Alohavillessa kaikki on paremmin

Boardaan yöllä klo 01.00 aikaan 02.03.2011 Fijillä noin 8,5 tunnin lennolle Honoluluun, jonne saavun paikallista aikaa 10.35 edellisenä päivänä, eli 01.03.2011. Aaaaaa, tämä onkin aikakone! Lennon stop-over on Christmas Islandsilla. Mietin, asuukohan joulupukki kesät siellä? Lento sujuu rennosti, minulla on nimittäin koko penkkirivi käytettävissäni, joten yritän nukkua. Ei taida olla se kiireisin reitti tämä Fiji - Christmas Island - Honoloulu -pätkä. Laskeutuminen Honoluluun on kiva, lennetään yllättävän pitkään todella matalalla, meren yllä. Näen valaan, en tiedä mikä niistä, mutta valas mikä valas. Se on ihan pinnassa ja tyrskii komeasti, kunnes lopulta näen vaan pyrstön heilahtavan pinnassa ja se katoaa pikkuhiljaa syvemmälle tummenevaan veteen. Sweet. Wale watching, check! Eli nyt on sekin sitten nähty riittävän läheltä, ei tarvitse erikseen buukata itseään Honolulussa whale watching -tourille.

Tosiaan, minä aina pienenä oikeesti luulin, että Honolulu ei ole todellinen kaupunki vaan tavallaan mielikuvituspaikka. Samalla tavalla kun sanotaan, että voipi mennä "sinne, missä pippuri kasvaa", yhtä hyvin olisi voinut sanoa menevänsä vaikka Honoluluun asti. Eli k-a-u-a-s, mutta vaan vertauskuvauksellisesti. No täällä kun sitä nyt kuitenkin ollaan, tuntuu ihan hassulle. Kaikki ne kliseet, mitä olen tästä paikasta mielikuvissani ajatellut, toteutuvat 100%:sti. Waikiki Beachin tunnelma ja näkymä biitsiltä merelle, Honolulu skyline iltavalaistuksessa, aloha-huudahdukset, kaulaanripustettavat lei't, ukulelea soittavat isokokoiset hawaiilaiset kundit, kauniit naiset hapsuiset olki-hameet lanteillaan, kookospähkinän puolikkaat asusteen yläosana ja kukkaseppeleet hiuksissaan, uber-ruskettuneet ja taitavat surffibeibet ja -kundit sankoin joukoin biitsillä ja pitkin katuja lampsimassa vettä tippuvana laudat kainalossaan, turistit värikkäissä hawaii-paidoissaan sekä huomattava määrä luonnottoman turpeita huulia, siloteltuja ryppyjä, kohotettuja kasvoja, valkaistuja hampaita ja kokoonsa nähden epäuskottavan kiinteitä rintavarustuksia.

Jänskään vähän maahantulo-muodollisuuksia, muistelen ensimmäisen kerran jenkkeihin saapuessani vuonna 2004, että kesti nimittäin tovin ja hirveesti joutui selittelemään virkailijoille kaikenmaailman juttuja. Mitenkäköhän kauan menee, että pääsen passin- ja turvatarkastuksista läpi ja moneenkohan kysymykseen joudun vastaamaan? No yhteen: "Did you have a good flight?" Menen heittämällä läpi koko hässäkästä, varmaan nopeammin kuin ikinä Helsinki-Vantaalle saavuttaessa.

Hawaii on Yhdysvaltojen nuorin osavaltio (1959), jonka väkiluku on puolentoista miljoonan luokkaa. Pääkaupunki Honolulu sijaitsee Oahu-saarella. Kuuluisin saarista lienee Maui, joka on tunnettu ennenkaikkea biitseistään ja surffauksesta. Muut saaret vaikuttavat myös kiinnostavilta, löytyy sademetsää, tulivuorta ja vaikka mitä, mutta ainoa tapa siirtyä saarelta toiselle on lentäminen, joten en yksinkertaisesti viitsi/jaksa käyttää muutaman päivän minibreikistä suurta osaa ajasta lentokenttä-transfereihin ja kamojen raahaamiseen. Siispä päätän hengailla Oahulla. Ei huono valinta varmaan sekään. Sitäpaitsi tulivuoret ja sademetsät tuli koluttua jo ausseissa ja NZ:ssa.

Täällä Hawaiilla on ihan oma meininkinsä. Asiat ovat jotenkin vaan yleisesti ottaen mallillaan. Ystävällisiä, puheliaita (ja kyllä, välillä vähän äänekkäitä) ihmisiä, hintataso on edullinen ja tuntuu, että rahoilleen todella saa vastinetta, mihin tahansa ruokaan, aktiviteettiin, tuotteeseen tai palveluun omia pennosiaan tunkeekaan. Ruoka on hyvää, annokset isoja, palvelu erinomaista ja kaupunki on suunniteltu jatkuvaan kuluttamiseen ja elämästä nauttimiseen. Siihen, että turistit viihtyisivät, olisivat hyväntuulisia ja polttaisivat täällä maksimaalisen määrän rahaa lomansa aikana. Sitten vanhana mummona minäkin sijoitan miljoonaomaisuuteni tänne. Ostan isolla terassilla varustetun asunnon tuosta Waikikilta, heti puolenpäivän jälkeen kaatelen aina tärisevillä, maksaläiskäisillä käsilläni tilkkasen sherryä lasiin ja ihailen parvekkeelta kauniita surffareita.

Suurin osa turisteista on yhdysvaltalaisia. Sitten kakkosena tulevat japanilaiset. Sankoin joukoin, tietysti. Ajatelkaa, että vain 37%:lla maan kansalaisista on passi. Ihan oikeesti, miettikää! Jos ajatellaan, että maan väkiluku on luokkaa 307 miljoonaa asukasta, niin se on melkoinen könttä porukkaa, jotka eivät voi matkustaa edes Kanadaan. No, kotimaan matkailu on siis erittäin suosittua, mutta ompahan tällä maalla tarjotakin käsittämätön määrä nähtävää, kulttuuria, aktiviteetteja ja luonnonihmeitä vaativampaankin makuun.

Kaikki kysyvät ihan ensimmäisenä, "Where are you from?", siis hotellin respa, laukkupoika, huonesiivooja, Starbucksin myyjä, tupakkaansa tulta pyytämään tullut mies, ihmiset, joita tapaan tourin aikana, tarjoilija, taksikuski jne. Nyt kun mietin tarkemmin, niin eipä täällä juurikaan näy eikä kuulu edes venäläisiä tai saksalaisia, katohan. Eli taidan olla aika eksoottinen reissaaja näiden mielestä. No, sitten kun sanon, että Suomestahan sitä ollaan, niin tapahtuu melkein joka kerta huvittava ilmiö; suurin osa asiaa tiedustelleista katsoo vaan vähän sillai ohi ja mutisee vaan jotain epäselvää tai jää vähän suu auki ihmettelemään puolikysyvästi "Aaaaaaa?". No sitten sanon, että siis olen Euroopasta, niin sitten jo porukka ymmärtää, että mistä päin maailmaa noinniinkuin suurinpiirtein olen, mutta ei kukaan, yksikään tätä asiaa kysyneistä ihmisistä osaa pistää Suomea maailmankartalle ollenkaan. Sitten lisään vielä loppuun, että siis Suomi on Euroopassa ja tarkemmin sanottuna siinä Venäjän vieressä ja siellähän ne on sitten ne muutkin pohjolan maat kuten esimerkiksi Ruotsi ja Norja siinä meidän toisella puolella. No nyt sitten viimeistään tuntuisi, että kuulijalle syntyy käsitys, että mistä sitä ollaan kotoisin, mutta monta kertaa tuntuu, että eipä se tuosta Eurooppa-tason oivalluksesta taida ajatus kirkastua yhtään tarkemmaksi. No tästähän sitä syntyy sitten aina hyvää ja huvittavaa keskustelua. En ole vielä missään joutunut niin perinpohjaisesti selittämään itsestäni, reissustani, maista joissa olen vieraillut tourin aikana, työstäni yms. kuin täällä. Näille on selkeästi ylitsepääsemättömän uskomaton juttu, että matkustan yksin, että olen käynyt niin monessa paikassa tällä reissulla ja että tulen niin kaukaa. No, eipä varmaan Hawaii ole se ykköskohde backpackereille, kuten vaikka aussit ja NZ, joissa kaltaisiini travellereihin on totuttu ja varmaan jo suurinpiirttein kyllästytty.

Ekana aamuna herään siihen, että pää ei käänny ja selkä on ihan jumissa. Ei muuta kuin etsimään hierontapaikkaa, jonka löydänkin ihan hotlan vierestä. Minut hieroo sellainen japanilainen, arviolta 140-vuotias, minua olkapäähän asti pituutta omaava, Karate Kid -elokuvasta tutun Mr Miyagin näköinen ukkeli. Ihan kauheesti rupesi naurattamaan samantien kun näin hänet. Vaan eipä naurattanut enää kun makoilin hierontapöydällä hänen käsittelyssään. Sanon vielä oikein erikseen, että minua sitten saa hieroa ihan kunnolla. Mr Miyagi ei ruhella tai painele hulluna, vaan harjoittaa jotain omituista, salaperäistä, japanilaista hierontatekniikkaa ja löytää jotain ihan uskomattomia kipupisteitä yläkropastani. Niin vaan hävisi kipu ja selkäkin tuntuu paremmalta kuin viikkokausiin.

Yhden päivän vietän kokonaan patikoiden ympäri saarta. Diamond Head Hill on yksi Hawaiin tunnetuimmista luonnonmerkeistä Oahun itäisen kärjen nokassa. Kävelen ensin koko valtavan alueen ympäri merinäkymiä samalla ihaillen ja sitten trekkaan mäen huipulle. Nousu on lyhyt, vain noin 30 minuuttia, mutta jyrkkä - suoriudun siitä naureskellen. Nautin kovasti näistä kaupunkikävelyistäni ja observoinnista, jota harrastan retkilläni: kyylään ihmisiä, taloja, luonnon ihmeitä, meren aaltojen rytmiä, surffareita menossa, tulossa ja laineilla, koiranulkoluttajia ja koiria, ravintoloiden ja putiikkien ikkunoita, vastaantulevia juoksijoita ja vaikka mitä. Kaikista paras tapa tutustua mihin tahansa kaupunkiin, kulttuuriin ja paikallisten arkeen on vaan kävellä loputtomasti ja välillä päämäärättömästi ympäri kaupunkia ja vaan päätyä eri paikkoihin ja havannoida kaiken maailman juttuja ympärillään. Sitä näkee asioita ja tekee johtopäätöksiä ihan itse ilman turistikierrosten valmiiksipureskeltuja faktoja ja usein vähän tylsiäkin toureja.

Kas vain, hotellini välittömässä läheisyydessä on valtava ostoskeskus. Shall I or shall I not? Tiedän, mitä siitä pyörähdyksestä saattaa suurella todennäköisyydellä seurata ja rinkkani alkaa olla jo ihan täynnä. Olen jo edellisenä päivänä lähettänyt yhden pienen paketin kotiin. Tsekkaan vielä matkalaukkujen painorajoitus-hommelit ja selviää, että vaikka vika lentoni on Finnairin lento, varaus ja lipunkirjoitus on tehty Quantasin toimesta. Pelkästään hyviä uutisia! Saan laittaa ruumaan sitten aikanaan New York - Helsinki -lennolle kaksi laukkua, molemmat saavat olla painoltaan 23 kg (siis per laukku). Pelastus! Siltikin, tarkkana täytyy olla, en nimittäin halua tässä ennen NYCia raahata yhtään mitään ylimääräistä. Päätän käydä ihan vaan piipahtamassa ostoskeskuksessa. En ees viitsi kirjoittaa tuosta aiheesta tarkemmin.

Muistatko ystävämme tohtori Matthewin Fijilta? Kumpa voisimmekin kaikki unohtaa, eh? No, tohtori Matthew on jotekin ihmeellisesti paikallistanut minut Facebookin kautta ja laittanut friend requestin mukana jonkun omasta mielestään nerokkaan lausahduksen, tyyliin: "Hi spy-girl, it's Doctor Matt. Wish you were here...jne". Oikein kylmät väreet tulee. Onko minussa joku mäntti-magneetti? Nimittäin täällä Honolulussa tapahtuu seuraavanlainen episodi. Yhtenä päivänä joku ihan random-jätkä kävelee luokseni, kun siemailen ihanaa kahvia terassilla ja luen kirjaani. Tyyppi ojentaa minulle pienen, taitellun paperilapun, jossa on hänen nimensä ja puhelinnumeronsa ja sanoo toivovansa, etten loukkaannu tästä suorasukaisesta eleestä, mutta että jos haluaisin hengailla hänen kanssaan Honolulussa, niin hän olisi kuulemma käytettävissä. Olen ihan hämilläni, kaveri nimittäinn keskeytti minun lukuhetkeni, enkä ollenkaan tajunnut, että hän oli jostain toisesta pöydästä ilmeisesti kärkkynyt minua. En halua olla epäkohtelias, mutta en osaa sanoa mitään muuta kuin että: "Thanks, I'll consider that." Naulitsen katseeni takaisin kirjaan keskustelun päättymisen merkiksi ja toivon että tyyppi tajuaa poistua. No, onneksi tajuaa. Jätkä lähtee siitä ja ajattelen, että olipa vähän ihme tyyppi. Uppoudun takaisin kirjani pariin, hörpin kahvini loppuun, ryttään saamani paperilapun tyhjään kahvikuppiin ja päätän jäädä vielä hetkeksi lukemaan. Noin 15 min kuluttua joku taas keskeyttää minut. No mitä nyt? No se on se saamarin sama jätkä siinä taas. Vähän kärsimättömän, mutta itsevarman oloisena sanoaa: "Soooo, have you made your decision? I mean, I'm available for example tonight." Tuijotan häntä ihan epäuskoisena ja änkytän jotain sekavaa. Myötähäpeän ja tukalassa tilanteessa olemisen yhdistetty fiilis ei ole miellyttävä. Samassa muistan paperilapun kahvikupissa ja näen, kuinka jätkä huomaa saman asian: tarjoilija ei ole vielä korjannut kahvikuppia pois, ja kundilta saamani paperilappu näkyy varsin selkästi kupin pohjalle rytättynä kuin roska. No eipä siinä, jätkähän pistää minut tilille tekosistani, että miksi en sitten suoraan voinut heti sanoa, etten aio soittaa hänelle, kun näköjään heti tiesin, etten aio soittaa. Ihan oikeesti. Tapahtuuko tämä minulle? Riitelen ventovieraan jätkän kanssa hänen lemppaamisestaan ennenkuin olen edes kunnolla puhunut hänen kanssaan, suostunut treffeille saatikka seurustellut tai lempannut hänet. Ympärillä olevat ihmiset saavat varmaan käsityksen, että olemme pariskunta ja meillä on joku parisuhderiita meneillään. Tilanne onneksi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, nimittäin jätkän huudahdukseen "You're such a foney!" samalla kun hän kääntää selkänsä ja marssii pois. Tunnen, kuinka vieressäni istuva pariskunta katsoo minua tuomitsevasti. Miten voi tulla syyllinen olo asiasta, missä ei ole ollut osallisena millään tavalla tai jota ei itse asiassa ole edes tapahtunut? Survon kirjani laukkuun ja lähden menemään.

