Wild thing

Kuinka ystävykset -suomalainen ja perusbritti- viettävät ensimmäistä iltaa yhdessä Cairnsissa kun edellisestä tapaamisesta on kulunut 7 vuotta? Say no more. Australialainen viini on kyllä erinomaista ja edullista. Queenslandin pohjoisosassa, Cairnsissa tukikohtani on ystäväni Rogerin ja hänen perheensä talo Kewarra Beachilla, joka on yksi Cairnsin lukuisista, kauniista omakotitaloalueista meren äärellä. Pari ensimmäistä päivää kuluu pelkästään ilmastoon totutellessa. Ilmankosteus on luokkaa 70-85% kokoajan. Ei pysty käsittämään ennenkuin astuu suihkunraikkaana ulos. Voi samantien kääntyä takaisin, mennä turvaan ilmastoituun taloon, juoda litran vettä ja käydä uudestaan suihkussa. Joka päivä sataa kovasti puolesta tunnista pariin tuntiin ja onneksi useimmiten illalla tai yöllä. Päivällä saattaa vähän ripauttaa. Täällä on nyt kaikista kostein kausi meneillään.

Puuhastelen kaikkea kivaa ja arkista; käyn isossa marketissa ruokaostoksilla, ulkoilutan koiraa (dalmatialaisen ja stafforshiren terrierin sekoitus, erittäin huvittava ja energinen pakkaus) Kewarra Beachilla ja koluan läheisen rämeikön jossa törmään kenguruun ja Wallabie-laumaan. Pesen auton, käyn lenkillä, kokkaan koko porukalle suomalaisen illallisen, pesen pyykkiä, suunnittelen Cairnsin etappiani tarkemmin ja hengailen keskustassa.

Cairnsin alueella on noin 150 000 asukasta ja se on Queeslandin pääkaupunki. Itse keskusta on pieni ja kompakti, mutta koko Cairnsin alue on erittäin laaja ja tarjoaa erinomaiset puitteet turismille. Cairns ja sen lähellä sijaitseva Port Douglas ovat erinomaisia sukelluskohteita, Great Barrier Reefille pääsee erittäin kätevästi ja sukellus on selkeästi numero yksi aktiviteetti täällä. Kakkosena turistikohteista tulee maailmankuulu Daintree-sademetsä ja koko Cape Tribulationin alue. Sademetsä-retkiin on helppo yhdistää vaikka mitä aktiviteetteja fillaroinnista hevosvaelluksiin.

En pitkästytä teitä Australian historialla kuin tämän yhden jutun verran. Alunperin aboriginaalit asettuivat Australiaan joskus 60 000 vuotta sitten, mutta hollantilaisethan ne aikoinaan enemmän tai vähemmän virallisesti löysivät Australian, joskus 1600-luvun alussa. Sattuivat kuitenkin purjehtimaan maan länsipuolelle, rantautuivat, kahtelivat jonkin aikaa ympärilleen ja totesivat, että kuka hullu täällä haluaa asua. Ei muuta kuin hiekkaa, kuivuutta ja merta, ja lähtivät samantien menemään.

No sitten vuonna 1770 James Cook pamautti paatillaan itärannikolle ja rantautui ihan ekana jossain täällä pohjoisessa Queenslandissa maihin, kahteli ympärilleen ja asettui maahan pitkäksi aikaa. Cook oli se henkilö, joka piirsi ensimmäiset kunnon kartat Australiasta ja dokumentoi paljon hyödyllistä tietoa eri alueista, luonnosta ja kulttuurista. Cookin ansiosta ausseissa puhutaan englantia. Hänellä ei kuitenkaan ollut hirmu käheetä ainakaan Queenslandissa hengaillessaan ja huonoissa fiiliksissä nimesi useita eri paikkoja alueella aivan päin peetä: Cape Tribulation, Mount Sorrow, Cape Fear, Mount Misery.

Meininki täällä pohjoisessa on erittäin rentoa ja roisia. Täällä pitää pärjätä kelien ja örkkien kanssa. Pitää olla käytännöllinen. Paikalliset eivät ole turhan tarkkoja oikeastaan yhtään mistään.

