He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata!

Rugby, Maorit, lampaat, viini, Lord of The Rings, vuoret, järvet ja mahtava luonto ylipäätään, extreme-aktiviteetit, ystävälliset ja rennot ihmiset. Welcome to New Zealand! Ihmisiä, luontoa ja maata kunnioitetaan isosti NZ:ssa, nämä asiat tulevat esille useissa eri tilanteissa paikallisten kanssa jutellessani ja useita eri kävelyreittejä tepastellessani. Ventovieraat moikkailevat vastaan tullessaan, luonto pidetään puhtaana, ympäristöä ei töhrätä tai riistetä. Paikallisten ihmisten vieraanvaraisuus ja auttamisen halu on todella poikkeuksellista. Perus-kiwi ihan oikeesti haluaa koko sydämestään, että turistille jää paikasta hienot muistot. NZ:n maaperällä kaikki ihmiset ovat yhtä suurta perhettä, olivatpa he sitten Maoreja, turisteja tai ketä tahansa.

Kiwit ovat välitöntä, ystävällistä ja isänmaallista porukkaa. He todella palvovat omaa maataan ja toivottavat kaikki vieraat tervetulleiksi tutustumaan tähän uskomattoman kauniiseen paikkaan. Maorit ovat iso osa kulttuuria, heitä näkyy ja kuuluu katukuvassa ja kaikkien paikallisten puheissa. Suurin osa yleisistä opasteista on sekä englanniksi että maorien kielellä. Kiweillä on myös itsetunto kohdillaan, kansallinen mentaliteetti on ylväs ja tasa-arvoinen; vaikka naapurilla on parempi duuni tai hienompi auto, se ei tee itsestä yhtään huonompaa. Täällä otetaan juppailijoilta luulot pois aika nopeasti. Korkeintaan kiipeily- tai erätaidoilla voi vähän paukutella henkseleitä ja odottaa saavansa ihailua osakseen. Ja NZ:ssa naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa (1893). Yeah!

Landaaminen Wellingtoniin on elämys, täällä tuulee ihan älyn kovasti. Sen kyllä huomaa, kun kone heittelehtii villisti alastulon aikana. Ihan epätodellinen fiilis. Pääseekö Suomesta kauemmaksi kuin tänne? Nyt on Mipi Miikkulainen oikeesti ettäällä. Tsekkaan sisään pikku-huoneistooni. Jostain syystä kaikki Welllingtonin hostellit ja hotellit olivat ihan täynnä, joten jouduin buukkaamaan itselleni pikku-apartmentoksen. Lähden samantien tutkailemaan kaupunkia. Kipuan Mt. Victorialle lähes 200m korkeuteen, josta on loistavat näköalat yli kaupungin. Kävelen ristiin rastiin selkeästi merkattuja polkuja mahtavassa, mäkisessä metsikössä ja käppäillessä hurahtaa puoli päivää. Hyvä puoli NZ:ssa on se, että täällä ei ole krokotiileja, käärmeitä, hämiksiä tai muitakaan pelottavia örkkejä. Ei siis tarvitse säpsähtää jokaista metsästä kuuluvaa rasahdusta.

Illan pimetessä päätän mennä elokuviin! Ihanaa! Löydän vanhanaikaisen leffateatterin ja päätän, että olen ansainnut englanninkielisen blockbuster-pläjäyksen. Eipä ole tullut joo telkkaria katseltua ei. Suunnittelen lähipäivien ohjelmaa, koluan Te Papan läpi, miihailen botaanisessa puistossa ja teen tietty pakollisen Cable Car -huristelun puistosta poistuessani.

Ensivaikutelma Wellysta tuo mieleen pienesti Lontoon. Vähän raffi ja katu-uskottava. Welly on NZ:n kulttuuripääkaupunki, täällä on maailmankuulu Te Papa, NZ:n kansallismuseo, joka kattaa paljon tietoutta paitsi Maoreista, myös ihan kaikesta maan historiaan, luontoon ja kulttuuriin liittyen. Paitsi että onhan tämä pieni paikka vaikkapa Lontooseen verrattuna, vain reilut 160 000 asukasta. Helppo ja kompakti kaupunki, muutama hyvä ostos- ja ravintolakatu ja kaikki mahdolliset turisti-infot ja -palvelut käden ulottuvilla. Kaikki aktiviteetti-esitteet ja -mainokset kirkuvat extremeä ja adrenaliinia, Suapahan nähdä. Uusi-Seelanti on pinta-alaltaan suurempi kuin UK, mutta täällä on asukkaita vähemmän kuin Suomessa, vain 4,4 miljoonaa. Eli lääniä riittää täälläkin. Missä tahansa olet NZ:ssa, et koskaan kauempana kuin 128km merestä.