Muutamana aamuna herääminen menee vähän pitkäksi. Vannoutuneena talviurheilulajien fanina ja innokkaana penkkiurheilijana katson nimittäin netti-tv:sta Oslon MM-hiihtoja parina yönä. Kyllä. Naisten ja miesten viestit oli vaan pakko nähdä. YLE Areena ei tietenkään täällä näy, eikä mikään muukaan suomalainen, vastaava netti-TV-palvelu, joten joudun seuraamaan live-lähetyksiä SVT:n kautta ja kuuntelemaan ruotsalaisselostajien puoli-ivallisia kommentteja suomalaisten hiihtokunnosta. Onneksi en tajua ihan kaikkea, mitä höpöttävät.

Huristelen pitkin kaupunkia ilmaisilla tai puoli-ilmaisilla trolley-puksuttimilla, jotka ovat vähän niinkuin pyörillä oleva junan vaunu, slurpin täydellista ramen-keittoa halvassa japanilaisessa, illallistan thaimaalaisessa, joka ei ole thaikkua nähnytkään ja herkuttelen frozen youghurt -paikkojen loistavilla valikoimilla tuoreita mustikoita, vadelmia, mangoa. Kyllä kuulkaa syöminen on vaan niin mukavaa.

Pakko kertoa tähän väliin pari huvittavaa huomiota, joihin törmään yhdellä monista observointi-kävelyistäni. Edessäni kävelee mies, joka taluttaa kahta mopsia. Toinen on ihan pentu ja beigen värinen, toinen on tosi lihava ja väriltään musta. Mopsit on jotenkin niin huvittavia. No, vastaan kävelee pariskunta ja nainen sanoo miehelleen koiria osoittaen: "Oh, how sweet, check out those cute Labradors." Siis kyllä minäkin joskus joudun kaksi kertaa katsomaan, että onko tuo koira Parson Jack Russel vai sileäkarvainen kettuterrieri ja olempa kerran kauempaa katsottuna sekoittanut kultaisen noutajan labbikseen, mutta että noin kahden metrin näköetäisyydeltä, suoraan edestä katsottuna, miten voi sekoittaa kaikista maailman koirista mopsin labbikseksi?

Toinen huvittava observointi sattui ison tavaratalon pukukopissa sovittaessani bikineitä. Viereisessä kopissa oli nainen, jonka parka-mies ravasi myymälän ja pukukopin väliä hakemassa eri kokoisia, värisiä ja mallisia alusvaatteita naiselleen. Ja mikä omituisinta, aina kun nainen kokeili jotain uutta, miehen piti mennä siksi aikaa pukukoppiin sisälle naisen kanssa. No, ensinnäkin ne alkoi "making out" siellä pukukopissa, siis älyttömät huohotukset ja tuhmat kuiskuttelut, jotka minä kyllä olin pakotettu kuulemaan. No, vähän siinä sitten yskiskelin, niin sitten varmaan tarjusivat lopettaa. Sitten seurasi ihan uskomaton keskustelun pätkä, joka meni jotakuinkin näin:

Nainen: "Soooo, let's see. What exactly do we have here. Right, I think we have five potential ones and these ones we need to evaluate again. I just put them here."
Mies: "Yeah. I mean, those ones we definitely need to take under closer inspection. But these ones here, these are just not practical."
Nainen: "You're so right. How about these? We do not like flowers, do we?"
Mies: "No. We sure don't like flowers. They way too colorful, but look comfortable, though. Let's not give up on that one yet."
Nainen: "No. I think we should get rid of the flowery ones. But hey, we did like these lacy ones, didn't we?"
Mies: "Yeah. But honey, these ones are wireless. We've never been that happy with wireless, haven't we?
Nainen: "You're sooooo right. So, let's see where are we now. O'ou! We have a major situation with these two. I say we might want these with dots. Not the pink ones, right?
Mies: "Yeah, that's right. Let's go for the dotted ones, now that's a score.""
Nainen: "Ok, you know, I really feel we should take these three, but the ones we first considered, we should terminate, right?"
Mies: "Yeah. We terminate those."
Nainen: "Oh, look at these, aren't they just perfect?! See!"
Mies: "Negative. I mean they're really pretty but just feel the fabric. It's not that elastic. I think these need to be hand-washed and we're not really into doing our laundry by hands, are we?"
Nainen: "You're so right. I get rid of these. Also, these are not push up's, we do like push ups, don't we?
Mies: "Absolutely - we have to go with push up's."

Ja niin edelleen. Sinä päivänä kun suomalainen mies kampeaa ihtensä vapaaehtoisesti mukaan alusvaateostoksille naisensa kanssa ja vieläpä samaan pukukoppiin missään muussa mielessä kuin korkeintaan vanhassa kunnon tirkistelymielessä -ei totta hitossa ainakaan antamaan mitään asiantuntevia kommentteja kaaritukien sopivuudesta, lycran elastisuudesta, siitä onko pitsiset rintaliivit järkevämpää pestä käsin vai koneessa tai ylipäätään heittäytymään tuollaisella intensiteetillä ja asiantuntemuksella alusvaatekeskusteluun mukaan- ovat maailmankirjat totisesti sekaisin. Toivon, että suomalaiset miehet käyvät jatkossakin ihan itsenäisesti hankkimassa tuplettinsa tai mitkä tahansa kalsarinsa ja ennen kaikkea antavat meidän naisten uppoutua ihan keskenämme tai tyttöporukalla alusvaatteiden ostamisen haasteisiin. On tiettyjä asioita naisten maailmassa, joihin miesten ei tarvitse tunkea ihteensä mukaan, tämä on todellakin yksi niistä.

Buukkaan itseni koko päivän, siis oikeesti 12 tunnin Star & Stripes -tourille, joka on erittäin kattava Pearl Harboriin ja toiseen maailmansotaan liittyvä retki. Erittäin mielenkiintoista. Koluamme Pear Harborin, katsomme elokuvateatterissa 45 min pituisen pätkän, joka sisältää alkuperäistä materiaalia siitä, mitä tapahtui tuona kauhun päivänä 7.12.1941 Pearl Harborissa, Honolulussa, kun japanilaisten yllätyshyökkäys amerikkalaisten tärkeimpään sotilastukikohtaan mullisti maailmanhistoriaa. Käymme USS Arizona Memorial -muistomerkillä, joka on kieltämättä vaikuttava. Se on meressä suoraan uponneen USS Arizonan päällä, jonka hylky näkyy todella selvästi pintaan. Kaikki aluksen mukana menehtyneet sotilaat ovat edelleen vedenalaisessa haudassaan. Hylkyä ei ole koskaan haluttu nostaa ylös tai tyhjentää. Sitten USS Missouri -taistelualukselle, joka oli viimeksi toiminnassa mukana Persianlahden sodassa, eli ei kuitenkaan niin kauan aikaa sitten. Näemme aukion, jolla kaikki tukikohdan hävittäjälentäjät olivat parkissa vieri vieressä, kun japanilaisten ilmahyökkäys alkoi. Taistelualusten lisäksi amerikkalaiset menettivät myös koko lentotukikohtansa. Tuntuu jännälle käppäillä myös Pearl Harbor -elokuvastakin tutuissa maisemissa, näen lennonjohtotornin ja lentokonehallin, joka on tätä nykyä lentokonemuseo. Päivä huipentuu Punchbowl-hautausmaalle, jonne on haudattu pääasiassa Pearl Harborin hyökkäyksessä kuolleita sotilaita ja toisessa maailmansodassa palvelleita veteraaneja. Nimi Punchbowl (boolimalja) tulee siitä, että hautausmaa oli alkujaan taistelukoneiden tankkauspaikka, eli siellä sijaitsi valtavat säliliöt koneiden polttoainetta (booli) ja paikka sijaitsee laaksossa, jota ympäröi joka suunnalta komeat kukkulat (malja).

Yhden illan notkun taas koneen ääressä, suunnittelen Kalifornian reittiäni vähän tarkemmin. Pläniin tuli sellainen muutos, tai siis lisäys, että aion pyörähtää myös Arizonassa, nimittäin Grand Canyonilla. Teen siellä joko päivän tai parin yön vaelluksen, minulla on jo muutama tiedustelu vetämässä. Ja tuleehan sitä siinä samalla käytyä myös Nevadan puolella, koska onhan se samalla reissulla kurvattava ilman muuta Las Vegasiin.

Kaikkien paikallisten kanssa jutellessani yksi teema toistuu, kun kerron olevani menossa seuraavaksi Los Angelesiin: Ei kiva paikka. "Get away from LA as soon as possible", "Be careful", "Why do you go there, in a first place, it's very dodgy." jne. No tiedänhän minä, että LA:lla on maine ja tiedän, että se on yksi maan levottomimmista jengi-pääkaupungeista, mutta en nyt lähtisi ihan pelosta tärisemään sinne saapuessani enkä todellakaan aio kököttää jossain hotellissa koko aikaa. Liiottelua, sanon minä!

No, googlailen vähän tarkemmin aiheesta ja löydän ihan kokonaisen websiten joka käsittelee aihetta ja jossa on oma keskustelufoorumi aiheesta "Unsafe places in LA". Sen verran tuolla varoitellaan vaikka mistä pahuuksista, joten päätän olla kaukaa viisas ja buukata hotellin jostain Hollywoodin kulmilta. Sen on pakko olla ok-aluetta. Ja sellainen löytyykin, vieläpä epäilyttävän edullisesti. No pian selviää miksi. Googletan vielä vähän lisää ja tajuan, että vaikka hotelli on Sunset Boulevardin kupeessa, se sattuu olemaan väärässä päässä ko. katua (ja on sitten muuten melko piiiitkä katu), eli ihan itäisessä päädyssä, joka on nettikeskustelun mukaan jonkinasteinen jengirajojen leikkausspiste. Jaaha. Lisäksi hotellin varausvahvistus-mailissa lukee, heti ensimmäisenä: "We are the largest gay-friendly hotel at Sunset Boulevard". No sehän on hieno homma, ei siinä mitään. Perun kuitenkin hotlan ja buukkaan itseni varman päälle Holiday Inniin ihan Hollywoodin sydämeen, kivalle alueelle, ihan Walk of Famen ja muiden turistihömpötysten äärelle.

Viimeistelen tätä tekstiä istuskellessani Honolulun kentällä. Check-iniin meni sittenkin paljon vähemmän aikaa, mitä oli kuvitellut, kaikkiaan noin 5 minuuttia. Ei vielä ensimmäistäkään turvatarkastusta. Ihme homma. IPodissa soi ranskalainen hip hop ja olo on musiikista johtuen melkeinpä kotoisa, voisin yhtä hyvin olla nyt millä tahansa Euroopan kentällä olettaen, että olisi kesä. Närkin tässä samalla valtavaa Frozen Youghurt -annostani ja siemailen Starbucksin ihanaa lattea. Ah, ne elämän pienet ilot - lämmin tuuli, auringonpaiste, ei kiire mihinkään, hyvää poppia, mukava lähtemisen tunne lentokentällä, ihmisten observointia. Niin paljon matkaa, kokemuksia ja seikkailuita takanapäin ja riittävästi vielä myös edessäpäin. Very good.

Hypistelen kaulassa roikkuvaa onnenamulettia, joka on kaulassani 24/7. Kahta pyöreää, hopeista rinkulaa. Toisessa lukee "Freedom" ja toisessa "Courage". Sain korun läksiäislahjaksi eräältä erityiseltä, ihanalta ihmiseltä. Eiköhän sitä näillä eväillä -jo karttuneella matkakokemuksella ja tämän onnenamuletin turvin- uskalla meikäläinenkin lähteä ihan reippaissa tunnelmissa haahuilemaan tuonne enkelten kaupunkiin.

Valetohtori, gentleman ja velho Playa del Fijilla

Fiji on yhtä kuin noin 350 saarta ja yli 850 000 asukasta, joiden arjessa köyhyys, korruptio, rikollisuus ja jatkuvasta sisäpoliittisesta kuohunnasta johtuvat levottomuudet ovat itsestäänselvyys. Fiji on myös paljon muuta, kuten röykkiöittäin backpackereita seikkailemassa ristiin rastiin pääsaaren kupeessa sijaitsevaa Yawasa-saarirykelmää. Tai sitten pääsaarilla (Viti Levu ja Vanua Levu) honeymoonilla olevia imeliä pariskuntia, viiden tähden pakettilomaansa viettäviä perheitä ja eläkeläisiä, pääasiassa Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista. Ja tietysti meikäläinen, joka ei oikein osu mihinkään noista edellä mainituista. Bula! Tervetuloa Pacific Oceanin kanariansaarille.

