Fire walk with me

Säpsähdän hereille bussissa, joka huristelee kohti Arizonaa pitkin legendaarista Route 66 -reittiä. Ensimmäinen näky ikkunasta: Lunta, tiheää havumetsää, tien poskessa hevosen raato. Melkoinen kontrasti aavikko-maisemiin juuri ennen kuin nukahdin bussiin Vegasista lähdettäessä. Muutama hetki menee, ennenkuin tajuan, missä mennään. Ihan hyvä, että heräsin, olemme nimittäin vain 5 mailin päässä Flagstaffista, jossa hyppään kyydistä pois. Mikäköhän olisi ollut seuraava stoppi, jos olisin missannut tämän? Nappaan ytimestä taksin ja teen samalla pienen sightseeing-ajelun pikkukaupungissa, sillä adapteri unohtui Vegasiin, joten lähdemme Smiley Cabs -taksikuskin kanssa etsimään kauppaa, josta adapterin voisi mahdollisesti ostaa. Kuski toimii, kuten firman nimikin jo antaa ymmärtää ja on sitten niin hymyileväistä, ystävällistä että. Adapteri löytyy, ei muuta kuin hotellille.

Flagstaff on yksi muutamista pikkukaupungeista täällä Grand Canyonin kupeessa Arizonassa. Lähden käppäilemään kylille. Odotan millä hetkellä hyvänsä näkeväni Laura Palmerin kävelemässä apaattisen arvoituksellinen ilme kasvoillaan korkkareissaan pitkin pääkatua, Jamesin ajamassa tuppi nurin prätkällään tai hullun Leon huristelemassa isolla rekallaan. Tämä paikka on siis ihan suoraan Twin Peaks -sarjasta. Mahtava tunnelma, just oikealla tavalla "quirky". Rakennukset, ihmiset, kaikki. Pistän merkille avolava pick upit, joista yksi lipuu ihan pikkuisen liian hitaasti ohitseni, ratissa epäilyttävän näköinen partanaamainen äijä lippiksessään ja halonhakkaaja-tamineissan ja liikennevalot, jotka roikkuvat vaijereissa ja pitävät aavemaista kitinää, kun tuuli riepottelee niitä. Pimeän laskeutuessa kaupunkia ympäriöivä metsä huokuu salaperäistä tunnelmaa. Puiden oksilta pöllöt näkevät tähystyspaikoiltaan kaiken.

Täällä on maassa vielä vähän lunta ja yöllä lämpötila saattaa laskea jopa nollan alapuolelle. Pakko käydä ostamassa fleece, muuten ei tarkene. Urheilukaupassa on lisäkseni yksi myyjä. Ei muita ihmisiä. Kundi nojailee tiskiin ja tuijottaa minua mitään sanomatta, vähän vinosti hymyillen. Hän ei kysy, tarvitsenko apua eikä sano mitään, ei tee elettäkään. Vilkuilen välillä myyjän suuntaan ja hän ei yritä millään tavalla edes peitellä suoraa tuijotustaan. Nojailee vaan hievahtamatta tiskiin ja seuraa jokaista liikettäni. Kun menen maksamaan ostokseni, hän ei edelleenkään sano mitään, ottaa vaan rahat ja melkein koko toimituksen ajan katsoo minua ja hymyilee. Ja siis ei mitään miellyttävää tai flirttailevaa hymyä, vaan pikemminkin sellaista sarjamurhaaja-hymyä ("I'm gonna geeet youuuu"). Ihan omituinen paikka, äkkiä ulos. Myöhemmin kävelen samaa katua alaspäin tien toisella puolella ja vilkaisen nopeasti myymälään päin. Uskomatonta. Se myyjä-kundi seisoo kuin patsas liikkeen ovella. Erotan vaan hänen napittavan katseensa ja saman, hullun virnistyksen. Ihan kauhea tyyppi.

Aamulla Grand Canyonille, teemme koko päivän vaelluksen, joka on rankka, mutta loistava. Reitti on noin 9 mailia pitkä Hermit Trail. Toisin kuin missään aiemmassa vaelluksessa, joita matkan aikana olen tehnyt, tässä mennään ensin alamäkeen, melkein kanjonin pohjalle asti. Helppoa. Sitten vaan sama reitti takaisin ylös. Ihan killeri-retki, koko matka takaisinpäin nousua. Ryhmässä on yhteensä vain viisi henkilöä. Pariskunta Japanista, joka pysyttelee omissa oloissaan koko retken ja nainen kyynelehtii tasaisin väliajoin. Epämukava tilanne, he eivät oikein osaa englantia ja kaikki me tiedämme, mitä Japanissa on viime päivinä tapahtunut. Lisäksi mukana on brasilialainen pariskunta, jotka ovat päästä varpaisiin varustautuneet niin viimeisen päälle olevilla trekking-varusteilla ja gadgeteilla, että. Mukavaa porukkaa. Oppaame Corey on ihan huippu. Asunut koko ikänsä täällä ja kertoilee kaiken maailman intiaani-tarinoita ja kiinnostavaa triviaa kanjonista, historiasta ja Arizonasta. Mainitsen Coreylle ohimennen Twin Peaks -tunnelmasta - metsästä ja fiiliksistä, joita Flagstaff minussa herättää. Kerron myös urheilukaupan tuijottavasta myyjästä vähän naureskellen. Corey vakavoituu, eikä kommentoi juttujani. Toteaa vaan lyhyesti, että metsään ei kannata sitten lähteä itsekseen samoilemaan.

