Le Grande Finale

Lähdin reissuun 1.11.2010. Lähes viisi kuukautta, noin 150 + matkapäivää, 21 lentoa, kymmenkunta rakkulaa, melkein 30 blogipostausta, muutamaa viinilasillista, itku- ja paniikkikohtausta, parikymmentä sukellusta, viisi kuukautiskiertoa ja lukematon määrä seikkailuita ja nauruja myöhemmin landaan JFK:n kentälle. Voiko olla maagisempaa paikkaa lopettaa tämä retki kuin New York? No ei voi. Ei kertakaikkiaan. This is New York! Maailman mahtavin ja energisin paikka. Tietysti myös raaka ja kova, mutta niille, jotka uskaltavat eiväkä anna periksi, tämä on kaupunki täynnä mahdollisuuksia mennä eteenpäin, vaikuttaa asioihin, tulla joksikin, saavuttaa unelmansa. Tämä on yksi iso orgaaninen massa, joka valtavasta headcountistaan ja yhteiskuntaluokasta riippumatta kulkee aina pää pystyssä ja puhaltaa yhteen hiileen.

Taaskin, kävelen niin paljon, että pikku-koipeni rakkuloituvat ja alkavat olla koko reissun monista rasituksista muutenkin vähän hajalla. Kaikki pitää nähdä ja tutkia, oikein ajan kanssa. Turhamaisia ostosmahdollisuuksia ja ihmeellisiä ihmisiä pursuava Broadway, vilkkuva ja välkkyvä, lähes epätodellinen ja turistien kansoittama Times Square. Oi niin juppi ja ah niin kaunis Greenwich ja West Village, ihan kuin Sex & The Cityn kuvauksista sekä Soho pikkukatuineen, baareineen ja warehouse-huoneistoineen. Kirjavan mielipuolinen Chinatown sotkuineen ja tuoksuineen. Valtaa, rahaa ja konnankoukkuja huokuva Wall Street sliipattuine pukuineen ja yksi täydellisimmistä kirjanlukupaikoista ikinä, Bryant Park. Överihienot luksuskaupat 5th Avenuella ja Madisonilla. Skeittaajat, katutanssijat ja -taiteilijat missä päin tahansa kaupunkia. Maailman paras ja kaunein kaupunkipuisto Central Park. Sopivan raaka ja karkea Brooklyn, jossa meikäläinenkin nuhjuisine vaatteineen näyttää vähän ulkopuoliselle.

Koluan Guggenheimin, MoMAn ja Central Parkin - kaupoista puhumattakaan. Haltioidun Broadwayn Billy Elliot -musikaalissa, katutaiteiljoita katsellessa ja aina yhä uudestaan Starbucksissa latteni äärellä. Iltaisin uptownin katuviemäreistä kohoavat höyryt ihan niinkuin elokuvissa ja Grand Central Station näyttää elokuvalavasteelta. Päivisin hod dog & pretzel -kärryt ja katumyyjät valtaavat joka ikisen kadunkulman ja dynaaminen syke ei taukoa hetkeksikään. Keltaiset taksit tunkevat röyhkeästi eteenpäin ihmisten puikkelehtiessa tottuneesti niiden alta karkuun. Kaikki on liikkeellä, menossa jonnekin, tulossa jostain. Mutta eteenpäin mennään. Se on tämän kaupungin meininki.