Viikonloppuna menemme aamiaiselle kaupunkiin, huitaisen massiivisen Egg's Benedictin naamariin ja sitten Roger ajeluttaa minua pari tuntia pitkin pohjoisrannikkoa, maisemat ovat huikeita, tilan tunne on hämmentävä, taivas näyttää paljon isommalta - jos noin voi edes sanoa. Ajelemme aavemaisten, hiljaisten pikkukylien läpi, tankkaamme auton huoltoasemalla, jonka fiilis, henkilökunta ja puitteet ovat kuin Twin Peaks-leffasta. Kipuamme maasturilla vuoristoteitä ylös ja alas ja näemme metsäpalojen jäljiltä mustana olevia puiden jämiä, tien poskessa makaa siellä täällä kenguruiden raatoja ja epätodellisen näköinen sumu leikkii vuorten ympärillä, minne tahansa katsookin. Niin kaunis on maa.

Lähden päiväretkelle Kurandaan, se on pieni sademetsä-kylä Cairnsin lähellä. Matka taittuu ihanalla vanhalla junalla, joka puksuttaa mennä uskomatonta näköalareittiä pitkin yhä syvemmälle kaseikkoon. Mitä ylemmäksi ja syvemmälle sademetsään pääsemme, sitä viileämmäksi ilma muuttuu, ihanaa. Kurandassa teen omin päin 3 kilometrin sademetsäkävelyn. Polun alussa joki tulvii, mutta vain pohkeisiin asti, joten kahlaan päättäväisesti joen yli. Siinä meni nyt sitten tuliterät, puhtoiset ja alkujaan pinkin väriset Niken tossut, mutta hei, olenhan suuri seikkailija ja samoilija, uskottavuus on hankittava sitten vaikka ryvettyneillä tennareilla, kun ei kerran ole oikeita vaellusbootseja matkassa.

Reitti on uskomattoman kaunis ja vähän pelottavakin, sademetsän voimakkaat äänet ovat outoja ja tuntuvat tulevan korvan juuresta. Ei näy ketään muita turisteja käppäilemässä täällä. Voikohan täällä ihan oikeasti törmätä vaikka käärmeeseen tai krokotiiliin, mietin, mutta rauhotun samantien, eihän tämä polku olisi yleisölle avoinna, jos sellainen vaara olisi olemassa. Reitin loppupuolella törmään porukkaan huoltomiehiä, jotka ovat porukalla korjaamassa pientä riippusiltaa. He huudahtavat minut nähdessään. Mitä ihmettä seikkailen yksinäni polulla? Reitti on suljettu, koska joki tulvii ja vedet ovat niin korkealla, että krokotiilit ovat sankoin joukoin liikenteessä ja polku on muutenkin juuri nyt liian liukas, paikoitellen veden vallassa ja siksi vaarallinen turisteille. Just. Olisi tietty ollut hyödyllistä Kurandan kylän viranomaisilta kommunikoida asia esimerkiksi asianmukaisella kyltillä reitin aloituspisteessä. Säikähdän vähän, kun tajuan, mitä olisi voinut tapahtua, mutta samalla olen ihan pienesti polleana omassa mielessäni; korjailkaa te jätkät vaan sitä siltaa tässä sademetsän reunalla turvassa, minä päätän tämän extreme-luontokierrokseni coolisti tähän, eihän tässä mitään, teen tällaisia retkiä harva se päivä ja olen tottunut villieläimiin. Not. Pidennän askelta ja selviän loppumatkan -vain muutama sata metriä enää- hienosti takaisin kylään. Jälkeenpäin kieltämättä vähän kuumottaa koko episodi. Palaan Kurandasta Cairnsiin vaijeri-kondoliinilla, reitti on yli 30km pitkä, leijun sademetsän ja pikku-vuorien yllä todella korkealla. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa ihan täysillä jotain todella hölömöä, naurattaa.

Yksi koko matkani tähtihetkistä koittaa, kun starttaan live-aboard-sukellusretkelle Great Barrier Reefille. Unfuck***believable! Suuri valliriutta on noin 2300 km pitkä ja näkyy kuulemma avaruuteen asti. James Cook se ensimmaisenä tämänkin ihmeen loysi. Heti kun pääsemme noin 10km päähän rannikosta, ilma kirkastuu ja aurinko paistaa ihan täysillä. Olen buukannut itselleni twin-share-huoneen, mutta jostain syystä saankin kokonaan oman hytin, ei paha. Saavumme Hastings Reefille, valliriutan uloimpaan osaan. Sukelluskarnevaalit alkakoon!