Fiji tarjoaa majoitusta backbacker-tason karuista bungaloweista ja dormeista aina ylellisiin luxus-kohteisiin, kuten pääsaarten resortit, Outrigger, Shangri La ja Sheraton tai Turtle Island ja Yasawa Resort Yasawa-saarilla. Molemmat noista viimeksimainituista voi halutessaan sitten myös vuokrata yksityiskäyttöön. Mietin tuotakin vaihtoehtoa, mutta päätin sitten kuitenkin tyytyä buukkaamaan itseni merinäköalalla varustettuun luxushuoneeseen viiden tähden resortissa. Näppärää. Milläköhän valuutalla olin ajatellut elellä loppumatkan? Ei tosi, olin jo etukäteen päättänyt, että Fijilla en sitten aio könöttää jossain näivettyneessä bungalowissa ilman kivaa kylppäriä, ilmastointia tai varmuutta siitä, kömpiikö ikkunan rakosista yöllä sisään joku örkki (siis vaikka käärme tai paikallinen huligaani). Lisäksi onnistuin saamaan ko. paikkaan erittäin hyvän diilin, kaksi yötä kaupan päälle, joten hyvä näin. Jos muuten kuvittelit, että Fiji on täydellinen ja eksklusiivinen hideaway-paratiisipaikka, jossa lisäksesi ei näy kauheasti muita turisteja - vain sinä ja riippumattosi valkealla biitsillä, coctail toisessa kädessäsi ja toisessa hyvä kirja- niin eipä kyllä ole, ellet sitten tosiaan buukkaa itseäsi tuonne Turtle Islandiin tai Yasawa Resortiin yhdessä miljonäärien ja julkkisten kanssa.

Minulle breikki muovisessa resortissa toimii oikein hyvin, vietän sporttiset ja rauhalliset yhdeksän yötä täällä kaikkien autenttisten backpackereiden välttelemässä paikassa. Ei tarvitse koluta joka paikkaa, touria, aktiviteettia ja nähtävyyttä, eikä tehdä oikeastaan mitään muuta kuin nauttia luksuksesta. Käytän aikaani lähinnä ylenpalttiseen laiskotteluun ja mittaviin keskusteluihin itseni kanssa, käyn melkein joka päivä salilla teputtamassa juoksumatolla, herään muutamana aamuna joogaamaan Bebe Spa'han, joka on resortin ja koko Fijin magein kylpylä ja käynpä myös istahtamassa kerran jos toisenkin meditaatio-tunnilla. Syön törkeästi ylihinnoiteltua, keskinkertaista ruokaa, käyn sukeltamassa, luen kirjaa, tuijotan merta biitsillä aurinkovarjon alla ja pakoilen muita turisteja.

Sanomattakin lienee selvää, että olen varmaan koko paikan ainoa yksin matkustava henkilö. Olo on kuin asustelisi valtavassa kuplassa, turvassa todellisuudelta aidatun alueen paremmalla puolella, jossa noin 1 dollarin tuntipalkalla työskentelevä, teennäisen ylikohtelias ja överi-iloinen henkilökunta ei koskaan väijy viittä metriä kauempana yhdestäkään maksavasta asiakkaasta. Yhtenä päivänä astelen suihkusta kylpytakki päällä olohuoneeseeni, kun miessiivooja petaa sänkyäni ja tuttavallisesti huudahtaa: "Bula!". Kolmen päivän jälkeen tunnistan jo hotellin bändin soittolistan, eli mitkä biisit rämpytetään saapuville ja lähteville asiakkaille, mitkä lounasaikaan ja mitkä illallisella. Bändi vetää muuten ihan asiallista settiä, mutta jokaisella bändin jäsenellä on korvan takana pinkki kukkanen ja päällään hame. Tällaiset kapistukset miehellä ovat vaan minulle henkilökohtaisesti ylitsepääsemätömiä juttuja. Olkoot miten ahdasmielistä tahansa.

Yksi päivä erehdyn menemään valtavan uima-altaan aurinkotuoleille lekottelemaan lähelle nuorta pariskuntaa. Jo lähestyessäni näen, kuinka nainen luo minuun arvioivan ja ei niin ystävällisen katseen. Sen että heitän tunikan päältäni ja asetun bikeneissäni siihen makkoomaan, niin välittömästi käy miehelle käsky lähteä. Niin laittoi pariskunta kimpsut kampsut kasaan ja nainen talutti vetelän äijänsä siitä sitten "turvaan" toiselle puolelle uima-allasta. Hyvä meininki. Juu, kuule kannattaakin varoa, sehän olikin juuri Fijin reissuni päätavoite; tungen ihteni johonkin honeymoon-kohteeseen ja vikittelen mahdollisimman montaa varattua miestä lomani aikana, varsinkin juuri tuollaista miehesi kaltaista ilotonta, tylsää ukkoa, joka ei ole elänyt päivääkään. Hah. Ele nauratti minua kovasti ja päätin ottaa sen kuitenkin loppupeleissä kohteliaisuutena. Tämän episodin jälkeen päätän pysytellä biitsillä, kaukana uima-altaalta. Löydänkin loistavan spotin biitsin perukoilta, jossa vietän vielä montaa laiskaa iltapäivää varjossa köllötellen.

Eräänä päivänä minut pysäyttää naamansa kirkkaanpunaiseksi polttanut aussikundi. Miten on mahdollista? Siis ei se pysäyttäminen vaan se, että ausseista kotoisin oleva jätkä ei tajua laittaa naamaansa aurinkorasvaa Fijilla? En tiedä, olenko vaan jotenkin pahantuulinen vai kyllästynyt länsimaiseen meininkiin tai tähän resorttiin, mutta pelkästään tämä huomio saa minut ärsyyntymään koko tyyppiin välittömästi, urpo. Kaveri on ollut täällä jo viikon ja myös yksin matkassa. Aaaaa! En olekaan paikan ainoa yksin matkustava ihminen. Kaveri saa aurinkorasva-virheensä anteeksi, hän on selvästikin suuri seikkailija, yksin liikenteessä. Hän pyytää minut lounaalle ja päätän mennä. Huono päätös. Kertakaikkiaan huono. Lounaan aikana aussikundi latelee kommentteja, joiden perusteella olisin pelkästä henkisestä kivusta ja särystä ja hänen seurassaan julkisesti nähdyksi tulemisen nöyryytyksestä oikeutettu päästämään maailman suurimman röyhtäyksen kesken lounaan suoraan hänen naamaansa. Ette oikeesti usko! Tässä otteita keskustelustamme.

Aussi: "Tää resort on ihan ookoo. Meinasin nimittäin eka mennä Shangri La'han, mutta sillä ei ole tarpeeksi tähtiä ja minulle kelpaa vain paras, joten siksi tulin sitten tänne."
Mipi: "Juu, ei oo valittamista ei."

Aussi: "Mä olen siis toooo-della valikoiva. Siis ruoan, viinin ja oikeastaan ihan kaiken suhteen (selvästi ylpeyttä äänessä). Olen siinä mielessä kyllä vähän snobi."
Mipi: "Juu, onhan se hyvä, että tietää, mitä tahtoo ja toimii sitten sen mukaan."

Aussi: "Mä olen lääkäri, siis kardiologi. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?"
Mipi: "Juu en kyllä totisesti. Kerropa vähän tarkemmin" (ja jätkä ihan oikeasti pitää minulle aiheesta luennon. Teen pari pistokysymystä aiheesta, jonka jälkeen jätkä jo oikoo puheitaan, että itse asiassa ei hän ihan lääkäri kuitenkaan ole, mutta sairaanhoitaja kardiologisella osastolla.)

Aussi: "Täällä ei kyllä ole mitään tekemistä. Olen niin kyllästynyt. Mutta hei, aattele! Onneksi tavattiin, voidaan hengata yhdessä sen aikaa kun mä olen täällä, eikö ole siistiä?!"
Mipi: (pihahdus, jota seuraa tyrmistynyt hiljaisuus. Ei helevetti. Miten pääsen tuosta eroon....?)

Aussi: "Mä haluan naisen, joka on korkeasti koulutettu, älykäs ja sellainen, tiedätkö mitä tarkoitan - siis sellaisen minun tasoiseni naisen?"
Mipi: "Juu sehän on selvä se."

Aussi: "Nää paikalliset on siis ihan imbesilliä porukkaa ja köyhiä. Mutta siis ilman muuta ymmärrän, että eihän näillä ole mahdollisuutta/varaa opiskella, sivistää itseään tai matkustella, kuten esimerkiksi meillä."
Mipi: "Juu. Se on jännä, että millä perusteilla kukakin meistä mittaa toisten sivistystä ja älykkyyttä."

Aussi: "Osaatko muuten mitä kieliä? Minä osaan englannin lisäksi japania, ranskaa, saksaa, italiaa ja fijin paikallista kieltä."
Mipi:"No tätä englantia osaan aika sujuvasti ja tietysti suomea. Ranskaa ja Venäjä opiskelin molempia kolme vuotta, mutta en osaa kumpaakaan kuin ihan vähäsen, eli en väittäisi puhuvani kumpaakaan kieltä. Espanjaa olen opiskellut vuoden, eli se on jäänyt sitten ihan hasta la vista -tasolle. Ai että osaat tätä Fijin kieltä?"
Aussi:"Kyllä (itsetyytyväisenä), Bula tarkoittaa terve! Vinaka tarkoittaa kiitos."
Mipi: "???"

Aussi: "Soitatko muuten mitään instrumenttia? Minä soitan vetopasuunaa."
Mipi: "Hahah hahrkkrieksk aajhkrääh hahahaaaaaaa!!"
Aussi: "Mitä hauskaa siinä on?"
Mipi: (vakavoituu sekunnissa) "Ei kerrassaan niin mitään. Hieno soitin se vetopasuuna."

Aussi: "Siis Suomihan on sosialistinen maa, mites, oletkos sinä siis kommunisti?"
Mipi: (ihan oikeesti, antakaa ase) "Juu olen. Todella aktiivinen. Siis itse asiassa olen vakooja ja kuulun äärivasemmistolaiseen underground-puolueeseen. Olen itse asiassa Fijilla siksi, että pieleen menneen tehtäväni takia jouduin katoamaan vähäksi aikaa Suomesta."
Aussi: "Älä helevetissä, ihanko totta? Nyt kyllä kusetat?"
Mipi: "Ehei. Totta joka sana."
Aussi: "Ei vitsit, vähänkö siistiä!"
Mipi: "???"

Aussi: "Vitsit, täällä on tosiaan niiiiiiiiiiiiiiiin tylsää. Ekalla kerralla kun olin täällä, oli jotenkin paljon enemmän meininkiä."
Mipi: "Siis...tuotaa...oletko sinä ollut täällä jo kertaalleen? Tämä on sulle jo toinen kerta tässä samassa resortissa?"
Aussi: "Joo, olin täällä vuosi sitten ekan kerran."
Mipi: "Nooo..tuotaa, mites se voi tulla sulle yllätyksenä, että täällä ei ole kauheesti sinkkukundille tekemistä ja minkäslaista tekemistä pitäisi sitten olla?"
Aussi; "No parempi yöelämä ja baareja ja muita sinkkuja jne."
Mipi: "Noooo...tuotaa...oisko kannattanut buukata reissu vaikka Ibizalle tai edes vaikka Hawaiille?"
Aussi: "Ibizalle? Hawaiille? No ei, emmä tunne kumpaakaan paikkaa, enkä ole ikinä käynyt niissä."
Mipi: "Noooo...tuotaa...eikös sitä en takia just matkustella, että näkisi uusia juttuja ja tutustuisi uusiin paikkoihin? Ja jos kerran oot jo käynyt tässä samassa paikassa kerran ja totesit omin silmin, että tämä on tämmöinen rauhallinen honeymoon-kohde, niin miksi tulit sitten uudestaan?"
Aussi:"Niin. No sulla on kyllä tuossa pointti."
Mipi: (Älä perkele!)

Tähän malliin jatkui sitten meidän lounaskeskustelu. Kun vihdoin pääsen eroon tyypistä, hän maalailee meille jo yhteistä illallista ja kaikenmaailman meininkejä seuraavaksi pariksi päiväksi. Tiedustelen muina miehinä, milloin hän lähtee ja se suuri päivä koittaa onneksi jo reilun kahden vuorokauden kuluttua tästä tapaamisesta. Syytän yksinomaan tätä tyyppiä siitä, että joudun kirjaimellisesti sulkeutumaan huoneeseeni noin 48 tunniksi ja tilaamaan sapuskat huoneeseeni. Syytän häntä myös siitä, että jo muutenkin keskinkertainen ruoka on osaltani näiden kahden vuorokauden ajan ala-arvoista, koska huonepalvelun menu on suppeampi kuin ravintolan menu. Mistä lähtien ceasar-salaatinkastike on ollut majoneesia? Tai miksi fetasalaatti kylpee soijakastikkeessa?

Tohtori on onnistunut respasta selvittämään huoneeni numeron ja soittelee minulle (en usko, että se kukaan muukaan olisi ollut) noin 10 kertaa päivässä ja käy myös työntämässä oveni alta lappusia minulle. Viesteissä hän ilmoittaa -ei tiedustele, kävisikö minulle, vaan ilmoittaa- missä sinä iltana tavataan ja monelta. Päätän käyttäytyä erittäin huonosti ja jättää menemättä. Ajattelen, että viimeistään nyt kaveri tajuaa jättää minut rauhaan. No ei tajua. Myöhemmin samana iltana löydän ovensuusta toisenkin lapun, jossa ihmetellään, miksi en tullut, miksi en vastaa puheluihin, haluaisinko lähteä seuraavana lounaalle tai voisiko hän tulla huoneeseeni ja tilaisimme vaikka sinne illallista huomenna. Päätän jatkaa hiljaisuutta. Ei voi olla terve tyyppi.