Aamulla perulainen, käsittämättömällä aksentilla englannintapaista kieltä vääntävä taksikuski -joka luulee minua aussiksi- nakkaa minut bussille ja keskustelumme aikana selviää, miksi kaupungin majapaikat ovat loppuunmyyty: tänä viikonloppuna Wellyssa on The Sevens! Voi faaaakkkkk! Enhän minä tiennyt enkä tajunnut tsekata tapahtumia etukäteen. Ei harmita se, etten saanut superedullista huonetta vaan se, etten pääse katsomaan maan kansallisaarretta livenä, All Blackseja vetämässä legendaarista Hakaa ja pelaamassa. Argghhh! Ei lippuja enää mistään saa ja muutenkin, olen jo buukannut seuraavien lähipäivien kuljetukset ja majoitukset. Nyt harmittaa. NZ muuten isännöi tänä vuonna Rugby World Cupia syyskuussa. Kunnon hypetys All Blacksien voiton varmistamieksi on päällä jo nyt. Ajatelkaa, All Blacks on kaikkien aikojen menestynein kansainvälinen rugbyjoukkue (voittoprosentti 74%), mutta se on voittanut World Cupin vain kerran.

Bussissa viereeni istahtaa oikeesti lihavin ihminen, mitä olen ikinä livenä nähnyt. Joudumme nostamaan käsinojan käytävänpuoleisesta istuimesta, jotta nainen mahtuu jotenkin könöttämään istuimella vieden tilaa noin kahden ihmisen verran. Minä liimaudun kiinni ikkunaan ja edessä on leppoisa kuuden tunnin ajomatka. Bussi on ihan täynnä, eli ei voi muuta kuin tehdä olonsa niin mukavaksi, mitä mahdollista. Voi jee kiitos. Pysähdymme maailman viileimmällä huoltoasemalla, jota pyörittää joukko supermummoja. Kyllä. Mummelit myyvät itse tekemiään käsitöitä pikku-kaupassa sekä kaikki paakkelsit ja suolapalat ovat mummojen tekemiä. Heillä on päällään coolit lippikset ja samanlaiset t-paidat. Palvelu toimii kuin junan vessa ja mummot ovat salamana joka paikassa tarjoilemassa, rahastamassa ja ottamassa tilauksia vastaan, vaikka paikalle pärähtää vielä kaksi täpötäyttä bussia.

Bussi saapuu viimein Taupoon, pohjoissaaren keskiosaan, maan suurimman järven äärelle.Tämä paikka on tunnettu tapahtumista, aktiviteeteista ja kaikesta, mitä isossa järvessä voi tehdä kalastamisesta tarkkuusgolfiin (lyödään golfpallo rannalta järvessä olevalle pienelle, kelluvalle viheriölle ja jos pallon saa sinne, varmaan voittaa jotain). Taupon kupeessa on myös Tongariro National Park, jossa sijaitsee kolme aktiivista tulivuorta. Yksi näistä purkautui viimeksi vuonna 1996. Kaupunki on pieni, vain noin 20 000 asukasta, mutta viikonloppuisin väkiluku saattaa jopa triplaantua, kun kaikki turistit löytävät tiensä tänne. No täällä ei tumput suorina kannata pojottaa, joten selailen paikallisia matka- ja aktiviteettilehtisiä ja arvon laskuvarjohypyn, kolmen päivän Tongariro National Park -vaellusretken ja kymmenen muun aktiviteetin välillä. Kaikkea ei voi saada, sillä monet aktiviteeteista ovat todella suolaisen hintaisia ja aikaakin on rajatusti. Päätän valita hetken hurmoksen sijaan kolmen päivän vaelluksen, jonka aikana tehdään myös Tongariro Alpine Crossing. Se on äänestetty yhdeksi maailman parhaista päivävaelluksista. Extreme-juttuja ehdin tarvittaessa tehdä vielä eteläsaarella, jos siltä tuntuu.

No nythän pittää vähän treenata sitten pitkiä kävelyitä vaativassa maastossa ennen tuota vaellusta. Ulkona on mahtava keli, vedän all blacksit päälle ja lähden patikoimaan joenvartta pitkin kulkevaa kävelyreittiä. Ehdin teputtaa noin tunnin, kun iskee älytön pissihätä, eikä vessaa tietysti mailla halmeilla. Vieressä kulkee joki, ympärillä ei kauheasti mitään pusikoita ja edessä siintää vain valtava hautausmaa. No. Jospas vaikka hautausmaalla olisi vessat, eli sinne. No eipä ole ei. Ihan järkyttävä hätä, joten ei muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä hätäpissit tosiaan sitten hautausmaalle, valtavan puun taakse. Juu, taakse ja taakse. Nimittäin hautausmaa on aika korkealla ja puu sellaisella kielekkeellä ja huomaan vasta toimituksen jälkeen, että joen vastakkaisella rannalla on porukkaa. Eli jos joskus löydätte googlaamalla kuvia NZ:ssa hautausmaalla kyykkypissillä olevasta naisesta esimerkiksi hakusanoilla "female", "wee", "Taupo cemetery", niin se olen todennäköisesti sitten minä. Lisäksi huomaan, että puun rungossa on joku Maori-muistolaatta, en jäänyt lukemaan sitä sen tarkemmin, toivon vaan, etten ole häpäissyt koko hautausmaata ruikkimalla muistomerkkin juurelle.