Grand Canyonista pelastetaan vuosittain kulemma noin 200-250 ihmistä. Eksyvät, eivät ole varustautuneet, nestehukka, auringonpistos tai joku lievä loukkaantuminen. Täällä menehtyy vuosittain keskimäärin 10-15 ihmistä. Näistä yleensä 7-8 kpl itsemurhia ja loput tapaturmia tai sairauskohtauksia. Itsemurhan tehneet kuulemma laittavat aina taskuunsa jonkun viestin ja sitten ei muuta kuin kielekkeeltä alas. Kun Thelma & Louise -leffa tuli ulos, sen jälkeen kuulemma noin muutaman vuoden ajan suurta päänvaivaa aiheuttivat ne itsemurhan tehneet, jotka päättivät päivänsä elokuvasta tutulla tavalla, eli ajamalla kielekkeeltä alas. Kuulemma älytön vaiva oli saada kaikki auton jäännökset viimeistä murua myöten kaavittua kanjonin pohjalta pois. Paikallinen virkavalta on kuulemma ihan kypsä varsinkin näihin lentäviin autoihin. Corey kertoo muitakin hyviä juttuja, esimerkiksi yksi amerikkalainen nainen tuli tälle samalle vaellukselle oikeasti korkokengissä. Ihan totta. Corey sanoi, että se on ollut tähän mennessä ainoa asiakas, jonka hän on joutunut käännyttämään takaisin. Yksi nainen oli kuulemma ollut lähdössä vaellukselle pienen mäyräkoiransa kanssa ja jättänyt sen sitten pitkin hampain miehelleen hoitoon hotelliin, kun Corey oli saanut naisen vakuutettua siitä, että ensinnäkin koirat ovat kiellettyjä Grand Canyonilla ja toiseksi, sellainen pieni mäyris ei mitenkään pystyisi suoriutumaan reitistä, koska se sisältää osioita, joissa pitää oikeasti mennä välillä itsekin neljällä raajalla ylös tai alas ja kolmanneksi, kanjonissa on korppikotkia ja isoja petolintuja, jotka nappaisivat pikkukoiran lounaaksi silmänräpäyksessä. Huvittavin juttu tässä oli se, että nainen oli kuulemma vielä tehnyt kirjallisen valituksen aiheesta. Joskus ei vaan voi voittaa.

Olen vaelluksen jälkeen niin poikki, että en jaksa (vai uskalla?) lähteä pimeän tullen kävelemään keskustaan dinnerille. Puputan myslipatukoita ja juon vettä. Joskus 11 aikaan illalla on niin hirveä nälkä, etten meinaa saada unta, mutta en jaksa alkaa tilaamaankaan mitään safkaa. Lopulta tipahdan ja näen unta Seahorsen lihapullista ja ruisleivästä. Aamulla vedän kunnon aamiaisen ja sitten taas uudelle vaellukselle. Tämä on helpompi ja lyhyempi, menemme vähän eri reittiä ja saan otettua mahtavia fotoja. Kipuan takaisin ominpäin, saavun perille 45 min ennen ryhmää ja nökötän kielekkeellä, josta aukeaa upeat näkymät kanjonin ylle.

Illalla tulista thaikkua naamariin ja aamulla kukonlaulun aikaan matka jatkuu. On ihan pimeää, kun kello 05:15, saavun Flagstaffin kentälle. On myös yllättävän kylmä, ja minulla vain huppari takkina. Taksi ampaisee pois ja jään töröttämään pimeälle parkkipaikalle, kenttä on keskellä tiheää havumetsää. Palaan mielessäni taas Twin Peaks tunnelmiin. Kävelen suoraan lasisiin liukuoviin, päts! Kenttä ei ole vielä auki ja olen niin uninen, etten edes katso, aukeavatko liukuovet. Ainahan ne aukeavat. Miten voi olla mahdollista? Ainahan lentokentät on auki. Ja varsinkin, jos lennon lähtemiseen ei ole kuin noin 1h aikaa. Vaan eipä ole täällä. Värjöttelen ulkona, en viitsi alkaa etsimään rinkasta lisävaatetta päälle, olen juuri illalla saanut pakattua sen solidiksi möntiksi. Pikkuisen on hepakka-olo. Lentokenttä on kirjaimellisesti metsän keskellä. On ihan pimeää. Ei missään ketään. Ei mitään liikettä, ihmisiä, valoja. Vain metsästä kantautuvat yön äänet. Sitä alkaa pikkuhiljaa näkemään ja kuulemaan kaikenlaista. Puut huojuvat ja tuuli ujeltaa. Seison selkä kiinni liukuovissa. Melkein lasken alleni, kun joku yhtäkkiä koputtaa takanani lasioveen. Turvamies se siellä oven sisäpuolella naureskelee ja viittelöi, voisinko mennä kauemmaksi ovista, jotta hän voi kytkeä automaagisen ovien avaamis- ja sulkemissysteemin päälle.

Lennolla Phoenixin kautta San Franciscoon fiilistelen Grand Canyon -vaelluksiani. Näemme kanjonin todella selvästi Flagstaffista lähdettäessä, lennämme sopivan matalalla ja aurinko on juuri noussut. Eipä mene moni maisema tämän edelle. Nytpähän on tullut nähtyä pieni palanen tätäkin ihmettä ja vietettyä mahtavat pari päivää täällä kauniissa ja omituisessa Flagstaffissa. Paikka saa minulta lisäpisteet ainutlaatuisesta Twin Peaks tunnelmastaan. Tulee mieleen esimerkiksi seuraava Special Agent Dale Cooperin lausahdus, hänen saavuttuaan Twin Peaksiin ja aloittaessaan tutkimukset: "I have no idea where this will lead us, but I have a definite feeling it will be a place both wonderful and strange." Ihana ja omituinen on hyvä yhdistelmä - pätee paikkoihin, ihmisiin ja niin moneen muuhunkin juttuun. Mielummin omituinen kuin tavallinen. Kevyesti.