Olen tehnyt ja nähnyt niin paljon New Yorkissa näiden 11 päivän aikana. Olen hypännyt kamoineni liikkuvaan taksiin Chinatownissa, kiirehtinyt suoraan kentältä juomaan shampanjaa kivaan baariin Sohossa, tehnyt yhdet treffi-oharit ja hävittänyt vyön sekä villatakin. Olen jakanut Pret A Mangerin voileipäni kadunmiehen kanssa Battery Parkissa ja vaihtanut tuntemattoman kanssa "life's good" -katseen maanalaisessa. Olen nähnyt, kuinka taskuvarkaat operoivat näppärästi väenpaljoudessa ja kuinka mies, jolle annoin dollarin, tungetaan NYPD:n auton takapenkille käsiraudoissa hetkeä myöhemmin. Olen hengannut puerto ricolaisten jengikundien kanssa Little Italyn kaduilla aamuyöllä ja laulanut heille suomipoppia. Olen juossut kiinni katukauppiaan, joka antoi "vahingossa" aivan liian vähän vaihtorahaa takaisin ostoksistani. Olen kävellyt ensimmäiseen vastaantulevaan ja epäilyttävän näköiseen katukampaamoon ja antanut kuubalaisen Marthan tehdä tukalleni mitä vaan. Olen nauranut tuntemattoman mummon kanssa 5th Avenuella pissiksille, jotka eivät osaa ollenkaan kävellä liian korkeissa koroissaan ja superminihameissaan. Olen esittänyt olevani Hotel Peninsulan asiakas, käyttänyt talon ylellistä naistenhuonetta ja pöllinyt mukaani pari hyvää kuorintasaippuaa tuntematta minkäänlaista häpeää. Olen seissyt Rockefellerin huipulla maailman ankarimman tuulen tuiverruksessa ja fiilistellyt iPodistani omasta mielestäni maailman parasta poppia. Olen rämpinyt Lord & Taylorin maailmankuulussa alennusmyynnissä muiden häikäilemättömien naisten mukana ja tapellut vaatekappaleista rekkien välissä.

Olen syönyt aamupalaksi luoja tietää miten kauan kärryissä muhineen hot dogin kaikilla mausteilla. Olen valehdellut italialaiselle yli-flirttailevalle ja yli-imelälle kundille viinilasini äärellä olevani naimisissa. Olen juossut Central Parkin ympäri pinkeissä lenkkareissani typerä virne naamallani kaupungin heräillessä uuteen aamuun. Olen juonut niin ylihinnoiteltua -mutta oikein oivaa- Malbecia (calvadoksesta puhumattakaan) Mercer Streetin Merc Baarissa, kuohuvaa Crosby Street -hotellin baarissa, valkoviiniä MoMAn Modern Barissa ja illallistanut maailman pienimmässä kuubalaisessa ravintolassa Sohossa sekä maailman pienimpiä annoksia tarjoilevassa The Kitchenissa. Olen nojaillut Brooklyn Bridgen kaiteisiin, leikkinyt olevani paikallinen ja antanut katseeni lipua säntäilevien turistien suuntaan kyllästyneen välinpitämättömästi. Olen humaltunut tolkuttomasti vain kahdesta coctailista Tribecan Ward III -baarissa, kadottanut samalla reissulla muistini, huulikiiltoni, huivini ja seuraavana päivänä morkkiksen kourissa ostanut yhdeltä istumalta neljät farkut.

Olen nukkunut niin pitkään, että huonepalvelun piti tarkastaa, olenko elossa tai ehkä kadonnut. Olen marssinut Pradan liikkeeseen ja silmää räpäyttämättä maksanut huikean kalliin hinnan suhteessa ostamaani tuotteeseen vain "for the experience" ja ennenkaikkea ylimielistä myyjää napauttaakseni. Olen kuunnellut paikallista yöradiota huoneessani, korkannut minibaarista minipullon punaviiniä ja tanssinut itsekseni musiikin tahtiin kuin Flashdancessa. Olen istunut elokuvateatterissa lähes itseni kokoisen pop corn -laatikon kanssa ja liikuttunut kyyneliin King's Speechin loppukohtauksessa. Olen hypännyt väärään maanalaiseen ja ajellut huvikseni pääteasemalle asti vain tullakseni takaisin.

