A Comfortable Silence

Kuta Beach, Bali, keskiyö ja monsuunikuuron jälkeinen hiljainen, lämmin tihkusade. Rauhallinen baari kapoisella sivukujalla hotellin kulmilla, lukuunottamatta muutamaa väsähtänyttä ja grillattua backpackeria, turistit ovat köpötelleet jo koloihinsa. Olen juuri saapunut Balille ja odotan rakasta ystävääni, jonka näen ensimmäistä kertaa sitten reissuunlähtöni. Hän on saapunut tänne hieman ennen minua. Juon oluen, toisenkin ja harmittelen jälkiviisaana, miksi en jaksanut tinkiä enempää taksimatkasta lentokentältä hotellille. Odotan ystävääni turhaan, sillä hän on autuaasti nukahtanut hotlaansa matkasta uupuneena, josta saan tiedon vasta seuraavana aamuna. Tilaan kolmannen oluen, tykitän tekstiviestejä tyhjyyteen, nukkuvalle ystävälleni ja vastailen lakonisesti äärimmäisen ystävällisen ja uteliaan tarjoilijan sarjatulella napsuviin kysymyksiin: where are you from? How old are you? First time in Bali? How long you travel? Why not married - you're old! No children? Are you rich? Nah, en jaksa enää vastailla enkä jaksa enää odottaa, lähden.

Ystäväni löytyy aamulla, safe and sound, tietenkin. Ei muuta kuin heti aamusta livakasti pois kamalalta, kamalalta ja toistan vielä kerran, kamalalta Kuta Beachilta speed boatilla kohti Gili Airia, joka on minisaari Balin ja Lombokin välissä. Matkalla meitä viihdyttää -tietämättään- omalla vapaamuotoisella käytöksellään porukka Kiwi-kundeja, jotka ovat erittäin katu-uskottavan näköisiä travellereita, ties kuinka monettako kertaa Aasiassa, ainakin tatuoinneista, olemuksesta ja reissujen aikana hankituista arvista sekä kestorusketuksesta päätellen. Yksi heistä kertoo ohimennen soittavansa rumpuja ja aikovansa hakata tahtia paikallisten kanssa Gilille päästyään. Minun mielessäni he ovat vähintäänkin NZ:n kovin rockbändi. Speed boatin katolla istuskellessa hiukset menevät takkuun tuulessa ja sumuiset pilvet vuorien päällä tuntuvat olevan kosketusetäisyydellä.

Gili Airilla joinaamme ystävämme, joka on lähtenyt Suomen talvea kuukaudeksi pakoon ja hengaillut saarella jo muutaman päivän. Paikka luo helposti illuusion melkoisen rouheasta hideaway-paratiisisaaresta. Kauniit bungalowit nököttävät rannalla vielä suht sopivasti autenttisessa miljöössä, saarella ei ole moottoriajoneuvoja, liikkua voi kävellen, juosten tai ponikärryillä. Saaren juoksee ympäri noin 40 minuutissa ja matkan varrella näkee valkoista biitsiä sekä siellä täällä olevia bungalow-keskittymiä ja rantaravintoloita. Island time -käsitteen omaksuminen tapahtuu automaagisesti. Täällä porukka chillaa, syö, juo, ui, sukeltaa, chillaa. Täällä on aikaa. Syön munakasta aamiaiseksi rannalla ja vajoan päivän pituiseen koomaan riippumattooni. Vakuutun, että munakkaani oli höystetty tietyntyyppisillä sienillä. Oh, well, on huonompiakin paikkoja ja tapoja torkuttaa kuusi tuntia keskellä päivää kuin Gili Airilla riippumatossa. Singyn Lady in a hammock -visioni toteutuu täydellisesti. Ystäväni käy vaanimassa minua jossain välissä uniani, muttei kilttinä ihmisenä raaski herättää mukaansa snorklausretkelle.