Puhelut lakkaavat, onneksi. Uskallan piipahtaa biitsillä, viuhahdan kaikista syrjäisimpään nurkkaukseen omalle varjopaikallineni ja saan olla koko päivän rauhassa. Palaan huoneeseeni ja kyllä vain, oven takana minua odottaa jälleen lappunen, tai siis pikemminkin kirjallinen vetoomus, jossa tyyppi ilmoittaa lähtevänsä lentokentälle (yeppeeee!) seuraavana päivänä klo xx.xx. ja että jos haluan tavata hänet, pitäisi minun mennä allasbaarille klo xx.xx. nauttimaan aikaista lounasta hänen kanssaan ja jos en mene, niin sekin on kuulemma hänelle ok, että voimmehan sitten olla jatkossa sähköpostiyhteyessä ja vaikka joskus yrittää tavata uudelleen, jos satun piipahtamaan ausseissa. Lopussa on hänen yhteystietonsa ja allekirjoituksena "Doctor Matthew". Uskomaton, uskomaton tapaus.

Yhtenä aamuna aamiaisella linnut kähveltävät puolet myslistäni ja hedelmistäni sillä aikaa, kun haen lisää kahvia. Joudun palauttamaan ruoat ja henkilökunta suhtautuu tähän tuhlaukseen hieman penseästi. Yritän osoitella linnun nokan ja jalkojen jättämiä jälkiä annoksissani, mutta en saa osakseni ymmärtäviä katseita. Seuraavana aamuna myslissäni on jugurtin ja raksujen lisäksi arviolta satakunta, pientä muurahaista. Jätän annoksen pöydän reunalle ja näen sivusilmällä poistuessani, kuinka tarjoilijat kokoontuvat mysliannokseni ympärille ihmettelemään, miten kehtaan taas tuhlata täydellisen annoksen ruokaa. En enää ilkeä mennä aamiaiselle, tilaan aamiaista huoneeseeni tai nappaan aamupalaksi smoothien allasbaarilta.

Yhtenä iltana katson huoneessa leffan ja tilaan taas illallista huoneeseen, huonepalvelusta eivät edes kysy enää huoneeni numeroa, "yes, Ms Mia, we know, it's room 618". Päätän ryhdistäytyä ja menen seuraavana iltana ravintolaan syömään. En saa pöytää, koska ravintola on niin kiireinen ja haluavat tietysti ottaa mahdollisimman isoja seurueita ravintolaan. Minut istutetaan baaritiskille syömään, keskelle pahinta, kännistä, perheriitaa. Plääh. Aamulla saan tiedon, että sukellukseni on peruttu, koska meri on vielä viime öisen maanjäristyksen vuoksi vähän levoton. Maanjäristys? Fijillä? Viime yönä? Ihan oikeesti, Vietnamin Halong Bayssa upposi alus tuossa joku viikko sitten. Tapaturmassa kuoli muistaakseni noin 15 ihmistä mukaanlukien pari ruotsalaista. Siellä sitä oltiin marraskuussa itsekin. Sitten aussien tulvat iskivät päälle siellä ollessani ja ehdin juuri muuttaa matkasuunnitelmaani. Jätin Brisbanen ja Gold Coastin väliin menin suorilla pohjoiseen, Cairnsiin. No, sieltä lähdettyäni sinne pamahti sitten sykloni. Uudesta-Seelannista lähdettyäni pari päivää sen jälkeen iski se kauhea maanjäristys Christchurchiin, jossa olin ollut vain muutamia päiviä aiemmin. Ja nyt tämä järistys Fijilla. Luoja auttakoon näitä paikallisia, kun meikäläinen lähtee täältä.

Eräänä päivänä oveni ulkopuolella odottaa kirjekuori. What? Voi ei, tohtorin paluu? Onneksi ei kuitenkaan. Kirje on ystäväni Tiinan lähettämä ja sisältää läksiäisbileissäni ystävieni minulle kirjoittamia terkkuja matkan varrelle. Eka satsi lappusia saapui jo joulukuussa Thaimaahan Caritan mukana ja nyt loput terkkuset löytävät perille. Ihanaa! Naureskelen ääneen ihmisten kirjoituksille. Hyvin huomaa, missä vaiheessa iltaa jutut on kirjoitettu. Osa selkeällä käsialalla sisältäen asiallisia onnentoivotuksia matkalle (alkuilta) ja osa ihan sekopäisiä juttuja ja töherryksiä (loppuilta). Kiitos kaikille lapun kirjoittaneille ja kiitos Tiinalle pullopostista matkan varrelle, kivoja piristyksiä!

Toiseksi viimeisenä päivänä pääsen vihdoin sukeltamaan. Kivaa. Seurueessa on mukana kiva brittikundi, johon törmään myöhemmin resortissa. Syömme yhdessä lounasta ja juttelemme niitä näitä. Kiinnostava tyyppi, asustelee tätä nykyä New Yorkissa. Juttu luistaa ja vaihdamme yhteystietoja. Ihanaa, valetohtorin jälkeen on mielestäni vähintäänkin kohtuullista, että tämä tuttavuus osoittautuu fiksuksi, avarakatseiseksi kundiksi. Hän on matkustellut paljon ja asunut vaikka missä. Hänellä on iiiiiiihana brittiaksentti, gentlemannin käytöstavat ja bonuksena erittäin miellyttävä ääni. Hän sanoo erittäin mielellään näyttävänsä New Yorkia minulle kun menen sinne tuossa muutaman viikon kuluttua ja lupaa laittaa pian mailia. Kiva!

Tätä postausta kirjoittaessani istun vielä resortin biitsillä omalla lempipaikallani varjossa, katselen välillä merta ja nautin ihanasta, vilvoittavasta tuulesta. Kävin hetki sitten tsekkaamassa ulos, maksoin laskun ja join kupposen kahvia aulassa. Siinä kahvia juodessani viereeni istahtaa naispuoleinen työntekijä respasta, joka esittee itsensä vuoropäälliköksi. Hän avaa keskustelun kyselemällä, kuinka olen viihtynyt hotellissa ja mistä päin olen kotoisin. Vastailen lyhyesti kysymyksiin, ajattelen, että tämä on tällainen pakollinen "toivottavasti olette viihtyneet resortissamme, tervetuloa toistekin" -lipaisupuhe, joka pidetään jokaiselle lähtevälle maksavalle asiakkaalle. Mutta ei. Nainen kyselee kaikenlaista, yhä kattavampia vastauksia vaaativia kysymyksiä. Olen vähän epäluuloinen, mutta vastailen kuitenkin. Pian tajuan, että nainen ihan oikeasti haluaa jutella kanssani.

Olemme tuotapikaa syvällä keskusteluissa maailman menosta, naisen asemasta Fijilla ja maailmalla, upporikkaista ja rutiköyhistä ihmisistä, arjesta Euroopassa tai täällä, matkustamisesta, etuoikeutetusta asemasta josta jokainen meistä tällaisessa resortissa majaileva henkilö nauttii. Puhumme turhasta valittavista asiakkaista ja supisemme ja hihittelemme molempien värikkäille huomioille lihavista, ryyppäävistä ausseista ja äänekkäistä amerikkalaisista, joita hotelli on täynnä. Ihmettelemme myös hyviä asioita, sitä, kuinka mahtavia ihmisiä sitä välillä tapaakaan ja tarinoita kuuleekaan. Minä matkoillani ja hän respassa työskennellessään. Olemme aikalailla eri maailmoista, hän minua noin 10 vuotta vanhempi, rutiköyhä länsimaalaisen mittapuun mukaan, mutta etuoikeutettu paikallisessa kulttuurissa, vuoropäällikkönä Fijin hulppeimmassa hotellissa. Hän on kolmen lapsen äiti, ei ole koskaan matkustanut missään, mutta voisi varmasti kertoa tuhat tarinaa yli 10 vuoden ajalta, jotka hän on hotellissa työskennellessään nähnyt, kokenut tai kuullut. Hän on myös poppamies, tai siis -nainen. Isänsä on kuulemma ollut parantaja ja opettanut hänelle paljon parantamisen, henkimaailman, selvännäkemisen ja vaihtoehtoisen lääketieteen saloja.

Olemme tunteneet noin 20 minuuttia ja tämän lyhyen, mutta sitäkin merkittävämmän keskustelumme aikana nauramme, supisemme ja välillä vakavoidummekin keskustelun eri käänteissä ja eroamme lopulta vedet silmissä. Jännä, miten kahden, toiselleen tuntemattoman, täysin erilaisen naisen välille voi syntyä hetkessä tällainen elämää suurempi ymmärrys. Lähtiessään hän laittaa kätensä olkapäälleni. Viilentävä, rauhallinen aalto leviää minuun. Tuntuu, kuin hän näkisi koko reissuni ja elämäni eri käänteet, seikkailut ja muistot filminauhana parissa sekunnissa ja samalla tavalla minä hänen elämänsä parhaat ja huonoimmat palat välähdyksinä edessäni....Mitä tässä juuri nyt tapahtuu, onko tämä joku taikatemppu? Minuun on juuri siirretty kunnon annos parhaimmassa tapauksessa hyvää energiaa ja onnea tai sitten joku ihmeellinen taika -toivottavasti hyvä- paikallisen velhon toimesta. Mitä tahansa se onkin, tuntuu kivalle.

Lähtiessään nainen sanoo toivovansa minulle hyviä asioita. Sitä, että loppumatkani tulisi olemaan antoisa ja että pidän huolen itsestäni. Sitten hän lampsii takaisin tiskin ääreen, siellä nimittäin odottelee jo joukko räikeissä kukkapaidoissaan nojailevia kärsimättömiä turisteja. Nainen hymyilee koko porukalle leveintä hymyään ja tervehtii iloisesti huudahtaen: "Bula!" Kysymyksiä ja erityispyyntöjä satelee ja hän vastailee ja selittää jokaiselle erikseen kärsivällisesti ja huolella. Seuraan tilannetta taustalta ihaillen. Sama rumba, päivästä toiseen, yli kymmenen vuoden ajan, aina hymyilevänä ja ammattimaisena. Yhtäkkiä nainen nostaa katseensa minuun, iskee silmää ja hymyilee ilkikurisesti. Vilkutan hänelle, nousen ja lähden vielä hetkeksi istumaan meren ääreen, omalle varjoisalle paikalleni.

The connoisseur

Tässä pikku-pätkässä keskitytään nyt vihdoinkin olennaiseen, eli viininjuon...viininmaisteluun! Siihen, mitä kaltaiseni Conoisseurin herkät makunystyrät ja muut virheettömän tarkat aistit tuumasivat viininmaistelusta viinihommille melko otollisilla alueilla maailmassa, Uuden-Seelannin pohjoissaarella Martinborough'ssa ja Hawke's Bayssa sekä Marlborough'n alueella eteläsaarella.

NAPIER, MARTINBOROUGH JA HAWKE'S BAY
Vuokraamme kummitätini kanssa auton ja hurautamme Napieriin. Kilometrien pohjalta arvioimme matka-ajaksi noin kolme tuntia, mutta retki kestää melkein tuplat, koska tie on niin kiemurainen ja kulkee useiden pikkukylien ja -kaupunkien läpi. Asiaa ei helpota vasemmanpuoleinen liikenne, joka takaa sen, että matka taittuu kaikessa rauhassa. Ja mikäs siinä, ei ole kiire mihinkään.

1. Margrain Vineyard
Saavumme ensimmäiseen kohteeseen. Maistan -enkä muuten sylkäise pois- upeaa roseta ja ostan koko pullon matkaan. Maistamme vielä paljon muutakin, tilan Sauvignon Blancia ja Pinot Noiria. Maistattelun emäntä on erittäin rento, eikä veloita meiltä maistatuksesta mitään, koska ostamme pullon. Meininki on todella jalat maassa -henkistä ja kursailematonta. Ei mitään hienosteluja, ei mitään juhallisia tervetuloa-toivotuksia tai pitkää, tammien viitoittamaa tietä, joka johdattaisi meidät valtavan viinikartanon tiluksille, jossa snobbailtaisiin viinituntemuksella. Päinvastoin. Ei tartte tietää viineistä yhtään mitään eikä tartte sylkäistä/kaataa viiniä pois. Suits me!

Fiilikset saapuessa
- Utelias ja epävarma (osaanko virheettömästi Connoisseurin manttelini velvoittaman viinietiketin?)

Connoisseurin arvio viinistä (tilan oma roseviini)
- Tällainen hitusen mansikkainen, niin sanottu rippijuhlaviini. Viaton, helakka. Tulee mieleen huviskan metsä Varkauden Könönpellossa.

Fiilikset lähtiessä
- Helpottunut, yllättynyt (tämähän oli rento paikka), miellyttävä rosen maku viipyilee suussa.

Erityishuomiot
- Erittäin hyvä aloitus viini-tourneelle, tästä tulee hyvä päivä!

2. Ata Rangi Winery
No eipä tarvihe kauaksi ajella edelliseltä tilalta, kun kurvaamme jo seuraavaan paikkaan. Viehättävä on tämäkin. Pieni, intiimi. Maistelurakennus on kuin villin lännen saluuna. En maista mitään. Ei sillä, ettenkö haluaisi, mutta huomaan viinitilan pöydällä kirjan "Dogs of the vineyards", ja uppoudun tietenkin lukemaan sitä liian pitkäksi aikaa ja sitten pitääkin jo jatkaa matkaa.

Fiilikset saapuessa
- Miten noita rypäleitä sitten kerätään tuolta valtavilta pelloilta? Käsin? Koneilla? On nimittäin helevetinmoinen homma. Milloin ne kerätään?

Connoisseurin arvio viinistä
- Ei viinin maistelua tässä paikassa. Näyttivät pullot kyllä kauniilta siisteissä pinoissa erivärisiin silkkipapereihin käärittynä.

Fiilikset lähtiessä
- Mä haluuuuuuuuun koiran! Walesin terrierin tai jonkun muun ihanan turjakkeen! Sen nimeksi tulee Rane.

Erityishuomiot
- Tälle paikalle erityiskiitokset koirien esilletuomisesta tärkeänä osana viinitilakulttuuria, ainakin Uudessa-Seelannissa.

