista johtuen melkeinpä kotoisa, voisin yhtä hyvin olla nyt millä tahansa Euroopan kentällä olettaen, että olisi kesä. Närkin tässä samalla valtavaa Frozen Youghurt -annostani ja siemailen Starbucksin ihanaa lattea. Ah, ne elämän pienet ilot - lämmin tuuli, auringonpaiste, ei kiire mihinkään, hyvää poppia, mukava lähtemisen tunne lentokentällä, ihmisten observointia. Niin paljon matkaa, kokemuksia ja seikkailuita takanapäin ja riittävästi vielä myös edessäpäin. Very good.

Hypistelen kaulassa roikkuvaa onnenamulettia, joka on kaulassani 24/7. Kahta pyöreää, hopeista rinkulaa. Toisessa lukee "Freedom" ja toisessa "Courage". Sain korun läksiäislahjaksi eräältä erityiseltä, ihanalta ihmiseltä. Eiköhän sitä näillä eväillä -jo karttuneella matkakokemuksella ja tämän onnenamuletin turvin- uskalla meikäläinenkin lähteä ihan reippaissa tunnelmissa haahuilemaan tuonne enkelten kaupunkiin.