Olen selaillut näitä blogipostauksiakin läpi, naureskellut omille kirjoituksilleni ja ihmetellyt valokuvia. Tuollako minä olin? Oikeesti?! Noinko minä tein? Näinkö siinä sattui? Tuossa oli kyllä tiukka paikka! No tuon minä muistan loppuikäni! Milloin se olikaan, missä maassa, minä päivänä, montako viikkoa sitten, missä? Funnily enough, törmäsin American Airlinesin lennolla San Franciscosta New Yorkiin in-flight magazinessa tähän tuttuun otteeseen Antoine de Saint-Exupérun The Little Prince (1943) -kirjasta:

"Your planet is very beautiful," he said. "Does it have any oceans?"
"I couldn't say," said the geographer.
"Oh!" The little prince was disappointed. "And mountains?"
"I couldn't say," said the geographer.
"And cities and rivers and deserts?"
"I couldn't tell you that, either," the geographer said.
"But you're a geographer!"
"That's right," said the geographer, "but I'm not an explorer."

Minusta tutkimusmatkailijoista suurin ei suinkaan ole Antoine de Saint-Exupéru tai edes itse Columbus. Suurin tutkimusmatkailija olet juuri sinä. Tai minä. Olen niin kiitollinen ja niin onnekas, että olen voinut tehdä tämän reissun. Monella -siis suurimmalla osalla, jos ajatellaan vaikkapa maita joissa olen reissuni aikana käynyt- ei ikinä, koskaan, milloinkaan ole mahdollisuutta muuta kuin uneksia tällaisesta. Ihan sama miten paljon joku tietää teoriassa. Ei paljoa lämmitä MBA-tutkinto, kymmenet "koetut" Aurinkomatkojen pakettimatkat tai tuhannet Googlatut sivustot, jos sinulla on 10 sekuntia aikaa miettiä, kuinka muokkaudut katu-uskottavaksi kello 03.45 maanalaisessa Bronxista Manhattanille, kun vaunussa on lisäksesi on 9 mustaa jengikundia, jotka arvioivat sinua katseellaan. Tai jos et tiedä tarkalleen tai edes suunnilleen missä päin Phnom Penhia satut olemaan, kun pimeä laskeutuu ja kadut hiljenevät. Tai miten pitäisi toimia katsellessasi pölypilven läpi, kuinka rinkkasi jatkaa matkaansa tuk tukin kyydissä vaikka sinä hyppäsit juuri pois.

Muutama on kysynyt, jääkö tämä New York -kirjoitukseni viimeiseksi blogipostauksekseni. No onhan se pakko vielä ainakin yksi stoori väsätä varsinaisesta kotiinpaluusta, sillä eihän viimeinen kohteeni suinkaan ollut New York vaan Helsinki. Joten kuulkaapas, tähän matkaan liittyen minulla on vielä viimeinen sanani sanottavanani.

Moni reissun aikana tapaamani tyyppi -taksikuski, hotellivirkailija, kadunmies, tarjoilija- on kysynyt myös sitä, mikä on ollut paras paikka reissuni aikana tai mikä on ollut siisteintä ylipäätään ja miksi. Olen joutunut vastaamaan tähän kysymykseen monta, monta kertaa ja olen miettinyt asiaa paljon. Mikä on siis ollut siisteintä? Minulle ei ole yhtä, tiettyä, parasta paikkaa tai hetkeä. Jokaisessa on oma taikansa ja unohtumattomia tilanteita on monta. Joten, vastaukseni edelliseen on seuraava: Ihmiset. Kaikista siisteintä ovat olleet kaikki ne uskomattomat ihmiset, joita olen tavannut reissun aikana. Ihmiset, joihin olen saanut tutustua paremmin tai ohimennen. Ihmiset, joita olen tarkkaillut vain sivusta ja joista osan kanssa olen ollut silmänräpäyksen ajan samalla taajuudella vaikkemme tunne, puhu samaa kieltä tai ole samankaltaisia millään maailman asteikolla mitattuna.

Ihmiset! Perkele! Menkää ulos ja loistakaa.