Tälläkin reisulla on taas kuuluisuuksia. Yksi sukellusoppaista on kuin ilmetty Heath Ledger ja tutustun kahteen charmanttiin, noin 65-vuotiaaseen amerikkalaiseen, joista toinen on kuin Meet the Fockers -leffan Rober de Niron esittämä hahmo. Entinen Navy Seal ja Dive Master, jolla 800 sukellusta takana ja on siis palvellut koko ikänsä armeijassa taistelusukeltajana, aika jäyhä tyyppi, mutta hurmaava. Toinen tyyppi oli entinen hävittäjälentäjä. Näille kavereille ei passaa soitella suutaan. Ihania tyyppejä, sovitaan treffit New Yorkiin, jossa kuulemma tyypit aikoo "hook me up" paikallisen sukellusseuran kanssa. Sukellusta NYCissa...?

Sukellusparini on kanadalainen kundi, jolle en halua antaa yhtään enempää palstatilaa, kuin mitä on pakko. Kaveri oli olevinaan niin viimesen päälle kokenut sukeltaja, joten sovimme, että hän liidaa ja minä seuraan. Kaksi kertaa hän eksyi. Toisella kerralla minä johdatin meidät oikeaa reittiä takaisin. Yhdellä sukelluksella meidän kanssa tuli sukeltamaan amerikkalainen mies, joka eksyi meistä, koska kanadalainen kundi meni liian nopeasti ja mutkitteli korallien välissä ja takana. Tästä johtuen jouduimme tulemaan samantien takaisin pintaan, ja noin 50 min pituinen sukelluksemme typistyi 27min sukellukseksi. Kaikki sukellukset olivat minulle aika lyhyitä, koska kanadalainen huohotti liikaa regulaattoriinsa ja hillui ihan liikaa veden alla valokuvaten ja sätkien ympäriinsä, joten hän kulutti todella paljon ilmaa, eli siinä vaiheessa kun minulla olisi ollut ilmaa vielä noin 20 minuutiksi, hänellä alkoi olla säiliö tyhjänä, eli piti lähteä pintaan. Kaiken huipuksi kaveri kokoajan huitoi ja räpiköi liian lähellä koralleja valokuvia napsien vuokraamallaan kameralla ja niinhän siinä lopulta kävi kuten ennakoinkin, että kaveri yhden kerran sitten potkaisi niin kovaa koralliin, että siitä irtosi noin jalkapallon kokoinen möhkäle. Katsoin, kuinka arviolta 150 vuoden aikana luonnon ja merenelävien rakentama ja muokkaama taideteos leijui hitaasti meren pohjaan. Jätkä vaan jatkoi kuvien räpsimistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos on yksi kultainen sääntö olemassa sukelluksessa, niin se on se, että totta helvetissä ei pidä mennä hinkkaamaan ihteensä liian lähelle koralleja, jotta tällaisilta vaurioilta vältyttäisiin. Kanadalainen todellakin jätti jälkensä valliriutalle. Näin ainakin 5-7 kertaa, kuinka korallit vaan pöllähti, kun tyyppi potkaisi tai huitaisi niihin. Mahtoi olla laastarille käyttöä illalla, kun kaveri vetäytyi hyttiinsä nuolemaan haavojaan.

Anyways, viisi mahtavaa sukellusta kolmessa eri kohteessa ja tapasin kilpikonnia, kaiken maailman kaloja, upeita koralleja ja murakoita sukellusoppaita. Illalla istuskeltiin amerikkalaisten kanssa katolla ja tuijoteltiin tähtiä. Tästä oli romantiikka kaukana kahden noin 65-vuotiaan ukkelin kanssa, mutta ilta oli silti hauska ja ikimuistoinen.

