Linjuriauto on maantien ässä matkalla Vegasiin hoilailen tässä

Downtown LA, Greyhoundin asema. Taksi droppaa minut auringonpaahteeseen pihalle, jossa pyörii 50 Centin musiikkivideoista tutun näköistä sakkia. Kaulatatuoinnit ovat selkeästi in Californian jengeillä. Raul's not happy, riitelee kovaäänisesti puhelimessa ja pummaa samalla savukkeen.

Turvatarkastuksessa isokokoinen, arpinen, musta poliisi screenaa edellä menevää mustaa kundia. Minunkin vuoroni tulee - poliisi hymähtää kohdallani sarkastisesti ja viittoo minut suorilla läpi. Jos uskaltaisin, kaivaisin kameran esiin ja ottaisin valokuvia näistä ihmisistä ja tästä tilanteesta. Melkein kaikki penkit ovat varattuja, osa istuu tai makaa pitkin poikin lattiaa. Porukka seuraa jokaista liikettäni. Nyt arvioidaan, olenko helppo saalis vai oikeutettu olemaan rauhassa. Pelaan riskillä ja läjähdän lattialle kolmen jengiläisen viereen puolimakaavaan asentoon, oikaisen koivet rinkan päälle ja yritän näyttää lungilta, mutta vaaralliselta. Samalla mietin, lähteekö lattioiden lika upouusista GAPin farkuistani missään maailman pesussa ikinä pois.

Bussi on viimein valmis lähtemään matkaan. Paksu viiva tiikeribalsamia nenän alle, niin ei haista mitään. Kuulokkeet korville ja musat soimaan, niin ei kuule mitään. Hupparin huppu silmille, niin ei näe mitään. Mielikuvitus on siunaus, yhtä hyvin voisin istua business-luokan lennolla matkalla vegasiin. Bussikuski pujahtaa turvaan pleksikoppiinsa ja kuuluttaa, tai lähinnä pyytää, että kukaan ei tupakoisi matkan aikana sisällä bussissa, jos vaan mitenkään mahdollista. Bussi nytkähtää liikenteeseen. Kestää noin tunnin verran päästä ulos kaupungista, LA:n trafiikki on todellakin maineensa veroinen.

Barstow, Erin Brockovich -elokuvasta tuttu myrkkykaupunki. Greyhound on ylibuukannut bussin ja joudun jäämään asemalle hengailemaan. Barstow'n asemalle, jaix! Ei takeita, että mahdun seuraavaankaan bussiin. Virallinen kuumotus. Minua väijytään usealta eri suunnalta. Selviytymisvietti pistää jalat liikkumaan, rinkkakin tuntuu ihan kepeältä. Aika kuluu läheisessä Starbucksissa. Ilmainen wifi, siisti naistenhuone, pohjaton kuppi kahvia. Pahimmassa tapauksessa voin vaikka yöpyä täällä. Suhteeni Starbucksiin vahvistuu entisestään.

Viimein kohti Vegasia. Moottoritie halkoo aavikkoa. Loputon, suora tie katoaa jonnekin horisonttiin. Kaktuksia, hiekkaa, vuoristoja, kuivaa ja aurinkoa. Klassinen maisema, tuttu kelle tahansa kymmenistä elokuvista. Ihan älyn siistiä, Thelma & Louise forever! Lopulta edessä siintää kangastus, kuin tyhjästä ilmestyvä keidas keskellä ei mitään, Las Vegas. Lähes 7 km pitkä The Strip, eli Las Vegas Boulevard South vilkkuu, välkkyy ja pursuaa ihmisiä, kauppoja, kummajaisia ja valtavia casinoita nyt ja iänkaikkisesti. Asuuko täällä oikeesti tavallisia ihmisiä? Millaista mahtaa olla arki The Stripin ulkopuolella? Ihan epätodellinen paikka, kaksi yötä täällä on ehdoton maksimi.

Silmiä kirvelevä neonvalomeri, jättihotellit ja irvokas arkkitehtuuri antavat ihmettelemisen aihetta. Pelihalleissa aika ja paikka menettävät merkityksensä, pelimerkkien pinot kasvavat ja lopulta katoavat, ässiä lentelee hihoista pöytiin, kauniit ja vähäpukeiset tarjoilijat varmistavat, ettei ilmaisten drinkkien virta katkea missään vaiheessa iltaa niiltä, jotka syöttävät pelikoneisiin pennosiaan tai tuhlaavat pelipöydissä isompia rahoja. Pelaajien kasvoilta voi lukea fiiliksiä; vain yksi kierros vielä, ihan vaan hetki tässä ruletin äärellä, vielä yksi mahdollisuus, kaikki yhden kortin varaan.

Michael Jackson esiintyy samanaikaisesti ainakin kolmessa eri kohdassa pääkadulla. Polttariporukat viettävät täydellistä viikonloppua. Juoda, polttaa ja hillua saa missä vaan. Casinolta toiseen voi usein siirtyä ilman, että tarvitsee nähdä ollenkaan ulkomaailmaa, drinkit kulkevat luvalla mukana paikasta toiseen. Tässä kaupungissa syntiä on mennä aikaisin nukkumaan, olla selvinpäin, kiltisti tai käyttää vain mitättömät parikymmentä dollaria rahaa peleihin. Pelaan ja häviän kyllä enemmän kuin parikymmentä dollaria, muut säännöt tulee sitten rikottua.

Saavun Greyhoundin asemalle, yhteen Las Vegasin ghetoista, klo 05.30 aamulla. Vain muutaman korttelin päässä kaupunki on täydessä meiningeissään, viini virtaa ja kaikki on mahdollista. Kontrasti tähän paikkaan on melkoinen. Nyt on paha tilanne. Pahempi kuin missään muualla koko reissun aikana. Pimeää, autio parkkipaikka, kadulla näkyy vain hiippareita, tuuli riepottelee roskia aavemaisesti ilmassa ja seison aseman edustalla kadulla, jonka läpi ajaisin mieluiten ovet lukossa helvetin nopealla autolla, jossa on tummennetut ja luodinkestävät ikkunat. Mutta ei. Sisään asemalle se on lampsittava, jos meinaa päästä pois täältä. Odotushalli on täynnä ihmisiä ja matkalaukkuja. Nyt on sen näköistä sakkia ja sellainen meininki, että joka ikinen soluni huutaa minua tilaamaan nyt heti taksin, jolla hurruuttelisin aina seuraavaan etappiini, Grand Canyonille asti. Mutta eipä tässä mitään hätää ole, edessä vika matka Greyhoundilla, eli ei muuta kuin bussiin.

Matkaan lähdetään aikataulussa. Auringonnousu näyttäytyy legendaarisissa maisemissa, yksi kauneimmista näyistä ikinä, jopa Greyhoundin tahraisen ikkunan takaa katsottuna. Vieressäni istuva musta narkkarinainen tärisee, nykii, hihkuu ja mumisee itsekseen. Kukaan ei kiinnitä mitään huomiota. Ipodin akku tsippaa. Plan b, eli korvatulpat korviin ja huppu silmille. Pikkuhiljaa kanssamatkustajan pakkoliikkeet ja tasainen äännähtely kaikkoavat etäiseksi kohinaksi. Saan tehtyä itselleni hyvän kippura-asennon ja valun unen rajamaille. Tiikerinbalsami kirveltää nenässä. Bussi jyrryttää mennä tasaisesti eteenpäin. Aurinko tunkee väkisinkin ripsien välistä silmiin ja lämmittää ihanasti kasvoja. Ihan ässä olo.