Kävelyretkeni jatkuu, matkan varrelle sattuu Bungee jump -paikka, Thermal Park, jossa geysereita ja lopulta kuuluisa Huka Falls, jossa hengailen hetken, törmään kivaan kiwikundiin, joka istuu seurakseni mutustelemaan eväitään ja pyytelee huomenna syömään. Ei tässä nyt jouda, kun on kaikenlaista. Kivassa motellissa sitten hyvin ansaittu suihku noin 5 tunnin kävelyn jälkeen ja sitten onkin jo monsterinälkä. Menen järven rantaan slurppimaan take away -nuudeleitani ja ihastelemaan auringonlaskua. Nuudelipaikassa tilatessani paikallinen kundi pyytää mukaansa bisselle. Joo kiva kiitti ei. Järvenrannassa en ehdi kun istahtaa alas ja raapaista chopstickit esille, niin eikö jo saman päivän aikana kolmas kiwikundi tupsahda siihen viereen kysyen, saako hän liittyä hetkeksi seuraani. Alright people, what's going on? Onko kiweillä erityinen mieltymys persjalkaisiin savolaismimmeihin, onko Taupossa liian vähän naisasukkaita vai mikä näitä paikallisia jätkiä yhtäkkiä riivaa? Tuomio: yhdellä silmäyksellä kunnollisen ja mukavan näköinen kundi, ei to-DELLAKAAN mikään Hobitti, joten mikäs siinä, istukoot alas. Ja miten hauska ilta siitä tulikaan, kaveri on arkkitehti ja rugbyn pelaaja. Aivot ja raamit samassa paketissa, erinomaista! Käymme hakemassa kaupasta pullollisen paikallista valkkaria ja parannamme maailmaa järven rannalla myöhäiseen iltaan asti. Jatkoistakin on puhetta, mutta jätkä suhtautuu vähän nuivasti ehdotukseeni privaatti-haka-esityksestä. Snjaah.

Seuraava päivä on chilli, olen niin voipunut siitä riehakkaasta kävelylenkistäni. Buukkailen Fijin majoitukset, tsekkaan vähän budjettiasioita ja mietin, olenko Hawaiilla viisi vai yhdeksän yötä, googletan ja hahmottelen aikataulua tarkemmin. Telkusta tulee stand up -komiikkaa, jään koukkuun. Loistavia esiintyjiä, kaikki paikallisia. Aussivitsit lentelevät samaan malliin kuin kuluneet suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -tyyppiset vitsit. Viha-rakkaussuhde näiden kahden maan välillä on selviö.

Tunnin matka bussilla pohjoisemmaksi, Rotoruaan. Täällä haisee samalla kuin Varkaudessa, eli tehdas, kananmuna, pa**a. Haju johtuu sulphurista (luonnonrikki). Rotorua on tuliperäisellä alueella, joten termal poolit, geyserit ja kaikenmaailman kuplivat mutakylvyt ovat täällä iso business. Käynkin käppäilemässä pari tuntia ison järven ympäri, joka pihisee, puhisee, savuaa ja kuplii. Istahdan jossain vaiheessa rantaan ja eikö perhana kärähdä jotkut höyryt suoraan takapuoleen maan uumenista niin, että shortseihin tulee reikä.

Rotorua on paikka, jossa turistit voivat tutustua Maoreiden kulttuuriin organisoiduilla toureilla. Päätän buukata itseni sellaiselle. Kokemus on kiinnostava. Tervetuliaisseremonia, haka ja hangi-illallinen ovat kaikki hienoja, esteettisiä ja mieleenpainuvia, mutta autenttinen fiilis on tästä tourista melko kaukana. Takaisin matkalla hotellille kuski bongaa kaikki mukana olevat eri kansallisuudet ja pyytää jokaisen yksitellen eteen laulamaan omalla kielellään jonkun laulun. Yritän olla ihan pieni bussin takaosassa ja kun olemme jo keskustassa, kuski äkkää minut sittenkin. Yritän vedota siihen, että olemme jo keskustassa, joten en ehdi laulamaan, niin hullu kuski sujauttaa isoon liikenneympyrään ja ajaa sitä ympäri kerta toisensa jälkeen mikkiin huutaen, ettei aio poistua liikenneympyrästä ennenkuin minä olen laulanut. It ain't over until the fat lady sings. Voi filttihattu! Miten aina joudunkin tällaisiin ihme-tilanteisiin. Ei muuta kuin bussin etuosaan, mikki käteen, muutaman sanan kliseitä vilisevä intro Suomesta joulupukkeineen, Nokioineen ja talvipakkasineen ja siihen päälle vetäisen pokkana vielä "kotimaa kun taakse jäi". Mikä nöyryytyksien nöyryytys.