3. Vynfields Organic Winery
Noniin, now we're talking! Tänne saavutaankin jo vähän sellaista yksityistien tapaista pitkin, tien päässä häämöttää idyllinen, valkoinen pikku-kartano. Puutarhan pensaat on trimmattu täydellisiksi geometrisiksi muodoiksi. Paikka henkii boutique-tunnelmaa. Maistan roseta, joka on Pinot Noirin ja Sauvignon Blancin sekoitus. Maistellaan muutakin hyvää ja päätämme jäädä tänne lounaalle. Istumme upeassa puutarhassa ja nautimme tilan omia antimia, ihana antipastolautanen ja lasillinen täydellistä roseta. Kummitätini ostaa pullollisen tilan ylpeydenaihetta, oman tilan palkituinta viiniä: Vynfields Organic Wines, Reserve Pinot Noir 2010, joka voitti IWSC 2010 -kisassa (International Wine & Spirit Competition) kultaa omassa luokassaan.

Fiilikset saapuessa
- Onkohan näillä sellainen ilman paitaa hommia tekevä, kuuma puutarhuri?

Connoisseurin arvio viinistä (lounaan kyytipoikana nautittu rose)
- Oih, mikä ihana aprikoosiin vivahtava väri ja maku. Tätä keijut juovat kesäisin. Pirskahteleva, ikimuistoinen, herttainen.

Fiilikset lähtiessä
- Joo en lähtisi autoa ajamaan enää. Olo on onnellinen ja vailla huolen häivää. Pikku-päiväkännit, tai sanotaan nyt pikemminkin että hiprakka, onkin ihan tervetullut olotila tässä välissä matkaa.

Erityishuomiot
- Nukahdan autoon ja torkun loppumatkan Napieriin. Ei ole riemukas olotila olla lempeässä laskuhumalassa noin kolmen aikaan iltapäivällä, kun pitäisi terhakkana lähteä tutkailemaan majoituspaikkaa ja kaupukia.

4. Elephant Hill Estate
Nyt saavutaan vähän niinkuin Dallasissa saavuttais Ewingien farmille. On nimittäin suuren maailman meininki. Tilan pihalta nousee juuri helikopteri ilmaan, tekevät varmaan toureja yläilmoista, kun on niin iso paikka. Räpsin kuvia joka paikasta, on niin vimpan päälle laitettu kaikki. Palvelukin on ylevälle paikalle tyypillistä: meitä ei tervehditä tai tulla jututtamaan tai noteerata oikeastaan yhtään millään tavalla. No, tässä vaiheessa meillä alkaakin olla kiirus lautalle, joten jatkamme samantien matkaa.

Fiilikset saapuessa
- Dallasin tunnusmusiikki alkaa soimaan päässä.

Connoisseurin arvio viinistä
- Ei maisteltuja viinejä.

Fiilikset lähtiessä
- Dallasin tunnusmusiikki soi päässä.

Erityishuomiot
- Vessat oli todella ylelliset! Pöllin yhden single-packed käsisaippuan mukaan. Kjäh, kjäh. Backpacker-Mipi iski jälleen.

PICTON JA MARLBOROUGH
Ehdimme kuin ehdimmekin lauttaan Wellingtonissa, josta reissaamme eteläsaarelle, Pictoniin. Auto jää Wellingtoniin ja päätämme jatkaa loppumatkan bussilla. Buukkaamme itsemme Gourmet Winery -tourille.

5. Wither Hills Winery
Tästä se lähtee, kulinaristinen viinikierroksemme legendaarisen Marlborough'n alueella. Retkeen sisältyy myös kolmen ruokalajin gourmet-lounas. Ensimmäisenä maistelemaan Sauvignon Blanceja sekä oppimaan vähäsen lisää tästä Connoisseurin hommasta. Upean paikan läpikäytyämme meidät ohjataan kabinettiin, jonne on katettu, sanoisinko huolestuttavan suuri määrä viinilaseja kunkin henkilön paikan kohdalle. Hyvä että ollaan aamupala syöty, niin jo on luvassa lasitolkulla viinin kittaamista. Lisäksi saamme tehdä oman sekoituksemme. Ensin maistamme kaikki neljä viiniä läpi, sitten valitsemme kaksi suosikkia ja teemme niistä oman viinisekoituksemme.

Fiilikset saapuessa
- Iso tila on tämäkin, vähän niinkuin se Elephant Hills oli. Dammit, Dallasin tunnusmusiikki palaa soimaan päähäni. Ei enää mitään tehtävissä.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja viinejä oli neljä erilaista Sauvignon Blancia Marlboroughin alueelta. Tässä niistä tuomioni:

a) Mitätön, tavallinen. Ei herätä mitään tunteita. Terävä jälkimaku. Tätä viiniä juottaisin jollekin tosi tylsälle tyypille.
b) Ooooo! Mikä voimakas rymistelijä. Ja mikä takauma! Palaan taas Lord of The Ringsin maisemiin ja näen itseni aarniometsässä siemailemassa tätä ihastuttavaa, pähkinäistä ja metsän makuista viiniä auringon paistaessa puiden oksien välistä suoraan vieressäni kyljellään makaavan Viggon kultaisille kutreille. Jaan tämän ajatuksen (Viggo-pätkää lukuunottamatta) innokkaana myös muiden kanssamaistelijoideni kanssa. Isäntämme katsoo minua sanattomana.
c) Ihan tyhmä viini. Varmaan lipistä, jota ovat laittaneet vaan eri pulloon tyhmille turisteille. Jos tähän sötköttäisi vadelmavissyä mukaan, saisi hyvän juhannusjuoman. Siis sellaisen, joka pitäisi nestetasapainon kunnossa ja jota voisi juoda, niinkuin suomalaiset juhannuksena juovat, eli kolme päivää putkeen.
d) Nyt ollaan oikean asian äärellä. Jos intiaanit olisi juoneet viiniä, niin tämä olisi varmasti ollut yksi sellainen, jota apassit ottivat juuri ennen taisteluun lähtöä. Tämä maistuu karkealta, maalta, mullalta, nahkaiselta. Rohkeutta! Asennetta!

Fiilikset lähtiessä
- Humalassahan sitä ollaan. Turha sitä on käydä kieltämään, ihan rehellisesti nousujohteisessa. Ja tämä oli vasta eka paikka tänään.

Erityishuomiot
- Harmittaa, että avasin suuni siitä Lord of the Rings -viittauksesta. Nyt joudun olemaan koko loppupäivän saman ryhmän ja häpeäni kanssa.

6. Johanneshof Wine Cellars
Söpö pikku-tila, jossa sato korjataan käsin. Yksi harvoista viinitiloista, josta saa Gewurztramineria. Sitä saksalainen emäntämme tarjoileekin meille avokätisesti. Kuivaa, puolikuivaa, makeaa, puolimakeaa. Menen sekaisin eri mauista. Löytyy myös Rieslingia ja superimelää jälkiruokaviiniä. Pääsemme tutustumaan myös maanalaiseen viinikellariin, joka on harvinaisuus koko maassa. Kynttilän valossa haahuilemme tynnyreiden ja pullojen keskellä, silmät tottuvat pikkuhiljaa hämärään. Kellari on ihanan viileä, kostea ja tuoksuu maalle.

Fiilikset saapuessa
- Tuolla emännällä pitäisi olla sellainen saksalainen oluttuvan tarjoilijoiden mekko päällä, niin oispa täydellisen saksalainen setting.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja viinejä oli ainakin neljä ellei viisi erilaista Gewurztramineria ja Rieslingia. Pystyisimpä antamaan niistä kustakin selektiivisen tuomioni, mutta kun en pysty. Sellanen perstuntuma minulla kuitenkin on, että hyviä olivat kaikki.

Fiilikset lähtiessä
- Ei muutosta edelliseen. Ei ne promillet ainakaan laskeneet tämän paikan jälkeen.

Erityishuomiot
- Viinikellari oli huippu. Saimme lähtiessämme puhaltaa kaikki käytävän kynttilät sammuksiin. Puhkuin ja puhkuin, mutta en millään saanut kynttilää sammumaan. Vähän ohi vissiin puhaltelin, ja takanani tuleva setä sitten ystävällisesti sammutti kynttilän.

7. Allan Scott Wines & Twelve Trees Vineyard Restaurant
Voi hyvä luoja, nytkö sitä sitten pitäisi vielä nauttia kolmen ruokalajin lounas useine eri viineineen? Pyssyyköhän mulla edes haarukka kädessä? Paikka on fantastinen ja meille on tehty, kaunis, elegantti kattaus ulos. Ruoka on taivaallista ja tiedän, että tämä lounas tulee olemaan ikimuistoinen. Siltä osin kuin se kunkin meistä muistiin on mahdollista piirtyä tässä vaiheessa touria.

Fiilikset saapuessa
- Seurueemme vanhin pariskunta (noin 70-vuotiaita) alkaa olemaan melkoisessa tuiskeessa. Vielä aamupäivästä tämä hienostunut, elegantti brittipariskunta supisi keskenään asiantuntevia kommentteja viineistä Oxfordin englannilla. Nyt molemmat helähtävät vähän väliä naurunremakkaan ja rusoposkisina heittävät kokoajan hillitöntä läppää.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja, tai tässä vaiheessa voi sanoa, juotuja viinejä (mukaanlukien kuohuviini ja jälkiruokaviini) oli neljä. Annokset olivat avokätisiä lasillisia. Toimisin epäeettisesti Connoisseurien ammattikuntaa kohtaan väittäessäni, että minulla olisi tässä vaiheessa päivää ja maistelua antaa yhtään minkäänlaista yhteenvetoa juoduista viineistä. Mielikuva on, että kaikki tuli juotua, joten varmaan olivat sitten ihan hyviä kaikki.

Fiilikset lähtiessä
- Onkohan tällaiset tourit oikeesti laillisia? Onkohan tuolla papalla orastava alkoholimyrkytys? Jos kyllä, niin osaakohan tuo meidän kuski toimia oikein siinä tilanteessa?

Erityishuomiot
- No nyt se pappa jo nuokkuu tuossa bussin penkillä. Hengittääköhän se vielä?

8. Cloudy Bay Estate
Saavumme päivän viimeiseen etappiimme, maailmankuululle Cloudy Bayn viinitilalle. Kävelen suoraan (tai en niin suoraan, mutta ihan ensimmäisenä) valtavan puutarhan säkkituolirykelmän luo ja päätän ihan vaan hetkosen lepuuttaa silmiäni. Perkele, tänne asti ei olla tultu notkumaan kuivin suin, joten kampean itseni ylös ja menen muun seurueen sekaan viimeiselle maistelukierrokselle. Ihme tapahtuu: maistan tilan Sauvignon Blancia ihan minisuullisen ja -tadaaaa- kaadan loput lasista kaatosammioon. Sitten maistan isäntämme suosituksesta hänen omaa suosikkiviiniään, erinomaista Sauvignon Blancia: Cloudy Bay, Te Koko, 2007. Mikä täydellinen lopetus tälle päivälle, kiistatta koko retken paras viini! Ihan hullaannun.

Fiilikset saapuessa
- Päässä soi Volga. Tämä on viimeinen hälytysmerkki minulle. Ei enää juotavaa tämän jälkeen.

Connoisseurin arvio viinistä (Cloudy Bay Te Koko 2007)
- Tämä on sellainen viini, jota Angelina Jolie ja Brad Pitt varmaan siemailevat yhdessä täydellisessä, avarassa asunnossaan, täydelliseen lämpötilaan viilennetystä coolerista, täydellisen, orgaanisen illallisensa ääressä, täydellisistä design-viinilaseistaan täydellisesti manikyroiduilla kätösillään.

Fiilikset lähtiessä
- Meidän hotellin vieressä oli muistaakseni joku irkku-pubi. Sinne vois varmaan ihan häpeilemättä mennä tähän aikaan päivästä kaljalle.

Erityishuomiot
- Melkein halaan meidän kuskia kun hän droppaa meidät takaisin Napierin keskustaan.

CHRISTCHURCH, QUEENSTOWN JA AUCKLAND
Matkamme jatkuu halki eteläsaaren ensin Christchurchiin, josta pidän kovasti ja jota tätä kirjoitusta postatessani on tänä aamuna ravistellut voimakas maanjäristys. Ainakin 65 ihmistä kuollut. Tuntuu uskomattomalle, siellähän me vasta oltiin. Kummitätini tutustuu Maori-kulttuuriin tourilla ja minä seikkailen taas pitkin puistoja ja kukkuloita. Pysähdyn syömään kauniiseen kahvilaan. Istun ulkona ja törmään elämäni ensimmäiseen ruokaa erittäin päättäväisellä otteella pummaavaan, lihavaan kissaan. Määrätietoisesti se hoksaa kaikki ruokailijat yksi kerrallaan ja istuu jalassa kiinni, ylös tuijottaen ja kovaa naukuen.

Illalla korkkaamme Vynfield Organic Wines -tilalta ostetun, jo aiemmin mainitsemani voittoisan viinin ja maistamme sitä nuhjuisessa motellissamme. Tällä kertaa connoisseurin vaistoni on erehtymätön. Tuomio tulee salamannopeasti. Viinin väri, tuoksu ja maku iskevät tajunnan räjäyttävällä tavalla makuhermoihini. Tässä meillä on nyt oikea aarre käsissämme. Connoisseurin arvio: Tälle viinille ei vittuilla.

Matka jatkuu ihanaan Queenstowniin, joka on ansaitusti yksi maan suosituimpia turistikohteita. Syömme oikein hyvää intialaista ja tietysti huitaisemme siinä samalla pullollisen oivaa Pino Gris'ta, joka kepeydellään tasapainoittaa suht tulista ruokaamme. Herään aamulla kukonlaulun aikaan pari tunnin lenkille metsäkävelyreitille, joka kohoaa koko kaupungin ylle. Nämä maisemat nähtyään saattaa loppupäivä mennä hymyillessä.