Amerikkalaiset jäivat vielä toiseksi yöksi, minä huristelin takaisin Cairnsiin pikaveneellä. Juuri kun olin hyppäämässä speed boatiin, Robert de Niro koputti olkapäälleni, halasi minua ja sanoi sellaisella paksulla amerikkalaisella aksentilla, "you take care kid, will ya". Voi vitsit. Ihan kuin elokuvissa, sellainen amerikkalainen jäähyväiskohtaus. Speed boatin kannella vedän kättä lippaan ja De Niro tekee samoin emoveneen kannella.

Olen taas yhden yön tukikohdassani Rogerilla. Koira meinaa ratketa liitoksistaan kun palaan takaisin. Se parkkeeraa minun huoneeseeni ja nukkuu koko yön kanssani, yrittää tunkea välillä sänkyyn. Tiedän, että sillä ei ole lupaa, joten en päästä sitä, mutta nukun koiran tassu kädessäni. Koira lattialla ihan sänkyni vieressä, tassu minun tassussani. Se oli ainoa tapa saada kaveri rauhoittumaan, kun se ei päässyt sänkyyn. Voi tsiisus. Jossain vaiheessa nukahdan ja käteni irtoaa tassusta. Herään päättäväiseen kupsutukseen, koira kuopii tassullaan kättäni ja napittaa suoraan silmiin. Ei muuta kuin tassu uudestaan käteen.

Seuraavaksi sitten Daintree-sademetsään. Miettikääpäs tätä, dinosaurukset hengailivat maapallolla joskus 65 miljoona vuotta sitten. Daintree on saanut alkunsa joskus 125 miljoonaa vuotta sitten. Yli 60% australian kaikista lintulajeista löytyy vain Daintreesta, samoin yli 40% perhoslajeista, noin 25% kaikista käärmeistä, hämähäkeistä ja muista vastaavista örkeistä sekä yli 200 000 hyönteislajia. Daintreessa on enemmän kasvi- ja puulajeja kuin koko Pohjois-Amerikassa yhteensä. Daintreesta löytyy myös "birdie", eli bird-eating spider, joka on jotakuinkin ison illallislautasen kokoinen kaveri ja se pystyy tekemään noin 3-5 metrin pituisia loikkia. Löytyypä sieltä myös Bird-Wing, eli maailman isoin perhonen ja Nephila kowaci, joka on maailman isoimman verkon rakentava hämähäkki. Verkko on niin vahva, että siihen voi paiskata vaikka kännykän, niin se vain bouncaa takaisin. Daintreessa sataa nelisen metriä vuodessa (Suomessa keskimäärin 500 mm vuodessa) ja taivaalta tulee helposti noin puolessa tunnissa esimerkiksi noin puolet Lontoon vuotuisesta sademäärästä.

Sademetsä-oppaamme on ihan uskomaton tyyppi. Tietää sademetsästä, luonnosta ja eläimistä ihan kaiken. Kertoo hurjia juttuja Daintreen ihmisistä, siitä, kuinka Australian lait eivät yllä tänne asti, vaan täällä on ihan omat säännöt. Täällä ei toimi kännykkä eikä täällä kannata kävellä iltaisin yksin, koska paikallisilla on tapana ajella autolla kännipäissään. Kymmenen vuotta sitten kuulemma ampuivat ihan pokkana ulkopuolisten autoja kohti. Käymme ihailemassa krokotiileja, tai siis, kuten oppaamme kutsuu niitä, "salties", eli saltwater crocodiles. Kun meidät dropataan majoituspaikkaamme, hymyilevä ja rento oppaamme vakavoituu ja haluaa antaa meille vain yhden ohjeen. Seisomme minibussin vierellä rivissä ja hän astelee hitaasti edessämme, pysähtyen vuorotellen jokaisen kohdalla samalla hitaasti, painokkaasti ja melkein uhkaavasti toistaa kerta toisensa jälkeen: Do NOT go into water - it WILL kill you. If you go into water, you WILL die. Consider yourself DEAD if you enter the water. Asia pihvi, veteen ei ole menemistä, eli jos jossain on sitten Box Jellyfish -parvia ja muita tappavia otuksia meressä -kuten erilaisia Stingereita-, niin täällä ja tähän aikaan vuodesta.