Jouluaatto. Käyn lenkillä, tuntuu epätodelliselta. On niin kaunista, ja on niin kuuma. Illalla nautimme ilmaista jouluillallista läheisessä ravintolassa. Joulupukin asuun somistautunut paikan omistaja tarjoaa meille myöhemmin tikkareita, joihin on sidottu pieni paperilappunen. Lapussa lukee meille jokaiselle lahja, tölkki Spritea, iso olut, mango-smoothie jne. Sööttiä. Ilottelemme siis ilmaisilla antimilla paikassa, jossa saattaisi saada nippanappa 50 euroa palamaan, jos tilaisi kaiken, mitä menussa listataan. Myöhemmin istumme kuun valaisemalla rannalla ja ihmettelemme hiljaa. Ystäväni vetäytyy pikkuhiljaa nukkumaan. Minä jään vielä hetkeksi ja odotan kärsivällisesti, jos vaikka delfiini sattuisi hyppäämään kuunsiltaa pitkin. Juuri tänä yönä. Jouluyönä.

Eräänä iltana syömme valtavan hyvää kalaa, joka on ravintolan mukaan (kuten kaikki muutkin ateriat listalla) "clean, delicious and romantic". Törmäämme myös suomalaisiin. Ei se haittaa. Ollaan Island time -moodissa. Mikään ei haittaa täällä. Päädymme rantabileisiin, jossa on mukava sekoitus paikallisia ja länkkäreitä. Lasershow nuolee pitkin hiekkaa, rannassa roihuaa iso nuotio, jonka ympärillä kaikki tanssivat. Käyn vähän tallomassa hiekkaa itsekin, musiikki on kauheaa jumputusta, mutta se kuuluu asiaan. Sitten on kiva vain istuskella, siemailla kylmää olutta ja katsella, kun muut huojuvat hypnoottisen biitin tahdissa rannalla. Aamulla ihmiset valuvat bungaloweihinsa kuka mihinkäkin aikaan, ennen tai jälkeen aamiaisen.

Kaunis Gili Air jää taakse haikein mielin. Matkalla Pecatuun, Balin eteläkärkeen. Kuta Beachilla pakollinen pikapankki-internet-dim sum-lounas-pysähdys ja sitten saapuminen hulppeaan villaamme. Sade alkaa. Sataa koko illan ja kovaa. Sataa koko seuraavan päivänkin. Iskee nuhan päälle kivoista puitteista huolimatta. Odotan, että sade lakkaa. Se ei lakkaa. Odotan ja toivon. Se ei vaan lakkaa. Villan talonmies ajeluttaa meitä ympäri Uluwatu-Pecatu-aluetta. Kaunista on, näemme surffirantoja, röyhkeitä apinoita ja kuuluisan temppelin. Illalla pidetään villalla sadetta, se on muuttunut pienimuotoiseksi myrskyksi. Jos tulee tsunami, olemme täällä rinteellä turvassa, uskon niin. No, mikään ei haittaa, koska minulla on villasukat jalassa. Istuskelemme ja kuuntelemme musiikkia. Puhelemme harvakseltaan, ei mitään ihmeitä, se on ihan hyvä niin.

Yhtenä iltana singahdamme ystäväni ehdotuksesta läheiseen Jimbaranin kylään kuuluisalle seafood-ravintolakadulle syömään. Erinomaista. Rannalla nappaan kärrymyyjältä maissitähkän, se on voideltu tulisella tahnalla ja maistuu uskomattoman hyvälle kylmän oluen kanssa tuulisella, pimeällä rannalla. Mipin maissi-imperiumi-konsepti on jo työn alla, odottakaapas vaan. Ravintolassa näemme pelottavia hummereita vesialtaassa ja kusetusvaa'an, jonka mukaan neljä isoa katkarapua painaa yhteensä noin kilon. Syön red snapperia ja säälin koiraa, joka kiltisti pöytämme alla maattuaan hätistetään ilkeästi ulos ravintolasta. Minulla on orkidea hiuksissani, se on kaunis.