Sitten lento Aucklandiin, joka on oikein kiva kaupunki, mutta vaan kaupunki. Niinkuin mikä tahansa peruskiva, iso kaupunki nyt voi olla. Illallistamme kevyesti ja tuleehan siinä toki viini-tourneen loppumisen kunniaksi muutama lasillinen Sauvignon Blanciakin otettua. Ja kun kerran aloitettiin tyylillä viininmaistelut alkujaan Napierista, niin lopetetaan koko homma vähintään yhtä tyylikkäästi. Marssin tiskille ja palaan coolerin kanssa, jossa köllöttää täydellinen, huurteinen pullo Vintage-shampanajaa. Mikä siinä on, että se shampanja ossoo sitten olla hyvää. Kuplat tanssivat iloisesti suoraan pähän, askel on kepeä, hymy leveä ja olo ilakoiva! Kaikki on mahdollista!

Vetäydymme hotellille ja kummitäti kömpii nukkumaan, mutta shampanjan kuplat tekevät tehtävänsä ja suurkaupungin yö kutsuu levotonta seikkailuun. Niinpä lähden vielä vähän katsastamaan kaupunkia. Päädyn musiikin johdattamana ihanaan, ikivanhaan pubiin, jossa paikallinen kokoonpano vetää ihan vereslihalla vanhoja hevi-klassikoita, Black Sabbathia, Led Zeppelinia, Guns n' Rosesia, Metallicaa. Tästä ei meininki parane, rokkaan muiden mukana ihan kympillä ja puhun sujuvasti baaritiskillä venäjää työmatkalla olevan Igorin kanssa. Tappeluhan siitä sitten kuitenkin tuli jossain vaiheessa, kun Igor kuittaa: "Finland, hah! We ruled you guys and we could easily rule you again". Eipä tainnut Igor tietää, kelle alkoi soittelemaan tuosta aiheesta. Haastan hänet vodkanjuontikilpailuun ja uhoan juovani hänet pöydän alle anytime. Igor naurahtaa ja lähtee tilaamaan vodkaa leveästi hymyillen. Tässä vaiheessa minä teen erittäin pitkästä aikaa viisaan teon. Poistun paikalta sillä aikaa ja lähden hotelliin nukkumaan. Sitten matka jatkuukin jo Fijille ja kummitätini palaa Hong Kongin kautta Suomeen. On meillä ollut hieno pätkä täällä viinin ihmemaassa.

Benjamin Franklin on tuumannut viinistä seuraavaa: "Wine is sure proof that God loves us and wants us to be happy. Wine makes daily living easier, less hurried, with fewer tensions and more tolerance." Tuon kun muistaisikin joka kerta kun kaksin käsin tarttuu viinitonkkaan. Uskon (toivon?), että tämän mahtavan viinitourneen seurauksena Connoisseurin uraputkeni jatkuu myös pohjolassa, jossa aion kasvattaa viinitietouttani entisestään. Hah, en pelkästään käytännön tasolla, vaan ehkä opiskelemalla vähän lisää viineistä, on se sen verran kiinnostava aihe ja ah, parhaimmillaan niin hyvä juoma.

Mutta, kaikista paras aiheeseen liittyvä quote tulee itse Dom Perignonilta hänen maistettuaan elämänsä ensimmäisen kerran shampanjaa: "I am drinking the stars!". Tuon ajatuksen ostan heti, ei ole shampanjan voittanutta.

He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata!

Rugby, Maorit, lampaat, viini, Lord of The Rings, vuoret, järvet ja mahtava luonto ylipäätään, extreme-aktiviteetit, ystävälliset ja rennot ihmiset. Welcome to New Zealand! Ihmisiä, luontoa ja maata kunnioitetaan isosti NZ:ssa, nämä asiat tulevat esille useissa eri tilanteissa paikallisten kanssa jutellessani ja useita eri kävelyreittejä tepastellessani. Ventovieraat moikkailevat vastaan tullessaan, luonto pidetään puhtaana, ympäristöä ei töhrätä tai riistetä. Paikallisten ihmisten vieraanvaraisuus ja auttamisen halu on todella poikkeuksellista. Perus-kiwi ihan oikeesti haluaa koko sydämestään, että turistille jää paikasta hienot muistot. NZ:n maaperällä kaikki ihmiset ovat yhtä suurta perhettä, olivatpa he sitten Maoreja, turisteja tai ketä tahansa.

Kiwit ovat välitöntä, ystävällistä ja isänmaallista porukkaa. He todella palvovat omaa maataan ja toivottavat kaikki vieraat tervetulleiksi tutustumaan tähän uskomattoman kauniiseen paikkaan. Maorit ovat iso osa kulttuuria, heitä näkyy ja kuuluu katukuvassa ja kaikkien paikallisten puheissa. Suurin osa yleisistä opasteista on sekä englanniksi että maorien kielellä. Kiweillä on myös itsetunto kohdillaan, kansallinen mentaliteetti on ylväs ja tasa-arvoinen; vaikka naapurilla on parempi duuni tai hienompi auto, se ei tee itsestä yhtään huonompaa. Täällä otetaan juppailijoilta luulot pois aika nopeasti. Korkeintaan kiipeily- tai erätaidoilla voi vähän paukutella henkseleitä ja odottaa saavansa ihailua osakseen. Ja NZ:ssa naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa (1893). Yeah!

Landaaminen Wellingtoniin on elämys, täällä tuulee ihan älyn kovasti. Sen kyllä huomaa, kun kone heittelehtii villisti alastulon aikana. Ihan epätodellinen fiilis. Pääseekö Suomesta kauemmaksi kuin tänne? Nyt on Mipi Miikkulainen oikeesti ettäällä. Tsekkaan sisään pikku-huoneistooni. Jostain syystä kaikki Welllingtonin hostellit ja hotellit olivat ihan täynnä, joten jouduin buukkaamaan itselleni pikku-apartmentoksen. Lähden samantien tutkailemaan kaupunkia. Kipuan Mt. Victorialle lähes 200m korkeuteen, josta on loistavat näköalat yli kaupungin. Kävelen ristiin rastiin selkeästi merkattuja polkuja mahtavassa, mäkisessä metsikössä ja käppäillessä hurahtaa puoli päivää. Hyvä puoli NZ:ssa on se, että täällä ei ole krokotiileja, käärmeitä, hämiksiä tai muitakaan pelottavia örkkejä. Ei siis tarvitse säpsähtää jokaista metsästä kuuluvaa rasahdusta.

Illan pimetessä päätän mennä elokuviin! Ihanaa! Löydän vanhanaikaisen leffateatterin ja päätän, että olen ansainnut englanninkielisen blockbuster-pläjäyksen. Eipä ole tullut joo telkkaria katseltua ei. Suunnittelen lähipäivien ohjelmaa, koluan Te Papan läpi, miihailen botaanisessa puistossa ja teen tietty pakollisen Cable Car -huristelun puistosta poistuessani.

Ensivaikutelma Wellysta tuo mieleen pienesti Lontoon. Vähän raffi ja katu-uskottava. Welly on NZ:n kulttuuripääkaupunki, täällä on maailmankuulu Te Papa, NZ:n kansallismuseo, joka kattaa paljon tietoutta paitsi Maoreista, myös ihan kaikesta maan historiaan, luontoon ja kulttuuriin liittyen. Paitsi että onhan tämä pieni paikka vaikkapa Lontooseen verrattuna, vain reilut 160 000 asukasta. Helppo ja kompakti kaupunki, muutama hyvä ostos- ja ravintolakatu ja kaikki mahdolliset turisti-infot ja -palvelut käden ulottuvilla. Kaikki aktiviteetti-esitteet ja -mainokset kirkuvat extremeä ja adrenaliinia, Suapahan nähdä. Uusi-Seelanti on pinta-alaltaan suurempi kuin UK, mutta täällä on asukkaita vähemmän kuin Suomessa, vain 4,4 miljoonaa. Eli lääniä riittää täälläkin. Missä tahansa olet NZ:ssa, et koskaan kauempana kuin 128km merestä.

Aamulla perulainen, käsittämättömällä aksentilla englannintapaista kieltä vääntävä taksikuski -joka luulee minua aussiksi- nakkaa minut bussille ja keskustelumme aikana selviää, miksi kaupungin majapaikat ovat loppuunmyyty: tänä viikonloppuna Wellyssa on The Sevens! Voi faaaakkkkk! Enhän minä tiennyt enkä tajunnut tsekata tapahtumia etukäteen. Ei harmita se, etten saanut superedullista huonetta vaan se, etten pääse katsomaan maan kansallisaarretta livenä, All Blackseja vetämässä legendaarista Hakaa ja pelaamassa. Argghhh! Ei lippuja enää mistään saa ja muutenkin, olen jo buukannut seuraavien lähipäivien kuljetukset ja majoitukset. Nyt harmittaa. NZ muuten isännöi tänä vuonna Rugby World Cupia syyskuussa. Kunnon hypetys All Blacksien voiton varmistamieksi on päällä jo nyt. Ajatelkaa, All Blacks on kaikkien aikojen menestynein kansainvälinen rugbyjoukkue (voittoprosentti 74%), mutta se on voittanut World Cupin vain kerran.

Bussissa viereeni istahtaa oikeesti lihavin ihminen, mitä olen ikinä livenä nähnyt. Joudumme nostamaan käsinojan käytävänpuoleisesta istuimesta, jotta nainen mahtuu jotenkin könöttämään istuimella vieden tilaa noin kahden ihmisen verran. Minä liimaudun kiinni ikkunaan ja edessä on leppoisa kuuden tunnin ajomatka. Bussi on ihan täynnä, eli ei voi muuta kuin tehdä olonsa niin mukavaksi, mitä mahdollista. Voi jee kiitos. Pysähdymme maailman viileimmällä huoltoasemalla, jota pyörittää joukko supermummoja. Kyllä. Mummelit myyvät itse tekemiään käsitöitä pikku-kaupassa sekä kaikki paakkelsit ja suolapalat ovat mummojen tekemiä. Heillä on päällään coolit lippikset ja samanlaiset t-paidat. Palvelu toimii kuin junan vessa ja mummot ovat salamana joka paikassa tarjoilemassa, rahastamassa ja ottamassa tilauksia vastaan, vaikka paikalle pärähtää vielä kaksi täpötäyttä bussia.

Bussi saapuu viimein Taupoon, pohjoissaaren keskiosaan, maan suurimman järven äärelle.Tämä paikka on tunnettu tapahtumista, aktiviteeteista ja kaikesta, mitä isossa järvessä voi tehdä kalastamisesta tarkkuusgolfiin (lyödään golfpallo rannalta järvessä olevalle pienelle, kelluvalle viheriölle ja jos pallon saa sinne, varmaan voittaa jotain). Taupon kupeessa on myös Tongariro National Park, jossa sijaitsee kolme aktiivista tulivuorta. Yksi näistä purkautui viimeksi vuonna 1996. Kaupunki on pieni, vain noin 20 000 asukasta, mutta viikonloppuisin väkiluku saattaa jopa triplaantua, kun kaikki turistit löytävät tiensä tänne. No täällä ei tumput suorina kannata pojottaa, joten selailen paikallisia matka- ja aktiviteettilehtisiä ja arvon laskuvarjohypyn, kolmen päivän Tongariro National Park -vaellusretken ja kymmenen muun aktiviteetin välillä. Kaikkea ei voi saada, sillä monet aktiviteeteista ovat todella suolaisen hintaisia ja aikaakin on rajatusti. Päätän valita hetken hurmoksen sijaan kolmen päivän vaelluksen, jonka aikana tehdään myös Tongariro Alpine Crossing. Se on äänestetty yhdeksi maailman parhaista päivävaelluksista. Extreme-juttuja ehdin tarvittaessa tehdä vielä eteläsaarella, jos siltä tuntuu.

No nythän pittää vähän treenata sitten pitkiä kävelyitä vaativassa maastossa ennen tuota vaellusta. Ulkona on mahtava keli, vedän all blacksit päälle ja lähden patikoimaan joenvartta pitkin kulkevaa kävelyreittiä. Ehdin teputtaa noin tunnin, kun iskee älytön pissihätä, eikä vessaa tietysti mailla halmeilla. Vieressä kulkee joki, ympärillä ei kauheasti mitään pusikoita ja edessä siintää vain valtava hautausmaa. No. Jospas vaikka hautausmaalla olisi vessat, eli sinne. No eipä ole ei. Ihan järkyttävä hätä, joten ei muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä hätäpissit tosiaan sitten hautausmaalle, valtavan puun taakse. Juu, taakse ja taakse. Nimittäin hautausmaa on aika korkealla ja puu sellaisella kielekkeellä ja huomaan vasta toimituksen jälkeen, että joen vastakkaisella rannalla on porukkaa. Eli jos joskus löydätte googlaamalla kuvia NZ:ssa hautausmaalla kyykkypissillä olevasta naisesta esimerkiksi hakusanoilla "female", "wee", "Taupo cemetery", niin se olen todennäköisesti sitten minä. Lisäksi huomaan, että puun rungossa on joku Maori-muistolaatta, en jäänyt lukemaan sitä sen tarkemmin, toivon vaan, etten ole häpäissyt koko hautausmaata ruikkimalla muistomerkkin juurelle.

Kävelyretkeni jatkuu, matkan varrelle sattuu Bungee jump -paikka, Thermal Park, jossa geysereita ja lopulta kuuluisa Huka Falls, jossa hengailen hetken, törmään kivaan kiwikundiin, joka istuu seurakseni mutustelemaan eväitään ja pyytelee huomenna syömään. Ei tässä nyt jouda, kun on kaikenlaista. Kivassa motellissa sitten hyvin ansaittu suihku noin 5 tunnin kävelyn jälkeen ja sitten onkin jo monsterinälkä. Menen järven rantaan slurppimaan take away -nuudeleitani ja ihastelemaan auringonlaskua. Nuudelipaikassa tilatessani paikallinen kundi pyytää mukaansa bisselle. Joo kiva kiitti ei. Järvenrannassa en ehdi kun istahtaa alas ja raapaista chopstickit esille, niin eikö jo saman päivän aikana kolmas kiwikundi tupsahda siihen viereen kysyen, saako hän liittyä hetkeksi seuraani. Alright people, what's going on? Onko kiweillä erityinen mieltymys persjalkaisiin savolaismimmeihin, onko Taupossa liian vähän naisasukkaita vai mikä näitä paikallisia jätkiä yhtäkkiä riivaa? Tuomio: yhdellä silmäyksellä kunnollisen ja mukavan näköinen kundi, ei to-DELLAKAAN mikään Hobitti, joten mikäs siinä, istukoot alas. Ja miten hauska ilta siitä tulikaan, kaveri on arkkitehti ja rugbyn pelaaja. Aivot ja raamit samassa paketissa, erinomaista! Käymme hakemassa kaupasta pullollisen paikallista valkkaria ja parannamme maailmaa järven rannalla myöhäiseen iltaan asti. Jatkoistakin on puhetta, mutta jätkä suhtautuu vähän nuivasti ehdotukseeni privaatti-haka-esityksestä. Snjaah.