Majoituspaikka on ihana villa keskellä puskaa, tai siis sademetsää. Verannan katossa näkyy ainakin kolme hämähäkkiä ja seittiä niin perhanasti. Sujahdan nopeaasti sisälle ja yritän vakuutella itselleni, että ne pysyvät jatkossakin siellä verannan puolella. Buukkaan itseni iltavaellukselle sademetsään. Taidan oikeasti tykätä hankaluuksista, miksi oikeasti haluaisin muka pilkkopimeään sademetsään miihailemaan? Oppaamme Lee on niin ihana, komea, asiantunteva, supliikki ja mielenkiintoinen, että koko porukalta (kaikki naisia) menee varmaan suurin osa kierroksen informaatiosta ja löydöksistä täysin ohi. Aina kun jossain pimeydessä vähän rasahtaa, jokainen suurinpiirtein roikkuu Leen kainalossa ihan paniikissa. Itse en tietenkään moiseen käytökseen syyllistynyt (jep), mutta ne muut. Erittäin mielenkiintoista, ihan säkkipimeää, sademetsän äänet ovat uskomattoman kovia ja jännittäviä, liukastelemme savisella polulla pelkät taskulamput kädessä. Välillä pysähdymme, sammutamme valot ja olemme hiljaa, odotamme. Annamme lähialueen rauhoittua ja silmien tottua paremmin pimeään. Näemme läjäpäin hämähäkkejä, liskoja ja vaikka mitä otuksia. Matkalla takaisin majapaikkaan pysähdymme antamaan tietä vikkelälle, pienelle käärmeelle, joka ylittää tien pää pystyssä, valmiina iskemään.

Tutustun majapaikan ravintolassa retvakkaan irlantilaistyttöporukkaan. Pelaamme korttia, vaihdamme matkakokemuksia ja juomme muutaman lasillisen viiniä. On se totta, että irlantilaiset ja suomalaiset ovat jotekin samanoloisia. Juttu ja vitsit sinkoilevat välittömässä, rennossa hengessä. Ihan kuin oltais tunnettu aina.

Aamulla sitten hevosvaellukselle. Ihan huippua! Heppani Alfie on koko porukan hitain ja laiskin. Kun kysyn oppaaltamme, miksi minulle lankesi tällainen mätisäkki (vaikka Alfie oli kyllä iiiihana), hän sanoi, että juteltuaan kanssani 5 min ennen ratsastusta hän ajatteli, että minulla oli asenne sen verran kohdillaan ja vaikutin hänen mielestään niin reipaalle, että olin kuulemma sopivin ihminen porukassa ottamaan oikuttelevan, laiskan hevosen, koska osaisin kuulemma pitää jöötä sille ja saisin sen liikenteeseen. Täytyy sanoa, että ihan hyvin se menikin, Alfie köpötteli ihan reippaasti, vaikka välillä halusikin keskittyä enemmän ruohon ja puiden lehtien syömiseen kuin varsinaiseen tehtäväänsä. Ihana kokemus, ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista jutuista, mitä olen matkan aikana tehnyt. Menimme jyrkkiä ylä- ja alamäkiä sademetsässä, peltojen ja jokien poikki ja puroen varsia pitkin. Ihana, 3,5 h pituinen köpöttely upeissa puitteissa. Talleilla hilluu minikokoinen Jack Russel, jonka nimi on -tietysti- Jack. Tämä ei olekaan mikään turha tapaus. On selviytynyt 1,5 m pituisen liskon hyökkäyksestä, hevosen potkusta ja päälleastumisista. Ihan hurjan suloinen pikkukaveri.

Vikana iltana valvomme Rogerin kanssa aamunsarastukseen asti. Kumoamme uima-altaalla pari viinipulloa, muistelemme hyviä aikoja Lontoossa ja viisastelemme kilpaa asioista, ystävyydestä, työelämästä, elämästä ylipäätään. Nauramme ihan liian kovaa ja tarpeettoman usein, olemme lapsellisia. Ihan helevetin siistiä.

Viikko Queenslandissa vierähtää nopeasti ja olen tehnyt ja kokenut täällä uskomattomia juttuja. Paikka on sopivasti villi, aito ja karski minun makuuni. Queensland, you make my heart sing.