Sataa edelleen. Villamme on varmasti kirottu. Sanomme heipat kotivahdillemme, Keijo-gekolle ja päätämme lähteä Ubudiin, noin kahden tunnin ajomatkan päähän Balin sisämaassa. Ubudissa on kuvattu pätkiä Eat-Pray-Love-elokuvan Bali-osuudesta, joten päätämme yhteisesti missiomme olevan "in search of Julia Roberts". Julioita spottaammekin yhteensä noin 100 parissa päivässä, Javier-rintamalla on valitettavasti hiljaisempaa. Julioita ovat yksin katuja harhailemassa olevat + 30-vuotiaat naiset, joilla etsivä, dreamy-katse silmissään, hipahtava vaatetus ja pitkähköt hiukset sekä mahdollisesti aurinkohattu. Punertavanruskeilla kutreilla pääsee suoraan listalle, vaikka aurinkohattu puuttuisikin. Minulla ei ole mitään asiaa tuohon joukkoon, sillä asianmukaiset kutrit ja vaatetus puuttuu. Illalla ostan kuitenkin Julian kunniaksi kauniin, hipahtavan silkkimekon - se tulee näyttämään hyvältä vaatekaapissani.

Vuosi vaihtuu Ubudissa kuusi tuntia aiemmin kuin Suomessa. Koska varsinaista yöelämää ei ole, istumme ties monettako iltaa "Jaakon baarissa" -siis yhden bungaloweistamme terassilla- ja kippistämme toisillemme vuoron perään: "ihanaa kun olette täällä!". Ihastelemme ilotulituksia, kuuntelemme jo kulunutta playlistaa läppäriltä ja kittaamme halpaa paikallista valkoviiniä sekä gin & toniceja, sillä paikallinen Bintang-olut ei enää maistu hyvälle. Itse asiassa se maistuu niin pahalle, että Suomeen palattuani kasaan punk-bändin (siis tyttöbändi), jonka nimeksi tulee Bintang ja se tulee soittamaan HC-punkkia erittäin raffilla meiningillä. Uuden vuoden lupauksia satelee suustani julistuksenomaisesti. Odotan, että vastavuoroisesti pojat listaavat vähintään yhtä monta. Joo ei. Jossain vaiheessa iltaa kutsun koolle henkilökohtaiset demonini ja päräytän ilmoille vuotuisen miesviha-puheeni, joka päättyy kuitenkin aina samaan toteamukseen: kaikesta huolimatta miehet ovat ihania ja meidän naisten ei pidä ryntäillä turhia sen perusteella, mitä ne tyypit höpöttää. Puheet ovat useimmiten pelkkää hönöilyä. Loppupeleissä ne on kai ne teot, jotka oikeasti merkitsevät.

Vuoden 2011 ensimmäisenä päivänä sateen ja veden jumalat eivät taaskaan ole puolellamme. Lähdemme aikaisin aamulla pyöräilyretkelle vuorille, riisipeltojen, temppeleiden ja upeiden maisemien kierrokselle. Ja alkaa sataa. Odotamme vuorella kivassa näköalaravintolassa sateen loppumista. Odotamme pitkään. Sade ei lakkaa, joten lähdemme takaisin Ubudiin autolla ja ihailemme maisemia huuruisten lasien takaa. Matkalla näemme paikallisia hienoissa juhlavaatteissaan kulkueina menossa temppeliin. Kauniit naiset kantavat jumalille tarkoitettuja lahjuksia päänsä päällä, lapset on puettu syötävän kauniiksi ja miehet kulkevat omissa porukoissaan letkan perässä vakavan ja uljaan näköisinä. Riisipellot näyttävät juuri siltä, miltä niiden voi kuvitella parhaimmillaan näyttävän. Vihreää ja rehevää. Kaikki maailman vihreän eri sävyt ja vivahteet löytyvät täältä.