Seuraava päivä on chilli, olen niin voipunut siitä riehakkaasta kävelylenkistäni. Buukkailen Fijin majoitukset, tsekkaan vähän budjettiasioita ja mietin, olenko Hawaiilla viisi vai yhdeksän yötä, googletan ja hahmottelen aikataulua tarkemmin. Telkusta tulee stand up -komiikkaa, jään koukkuun. Loistavia esiintyjiä, kaikki paikallisia. Aussivitsit lentelevät samaan malliin kuin kuluneet suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -tyyppiset vitsit. Viha-rakkaussuhde näiden kahden maan välillä on selviö.

Tunnin matka bussilla pohjoisemmaksi, Rotoruaan. Täällä haisee samalla kuin Varkaudessa, eli tehdas, kananmuna, pa**a. Haju johtuu sulphurista (luonnonrikki). Rotorua on tuliperäisellä alueella, joten termal poolit, geyserit ja kaikenmaailman kuplivat mutakylvyt ovat täällä iso business. Käynkin käppäilemässä pari tuntia ison järven ympäri, joka pihisee, puhisee, savuaa ja kuplii. Istahdan jossain vaiheessa rantaan ja eikö perhana kärähdä jotkut höyryt suoraan takapuoleen maan uumenista niin, että shortseihin tulee reikä.

Rotorua on paikka, jossa turistit voivat tutustua Maoreiden kulttuuriin organisoiduilla toureilla. Päätän buukata itseni sellaiselle. Kokemus on kiinnostava. Tervetuliaisseremonia, haka ja hangi-illallinen ovat kaikki hienoja, esteettisiä ja mieleenpainuvia, mutta autenttinen fiilis on tästä tourista melko kaukana. Takaisin matkalla hotellille kuski bongaa kaikki mukana olevat eri kansallisuudet ja pyytää jokaisen yksitellen eteen laulamaan omalla kielellään jonkun laulun. Yritän olla ihan pieni bussin takaosassa ja kun olemme jo keskustassa, kuski äkkää minut sittenkin. Yritän vedota siihen, että olemme jo keskustassa, joten en ehdi laulamaan, niin hullu kuski sujauttaa isoon liikenneympyrään ja ajaa sitä ympäri kerta toisensa jälkeen mikkiin huutaen, ettei aio poistua liikenneympyrästä ennenkuin minä olen laulanut. It ain't over until the fat lady sings. Voi filttihattu! Miten aina joudunkin tällaisiin ihme-tilanteisiin. Ei muuta kuin bussin etuosaan, mikki käteen, muutaman sanan kliseitä vilisevä intro Suomesta joulupukkeineen, Nokioineen ja talvipakkasineen ja siihen päälle vetäisen pokkana vielä "kotimaa kun taakse jäi". Mikä nöyryytyksien nöyryytys.

Sitten Tongariro National Parkiin, ihanaan mökkiimme, joka on noin 1500m korkeudella. Ryhmämme on pieni, vain neljä tyyppiä ja yksi opas. Meillä on parinkymmenen hengen mökki kokonaan itsellämme seuraavien neljän päivän ajan. Alue on kuin Ruka, mutta kesäasussaan ja jonninverran hulppeammissa maisemissa. Teemme useita retkiä, kahtena päivänä yhteensä neljä 2-3h mittaista vaellusta erilaisissa maastoissa, yksi näistä on kolmen tunnin kiipeäminen ylös tulivuoren huipulle. Kävelyiden ja kiipeilyn aikana näemme neljä eri lokaatiota, joissa on kuvattu Lord of the Ringsiä. Uuuuh aah, onkohan Viggokin istunut tällä samalla kivellä kuvausten välillä, jolla minä nyt istun natustelemassa lounasleipääni? Varmasti on. Tunnen yhteyden välillämme.

Sitten suuri päivä koittaa, eli koko vaellusretken helmi: Tongariro Alpine Crossing. Ei ole oikeesti mikään walk in the park, sillä reitiltä eksyy vuosittain jokunen haahuilija. Osa löydetään ajoissa, osa ei. Herätys klo 04:30, nopea aamiainen, eväiden pakkaaminen reppuun ja autolla alas reitin alkuun. Reitti on pituudeltaan lähes 20 km, josta ensimmäinen 10 km pelkkää rajua nousua aina 1600m asti. Periksi ei anneta. Olen huipulla ekana, jee! Pinkit niket pärjäävät hienojen vaellusbuutsien rinnalla mainiosti. En edes yritä alkaa kuvailemaan maisemia. En ole ikinä nähnyt mitään vaikuttavampaa. Ihan kuin katsoisi jotain massiivisia lavasteita. Lähdetään pikkuhiljaa laskeutumaan alaspäin. Olen niin fiiliksissä, että lähden omille teilleni, sovin tämän oppaamme kanssa. Voitteko uskoa, että noin 6 km ennen maalia päätän alkaa juoksemaan ja niin minä hölkkään alas koko loppumatkan. Vähän on into piukalla. Saavun perille isolle parkkipaikalle, teen pienet tuuletukset ja menen nurtsille makoilemaan. Nukahdan samantien muita odotellessani, ryhmä saapuu noin 35 min minun jälkeeni. Sitten päivän päätteeksi porukalla thermal pooliin lillumaan hetkeksi. Mökillä korkkaamme pullon punaviiniä ja syömme ihanaa lammasta. Ei tartte varmasi unta odotella kovin kauaa tänä iltana. Saavutuksen tunne kihelmöi vieläkin pinnassa. Varsinkin, kun oppaamme Jamie kertoo, että olemme hänen tähänastisista ryhmistä kaikista nopein. Vaellus kestää yleensä 8-9h, me teimme sen noin 6,5-7 tunnissa. Tuntuu, kuin olisin ollut viikon vuorilla, melkoinen urakka takanapäin ja fiilis on loistava. Tämä ei jää tähän. Aion tehdä jonkun kiipeily- tai vaellusjutun myös jollain Hawaiin saarista. Ei muuta kuin bussilla kohti Wellingtonia, jonne saavun illalla. Vastassa minua on -voitteko uskoa- kummitätini Lahdesta, joka toteuttaa suurta unelmaansa, josta yksi osa on loma täällä NZ:ssa. Aiomme reissata eteläsaarta yhdessä noin viikon verran ja tutustua viinitiloihin ja sitten lopuksi Aucklandiin, josta minä jatkan Fijille ja kummitäti Suomeen tämän kuun loppupuolella.

Tämä maa on jokaisen kuulemani, lukemani, näkemäni ja kokemani ylistyksen ja superlatiivin arvoinen. Ylivertaisesti. Ja nämä ihmiset ovat aidosti ystävällisiä ja ylpeitä siitä, ketä ja mistä he ovat.

Pidän kovasti tästä ikivanhasta Maori-sanonnasta: He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata! ("What's the most important thing in the world? It is people! It is people! It is people!"). Totta joka sana.

Heaps of...everything, really

Swinngg, Mipin pikku-pikku-sukkulointi Australian pohjoisosasta, Cairnsista etelään, Victoriaan ja siellä Geelongiin, noin tunnin ajomatkan päähän Melbournesta. Sama kuin lentäisi Helsingistä jonnekin Venäjän perukoille. On tämä iso paikka.

Ajatella, että täälläkin maailmankolkassa minulla on ystäviä, tai siis pikemminkin 'my extended family', eli siskoni miehen sisko (onko se käly vai mikä?) perheineen: Susanna ja Wayne sekä heidän kolme lastaan, Sebastian, Ida ja William ja hassu, äänekäs kissa Bell. Vanhin lapsista, Daniel, asuu Gold Coastilla. Kivaa! Urbaanin Sydneyn ja villin Cairnsin jälkeen pääsen kokemaan aurinkoisen Victorian ja ison lapsiperheen arkea. Olen jo oppinut lapsilta uuden sanankin, "heaps" = paljon, kasoittain, älyttömästi. Kaikki on heaps! Heaps of fun, ruokaa jäi yli heaps, rannalla on heaps of surfers ja tekee mieli syödä heaps of jäätelöä. Ihan heapsia koko touhu!

Parin päivän jälkeen tuntuu, että olen oikeastaan minilomalla omasta isosta reissustani. Susku ja Wayne järkkäilevät kaikkea kivaa, eikä minun tarvitse paljoa pähkäillä käytännön asioita, jääkapissa on ruokaa, pihassa on auto, pyykkiä voi pestä, nettiä voi käyttää ja illallinen ilmestyy kuin tyhjästä joka ilta nenän eteen. Lapset ovat kaikki niin reippaita, kohteliaita ja iloisia. On mukava tutustua heihinkin paremmin, emme kuitenkaan näe usein sattuneesta syystä.

Eka mini-breikki tehdään Lorne Beachille, noin tunnin matkan päähän Geelongista. Ajomatkan aikana minulle alkaa valjeta, miten uskomaton luonto ja maisemat täällä on. Tiedän jo nyt, että tämä on vain raapaisu siitä, mitä tulen näkemään vielä myöhemmin Great Ocean Road -reissulla Victoriassa. Lornessa vietetään porukalla kiva, rento päivä. Tuijotan merta ja surffareita, joita todellakin riittää. Tämä on näille ihmisille normipäivä; aurinkoa, 27-35 astetta lämmintä, maailman parhaita biitsejä käden ulottuvilla ja surffausta niin paljon kuin sielu sietää. Ei oo ihme, että porukka täällä on rennon ja tyytyväisen oloista. Lapset kirmaavat vapaina pitkin rantoja ja pientareita. Täällä tehdään, uidaan ja ollaan liikkeessä. Ei paljoa hiekkalaatikoita tai aidattuja leikkipuistoja näy. Lasten arki on ulkona ja meren äärellä. Tietty onhan nämä puitteetkin melkoiset.

Illalla telkusta tulee eeppinen Australia-leffa. On niin huono, että hikikarpalot nousevat ohimoille. En olisi kyllä uskonut, että pystyn tuntemaan myötähäpeää lahjakasta Nicole Kidmania kohtaan. Morkataan porukalla jokaista juonen käännettä ja tökeröä kohtausta ja yksitellen jokainen painuu pehkuihin, paitsi minä ja Ida. Me sinnitellään leffan loppuun asti. Nukun kuin karhu talviunilla. Heaps of sleep! Kun tietää, ettei tarvitse muutamaan päivään olla liikkumassa yhtään mihinkään, rentoutuu kummasti.

Lähden tutkimaan tarkemmin ympäristöä, kävelen keskustaan ja miihailen koko päivän kaupungilla. Kuuma on. Ihana kaupunki ja täydellinen sijainti. Tunti junalla Melbourneen, legendaarinen Great Ocean Road alkaa tästä hoodeilta, löytyy biitsiä biitsin perään ja itse asiassa yksi maailman parhaista surffirannoista Bells Beach on ihan tuossa vieressä. Ostan kaupungilta pienen askartelu-kitin, jonka kimpussa puuhastelemme koko illan Williamin kanssa. Teemme käsinmaalattuja jääkaappi-magneetteja ja aloitamme pienten säilityslaatikoiden maalaus- ja koristeluprojektin, jonka saamme päätökseen vasta juuri kun olen lähdössä. En tiedä, kumpi on enemmän innoissaan näistä hommista, minä vai William.

Rise and shine, lähdemme Susannan ja hänen ystävänsä kanssa aamulenkille rantabulevardille. Näitä aamulenkkejä tehdään useita viikon aikana. Täydellinen aamu, aurinko paistaa, meri on tyyni, kaupunki on vasta heräilemässä. Sulatamme ainakin muutamat voinapit rasvaa näiden reippailuiden aikana. Hyvä me.

26.1. The Australia Day! Mahtava keli, lähdemme porukalla Melbourneen. St. Kilda ja kahvilakatu, jossa kuolaamme laittoman kokoisia leivoksia ja paakkelseja naamat kiinni ikkunoissa. Pääsemme kolmannen kahvilan kohdalle ja sitten itsehillintä pettää. Eipähän tarvitse syödä lounasta tänään, kun on juuri nauttinut marsun kokoisen Pan au Chocolatin ja täydellisen kupposen kahvia. Aikamme tutkailtuamme lukuisia putiikkeja käymme old school -huvipuistossa hurauttamassa parit ridet laitteissa. Kävelemme ympäri Southbankia, Federation Square kuhisee ihmisiä, katutaiteilijoita ja elämää. Lähes 300 m korkea Eureka Building on pakko nähdä myös ja hienot on maisemat kaupungin ylle. Iltasella ajelemme takaisin Geelongiin. Aakeeta laakeeta, kumpuilevia, vehreitä peltoja ja välillä ihan rutikuivaa, postikorttimaisemia. Williamilla vielä riittää virtaa, mutta minä jo pilkin etupenkillä ja välillä hereille säpsähdyttyäni tiirailen toisella silmällä mahtavaa auringonlaskua horisontissa.