Sitten Tongariro National Parkiin, ihanaan mökkiimme, joka on noin 1500m korkeudella. Ryhmämme on pieni, vain neljä tyyppiä ja yksi opas. Meillä on parinkymmenen hengen mökki kokonaan itsellämme seuraavien neljän päivän ajan. Alue on kuin Ruka, mutta kesäasussaan ja jonninverran hulppeammissa maisemissa. Teemme useita retkiä, kahtena päivänä yhteensä neljä 2-3h mittaista vaellusta erilaisissa maastoissa, yksi näistä on kolmen tunnin kiipeäminen ylös tulivuoren huipulle. Kävelyiden ja kiipeilyn aikana näemme neljä eri lokaatiota, joissa on kuvattu Lord of the Ringsiä. Uuuuh aah, onkohan Viggokin istunut tällä samalla kivellä kuvausten välillä, jolla minä nyt istun natustelemassa lounasleipääni? Varmasti on. Tunnen yhteyden välillämme.

Sitten suuri päivä koittaa, eli koko vaellusretken helmi: Tongariro Alpine Crossing. Ei ole oikeesti mikään walk in the park, sillä reitiltä eksyy vuosittain jokunen haahuilija. Osa löydetään ajoissa, osa ei. Herätys klo 04:30, nopea aamiainen, eväiden pakkaaminen reppuun ja autolla alas reitin alkuun. Reitti on pituudeltaan lähes 20 km, josta ensimmäinen 10 km pelkkää rajua nousua aina 1600m asti. Periksi ei anneta. Olen huipulla ekana, jee! Pinkit niket pärjäävät hienojen vaellusbuutsien rinnalla mainiosti. En edes yritä alkaa kuvailemaan maisemia. En ole ikinä nähnyt mitään vaikuttavampaa. Ihan kuin katsoisi jotain massiivisia lavasteita. Lähdetään pikkuhiljaa laskeutumaan alaspäin. Olen niin fiiliksissä, että lähden omille teilleni, sovin tämän oppaamme kanssa. Voitteko uskoa, että noin 6 km ennen maalia päätän alkaa juoksemaan ja niin minä hölkkään alas koko loppumatkan. Vähän on into piukalla. Saavun perille isolle parkkipaikalle, teen pienet tuuletukset ja menen nurtsille makoilemaan. Nukahdan samantien muita odotellessani, ryhmä saapuu noin 35 min minun jälkeeni. Sitten päivän päätteeksi porukalla thermal pooliin lillumaan hetkeksi. Mökillä korkkaamme pullon punaviiniä ja syömme ihanaa lammasta. Ei tartte varmasi unta odotella kovin kauaa tänä iltana. Saavutuksen tunne kihelmöi vieläkin pinnassa. Varsinkin, kun oppaamme Jamie kertoo, että olemme hänen tähänastisista ryhmistä kaikista nopein. Vaellus kestää yleensä 8-9h, me teimme sen noin 6,5-7 tunnissa. Tuntuu, kuin olisin ollut viikon vuorilla, melkoinen urakka takanapäin ja fiilis on loistava. Tämä ei jää tähän. Aion tehdä jonkun kiipeily- tai vaellusjutun myös jollain Hawaiin saarista. Ei muuta kuin bussilla kohti Wellingtonia, jonne saavun illalla. Vastassa minua on -voitteko uskoa- kummitätini Lahdesta, joka toteuttaa suurta unelmaansa, josta yksi osa on loma täällä NZ:ssa. Aiomme reissata eteläsaarta yhdessä noin viikon verran ja tutustua viinitiloihin ja sitten lopuksi Aucklandiin, josta minä jatkan Fijille ja kummitäti Suomeen tämän kuun loppupuolella.

Tämä maa on jokaisen kuulemani, lukemani, näkemäni ja kokemani ylistyksen ja superlatiivin arvoinen. Ylivertaisesti. Ja nämä ihmiset ovat aidosti ystävällisiä ja ylpeitä siitä, ketä ja mistä he ovat.

Pidän kovasti tästä ikivanhasta Maori-sanonnasta: He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata! ("What's the most important thing in the world? It is people! It is people! It is people!"). Totta joka sana.