Ubudin hemmotteluhoidot jäävät testaamatta. Ei se mitään, vierailevat Juliat pitävät varmasti detox- ja kauneushoitoja tarjoavat paikat kiireisinä ja minä olen tyytyväinen ostamaani jasmiinituoksuöljyyn, jota käytän mielummin kuin hajuvettä. Saavumme aamupäivällä pienellä veneellä Nusa Lembonganiin, joka on Gili Airia hieman isompi saari Balin itäpuolella. Näen matkalla delfiinin. Kiitos siitä. Meri on melko tyyni, vain majesteettiset surffiaallot kuohuvat lähellä rantaa. Aurinkokin paistaa, melko kuuma. Siirryn välittömästi Island time -moodiin, se on helppoa ja väistämätöntä. Iltapäivällä snorklataan kahdessa eri paikassa. On kyllä totta, että täältäpäin löytyy maailman parhaimpia snorklaus- ja sukelluspaikkoja. Syömme myöhäisen lounaan ja käymme vähän kävelemässä, kukin vähän omissa ajatuksissaan, on mukava voida välillä olla vaan hiljaa. Ihmettelemme paikallista merileväteollisuutta, työn eri vaiheet ovat nähtävissä laajalti ympäri saarta. Kiinnostavaa. Kirkaanvihreitä, keltaisia, vaaleanpunaisia, tummanpunaisia, valtavia määriä levää. Tekisi mieli hypätä piehtaroimaan yhteen pehmeännäköisistä leväkasoista. Tekisi mieli kirmailla kasojen läpi ja heitellä ilmavan näköisiä riekaleita ympäriinsä, kuten syksyllä puusta pudonneita lehtiä haravoiduissa kasoissaan, sama efekti. Nauramme ajatukselle vielä monta kertaa ja iltaan mennessä yhä suuremmat mittasuhteet saavassa, jackass-tyyppisessä, värikkäässä leväkeskustelussamme alkaa olla aineksia kunnon stand up -show'hun. Tästäkään ei pidä kirjoittaa blogiin, koska tiedän, että tämä tulee kuulostamaan ihan urpolle jutulle. Jossain välissä taas alkaa satamaan. Sitä ei edes huomaa enää. Syömme illallista ja kuuntelemme merta. Juomme illan päätteeksi lasilliset etikkaista roseviiniä. Ravintolan katossa vilistää iso hiiri.

Aamupäivä. Kuuma. En ole enää viime aikoina pitänyt lukua viikonpäivistä. Minulla on tunne, että bungalow-alueemme ihana vahtikoira ei ole enää keskuudessamme. Yöllä kuulin koiran kauhean rääkäisyn, eikä tuttua tepsuttajaa ole näkynyt sen jälkeen. Odotan ja toivon olevani väärässä. Reippailemme saaren toiseen päähän ja yritämme kovasti olla kommentoimatta yhtään mitään, kun kävelemme jälleen suuren levä-workshopin läpi. Ei onnistu, samat jutut naurattaa taas. Hassua, mistä asioista travellaaja pystyy repimään riemunsa. Löydämme kauniin keitaan saaren päädystä ja levytämme varjoisalla terassilla närkkien kevyttä lounasta. Bungalowillani törmään kauniiseen, pulleaan gekkoon, joka pötköttää sängylläni. En edes kiljaise, edistystä! Tuijotamme toisiamme hetken ja alan kaivamaan kameraani esille, mutta gekko kurkkii jo kattoparrujen välistä ja luikahtaa tiehensä. Damn. Menen nettikahvilaan, sillä minulla on niin paljon supertärkeitä ja -kiireisiä nettihommia hoidettavana. Tsekkaan Facebookin, 1 minuutti. Tsekkaan hotmailin ja kirjoitan nopean mailin, 4 minuuttia. Sitten en keksi enää tsekattavaa. Pojat ovat omilla teillään. Varmaan siellä the internetissä tai hulluttelemassa leväkasoilla. Istahdan ravintolan terassille raapustelemaan ajatuksiani muistivihkoon, hörpin ananasmehua ja odotan, josko ystäväni paikallistaa minut kohtapuolin, sillä alkaa olla illallisaika. Kyllä vain, syömme länkkäri-illallisen australialaisessa surffariravintolassa kauniiden, ruskettuneiden surffikundien ja -mimmien keräntyessä pikkuhiljaa paikalle. Dire Straitsin Brothers in Arms on edelleen kova biisi.

Kello 2.46 aamuyöllä. On säkkipimeää, istun bungalowini terassilla ja odotan, että taivas repeää. Odotan, sillä pauhaava meri on äkkiä ihan hiljaa ja saaren koirat ulvovat porukalla levottoman pahaenteisesti. Trooppinen myrsky - jos se jossain on koettava niin tämä on varmasti yksi maailman parhaista paikoista siihen. Taivas on hetkittäin häikäisevän valkoinen, kun salamat näyttävät mahtinsa ja harmittelen, etten saa omalla turistikameralla vangittua tätä luonnon valoshowta talteen. Iso hyönteinen syöksähtelee edestakaisin terassini ympärillä ja tekee välillä huimia syöksyjä minua kohti vaihtaen silmänräpäyksessä suuntaa ihan viime hetkellä. Katselen sen menoa rauhallisena. Varmaan tietokoneen valo tai jasmiinin tuoksu vetää sitä puoleensa. Tai sitten se on vähän eksynyt ja säntäilee ympäriinsä hämmentyneenä. Tuskimpa, se vaan huvittaa itseään härkkimällä minua. Hassua, yleensä pelkään tuollaisia kiitäjiä. Aamulla herään hiestä märkänä kotiloituneena cocoon-matkalakanoihini. Huomaan, että olkapääni vieressä sängyllä on näköjään hiiren tai rotan vessa.

Fillaroimme ympäri kaunista saarta koko päivän olosuhteissa, joissa olisi Valentin Konoseltakin jäänyt aamulenkki tekemättä. Tältäkö tuntuu auringonpistos? Törmäämme alkuillasta vahtikoiraamme, tulen iloiseksi. Se on löytänyt uudet isännät, tuoreet travellerit, joita se seuraa yhtä uskollisesti kuin meitä pari päivää sitten. Lepertelen sille, mutta se ei ole kuulevinaan. Petturi. Syömme lisää länkkäriruokaa surffipaikassa, valkokankaalla kähisee Kings of Leon. Mordorin valvova silmä, eli otsalamppu tulee täällä tarpeeseen, muuten voisi katkoa koipensa pimeässä kun haahuilee takaisin bungaloille. Vietämme viimeistä iltaa tällä kokoonpanolla. Yksi meistä jää vielä saarelle ja palaa Suomeen tammikuun puolessavälissä. Kaksi meistä jatkaa matkaa aamulla takaisin Seminyakiin, Balille, josta toisella lento 7.1. Suomeen ja toisella erittäin onnekkaalla tyypillä samana päivänä ausseihin. En malta odottaa!

Saavumme ylelliseen villaan aamupäivällä. Päivä on kuuma, hengaamme kahdestaan biitsillä ja pitkin kaupunkia. Ostan kauniin Bali-pikkumekon, sellaisen eteerisen ja yksinkertaisen. Nautimme pitkän kaavan mukaan fantastisen illallisen yhdessä Balin parhaiksi rankatuimmista ravintoloista, jonne päädymme puolivahingossa. Kotimatkalla nappaamme pullon kylmää australialaista valkoviiniä mukaamme, viritämme musat villalle ja istumme iltaa kaikessa rauhassa. Ystäväni mentyä nukkumaan, minä uin nakuna meidän poolissa muutaman vedon ja katselen samalla tähtitaivasta. Edelleen tulee hetkiä, jolloin en voi uskoa olevani tällä reissulla, kuten nyt.

Viimeinen päivä Balilla. Raahaudun kylpylään. 3,5h kestävät hoidot ovat luksusta, nukahdan facialin aikana ja herään omaan kuorsauseeni. Päätämme ystäväni kanssa viettää laiskan, viimeisen illan ja jäämme dinnerille omaan villaan - kaupasta pari pulloa viiniä ja huonepalvelusta sekalaista ruokaa. Otan luvattoman pitkän, lämpimän suihkun, sipaisen ensimmäistä kertaa miesmuistiin vähän lilaa luomeen ja uuden mekkoni päälle. I feel special. Tällainen ilta, tällaiset puitteet, juuri tässä seurassa: priceless. Kiitos universumi korvaamattomista ystävistä.

Ajatukset harhailevat jo Australiaan, yksi suurista haaveistani on toteutumaisillaan. Niin ihanaa aikaa kuin minulla on ollutkin, olen valmis jättämään tämän pätkän taakseni. Australia, here I come. Enää ei tarvitse odottaa, lähden.