Sitten suureen seikkailuun; Great Ocean Road road trip Susannan kanssa. Keli on aivan mieletön. Pysähdymme melkein kaikissa must see -paikoissa matkan varrella, Twelve Apostles ja monta muuta luonnon ihmettä ja räpsimme hullua kuvia. Aivot ei millään pysty käsittämään sitä, mitä silmät väittävät näkevänsä. Ei ole sanoja kuvaamaan näköaloja ja luonnon ihmeitä. Koko päivän hursteltuamme paahtavassa helteessä leiriydymme illan suussa Port Campbelliin. Kirjaimellisesti. Pistämme käden käänteessä teltan pystyyn leirintäalueelle ja alueen läpi tutkailtuani sana 'camping' saa kokonaan uuden merkityksen ainakin minun maailmassani. Alueella käsittämätön biitsi, muutama mahtava pubityyppinen ravintolaa ja kahviloita. Pari kauppaa, joista saa ihan kaiken tarpeellisen, kauniit viheriöt ja huiput fasiliteetit grillaamiseen, ruuan laittamiseen, picniceja varten, viimesen päälle modernit ja puhtaat pyykinpesu- ja peseytymistilat, erittäin siisti ja rauhallinen alue teltoille ja matkailuautoille. Porukka on ihan kaiken ikäistä, enimmäkseen aika nuoria. Ei rähintöitä, ei mitään dokaamista tai epäilyttävää porukkaa. Alueella on myös mökkejä. Taipaleen Kanavan leirintäalue Varkaudessa valittiin joskus vuosia sitten yhdeksi Suomen parhaimmista ellei parhaimmaksi. Jaa millä perusteilla? Jos leirintäalueet olisivat tällaisia joka paikassa -ainakin peruspuitteiltaan- niin johan olisi mahtavaa. Illalla syömme ostereita ja ihanaa kanaa, olisin ollut kiitollinen vaikka makkaraperunoista, mutta että ostereita leirintäalueella? Tytöt viereisessä pöydässä juovat nachojensa kanssa kuohuviiniä. Camping in style, sanon minä! Jänskää olla teltassa yötä, nukun erinomaisen hyvin ja herään aamulla lintujen ääniin.

Käymme aamulenkillä kävelemässä taas uskomattomissa maisemissa, polku kohoaa noin 30-40 metriä merenpinnan yläpuolelle, ympärillämme vain matalaa, kuivaa pusikkoa, eli esteetön näköala valtamerelle. Lupaan pyhästi muistaa tämän aamukävelyn, auringon, värit, tuoksut, lämmön ihollani, meren tuoksun ja pehmeän tuulen, kun joskus ensi marraskuussa tarvon kaivarin kulmilla kävelylenkkiä räntäsateessa. Kotimatkalla pysähdymme vielä muutamassa paikassa, syömme biitsillä myöhäisen lounaan ja käymme uimassa. Saavumme hyvin illaksi kotiin katsomaan Australian Openin miesten finaalia. Djokovic vie kevyesti skottia.

Reilu viikko sujahtaa nopeasti, käyn Melbournessa vielä toisenkin kerran omin nokkineni, puuhastelen kaikenlaista enimmkseen Susannan, Willin ja Idan kanssa, suunnittelen vähän tarkemmin reissuani, nauretaan monet hyvät naurut ja jutellaan monet hyvät jutut niin lasten kuin Susannan ja Waynenkin kanssa pitkin viikkoa. Yhtenä iltana syömme mahtavan barbecue-illallisen kotona, Waynen serkku tulee kylään. Tässä talossa osataan myös tehdä loistavaa ruokaa kädenkäänteessä. No fuzz, no worries. Parasta.

Taas on yksi hieno pätkä koettuna ja tournee jatkuu pikkuhiljaa Uuteen Seelantiin. Minut on hemmoteltu ihan piloille huolenpidolla ja hyvällä seuralla, mitenkähän sitä enää osaa järkätä itse yhtään mitään tämän jälkeen? Pitää nyt ihan ryhdistäytyä.

Mitä muuta Victoria tarjosi minulle, kuin yllä kuvattuja ihania hetkiä ja retkiä? No ainakin sain taas kerran kokea, mitä aito vieraanvaraisuus voi parhaimmillaan olla ja miten isäntäperhe voi oikeasti muuttaa sanonnan "make yourself at home" todeksi tuosta vaan, luontevasti. Minäkin suurinpiirtein vetelin aina aamulla jugurttia suoraan purkista naamariin keskellä keittiötä alkkareissa tyyliin joku hienpolttama toppi päällä, hiukset pystyssä ja silmät turvoksissa kun Susanna samaan aikaan heräili ja pisti kahvit tulille, sen kummemmin kiinnittämättä minuun huomiota. Perusmeininkiä.

Victoria tarjosi myös itikoita, eli 'mozzies', jotka ovat muuten ovelia pirulaisia täällä. Eivät nimittäin inise. Joka on erittäin ikävää. Äänettömät kostajat. Hiipivät imppaajat. Ja ne hyökkäävät parvissa. Ei kerkee tehdä mitään kun niitä ei kuule. Will vääntikin kuluneesta Aussie, Aussie, Aussie, oi, oi oi -lausahduksesta suomalaiseen suuhun sopivan mozzie, mozzie, mozzie, moi, moi moi -lasautuksen. Tuota sitten hoilotettiin harva se ilta kun impparit iskivät jälleen.

Lisäksi tämä aika oli hyvä muistutus itselle siitä, miten tärkeä perhe, lapset, yhteiset hetket ja tekemiset voivat olla. Extra-respectit kaikille perheellisille! Miten paljon osallistumista ja yhteen hiileen puhaltamista lapsiperheen arjen pyörittäminen vaatiikaan tietysti etenkin vanhemmilta, mutta myös jokaiselta perheen jäseneltä, jotta paletti pysyisi kasassa niin hienosti kuin esimerkiksi Susannalla & Waynella. Tarvitaan tsemppausta. Tarvitaan tiimi. Tarvitaan kärsivällisyyttä. Tarvitaan epäitsekkyyttä ja tarvitaan heaps of love. Sitä kun ei kai voi koskaan olla liikaa.

Wild thing

Kuinka ystävykset -suomalainen ja perusbritti- viettävät ensimmäistä iltaa yhdessä Cairnsissa kun edellisestä tapaamisesta on kulunut 7 vuotta? Say no more. Australialainen viini on kyllä erinomaista ja edullista. Queenslandin pohjoisosassa, Cairnsissa tukikohtani on ystäväni Rogerin ja hänen perheensä talo Kewarra Beachilla, joka on yksi Cairnsin lukuisista, kauniista omakotitaloalueista meren äärellä. Pari ensimmäistä päivää kuluu pelkästään ilmastoon totutellessa. Ilmankosteus on luokkaa 70-85% kokoajan. Ei pysty käsittämään ennenkuin astuu suihkunraikkaana ulos. Voi samantien kääntyä takaisin, mennä turvaan ilmastoituun taloon, juoda litran vettä ja käydä uudestaan suihkussa. Joka päivä sataa kovasti puolesta tunnista pariin tuntiin ja onneksi useimmiten illalla tai yöllä. Päivällä saattaa vähän ripauttaa. Täällä on nyt kaikista kostein kausi meneillään.

Puuhastelen kaikkea kivaa ja arkista; käyn isossa marketissa ruokaostoksilla, ulkoilutan koiraa (dalmatialaisen ja stafforshiren terrierin sekoitus, erittäin huvittava ja energinen pakkaus) Kewarra Beachilla ja koluan läheisen rämeikön jossa törmään kenguruun ja Wallabie-laumaan. Pesen auton, käyn lenkillä, kokkaan koko porukalle suomalaisen illallisen, pesen pyykkiä, suunnittelen Cairnsin etappiani tarkemmin ja hengailen keskustassa.

Cairnsin alueella on noin 150 000 asukasta ja se on Queeslandin pääkaupunki. Itse keskusta on pieni ja kompakti, mutta koko Cairnsin alue on erittäin laaja ja tarjoaa erinomaiset puitteet turismille. Cairns ja sen lähellä sijaitseva Port Douglas ovat erinomaisia sukelluskohteita, Great Barrier Reefille pääsee erittäin kätevästi ja sukellus on selkeästi numero yksi aktiviteetti täällä. Kakkosena turistikohteista tulee maailmankuulu Daintree-sademetsä ja koko Cape Tribulationin alue. Sademetsä-retkiin on helppo yhdistää vaikka mitä aktiviteetteja fillaroinnista hevosvaelluksiin.

En pitkästytä teitä Australian historialla kuin tämän yhden jutun verran. Alunperin aboriginaalit asettuivat Australiaan joskus 60 000 vuotta sitten, mutta hollantilaisethan ne aikoinaan enemmän tai vähemmän virallisesti löysivät Australian, joskus 1600-luvun alussa. Sattuivat kuitenkin purjehtimaan maan länsipuolelle, rantautuivat, kahtelivat jonkin aikaa ympärilleen ja totesivat, että kuka hullu täällä haluaa asua. Ei muuta kuin hiekkaa, kuivuutta ja merta, ja lähtivät samantien menemään.

No sitten vuonna 1770 James Cook pamautti paatillaan itärannikolle ja rantautui ihan ekana jossain täällä pohjoisessa Queenslandissa maihin, kahteli ympärilleen ja asettui maahan pitkäksi aikaa. Cook oli se henkilö, joka piirsi ensimmäiset kunnon kartat Australiasta ja dokumentoi paljon hyödyllistä tietoa eri alueista, luonnosta ja kulttuurista. Cookin ansiosta ausseissa puhutaan englantia. Hänellä ei kuitenkaan ollut hirmu käheetä ainakaan Queenslandissa hengaillessaan ja huonoissa fiiliksissä nimesi useita eri paikkoja alueella aivan päin peetä: Cape Tribulation, Mount Sorrow, Cape Fear, Mount Misery.

Meininki täällä pohjoisessa on erittäin rentoa ja roisia. Täällä pitää pärjätä kelien ja örkkien kanssa. Pitää olla käytännöllinen. Paikalliset eivät ole turhan tarkkoja oikeastaan yhtään mistään.

Viikonloppuna menemme aamiaiselle kaupunkiin, huitaisen massiivisen Egg's Benedictin naamariin ja sitten Roger ajeluttaa minua pari tuntia pitkin pohjoisrannikkoa, maisemat ovat huikeita, tilan tunne on hämmentävä, taivas näyttää paljon isommalta - jos noin voi edes sanoa. Ajelemme aavemaisten, hiljaisten pikkukylien läpi, tankkaamme auton huoltoasemalla, jonka fiilis, henkilökunta ja puitteet ovat kuin Twin Peaks-leffasta. Kipuamme maasturilla vuoristoteitä ylös ja alas ja näemme metsäpalojen jäljiltä mustana olevia puiden jämiä, tien poskessa makaa siellä täällä kenguruiden raatoja ja epätodellisen näköinen sumu leikkii vuorten ympärillä, minne tahansa katsookin. Niin kaunis on maa.

Lähden päiväretkelle Kurandaan, se on pieni sademetsä-kylä Cairnsin lähellä. Matka taittuu ihanalla vanhalla junalla, joka puksuttaa mennä uskomatonta näköalareittiä pitkin yhä syvemmälle kaseikkoon. Mitä ylemmäksi ja syvemmälle sademetsään pääsemme, sitä viileämmäksi ilma muuttuu, ihanaa. Kurandassa teen omin päin 3 kilometrin sademetsäkävelyn. Polun alussa joki tulvii, mutta vain pohkeisiin asti, joten kahlaan päättäväisesti joen yli. Siinä meni nyt sitten tuliterät, puhtoiset ja alkujaan pinkin väriset Niken tossut, mutta hei, olenhan suuri seikkailija ja samoilija, uskottavuus on hankittava sitten vaikka ryvettyneillä tennareilla, kun ei kerran ole oikeita vaellusbootseja matkassa.

Reitti on uskomattoman kaunis ja vähän pelottavakin, sademetsän voimakkaat äänet ovat outoja ja tuntuvat tulevan korvan juuresta. Ei näy ketään muita turisteja käppäilemässä täällä. Voikohan täällä ihan oikeasti törmätä vaikka käärmeeseen tai krokotiiliin, mietin, mutta rauhotun samantien, eihän tämä polku olisi yleisölle avoinna, jos sellainen vaara olisi olemassa. Reitin loppupuolella törmään porukkaan huoltomiehiä, jotka ovat porukalla korjaamassa pientä riippusiltaa. He huudahtavat minut nähdessään. Mitä ihmettä seikkailen yksinäni polulla? Reitti on suljettu, koska joki tulvii ja vedet ovat niin korkealla, että krokotiilit ovat sankoin joukoin liikenteessä ja polku on muutenkin juuri nyt liian liukas, paikoitellen veden vallassa ja siksi vaarallinen turisteille. Just. Olisi tietty ollut hyödyllistä Kurandan kylän viranomaisilta kommunikoida asia esimerkiksi asianmukaisella kyltillä reitin aloituspisteessä. Säikähdän vähän, kun tajuan, mitä olisi voinut tapahtua, mutta samalla olen ihan pienesti polleana omassa mielessäni; korjailkaa te jätkät vaan sitä siltaa tässä sademetsän reunalla turvassa, minä päätän tämän extreme-luontokierrokseni coolisti tähän, eihän tässä mitään, teen tällaisia retkiä harva se päivä ja olen tottunut villieläimiin. Not. Pidennän askelta ja selviän loppumatkan -vain muutama sata metriä enää- hienosti takaisin kylään. Jälkeenpäin kieltämättä vähän kuumottaa koko episodi. Palaan Kurandasta Cairnsiin vaijeri-kondoliinilla, reitti on yli 30km pitkä, leijun sademetsän ja pikku-vuorien yllä todella korkealla. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa ihan täysillä jotain todella hölömöä, naurattaa.

Yksi koko matkani tähtihetkistä koittaa, kun starttaan live-aboard-sukellusretkelle Great Barrier Reefille. Unfuck***believable! Suuri valliriutta on noin 2300 km pitkä ja näkyy kuulemma avaruuteen asti. James Cook se ensimmaisenä tämänkin ihmeen loysi. Heti kun pääsemme noin 10km päähän rannikosta, ilma kirkastuu ja aurinko paistaa ihan täysillä. Olen buukannut itselleni twin-share-huoneen, mutta jostain syystä saankin kokonaan oman hytin, ei paha. Saavumme Hastings Reefille, valliriutan uloimpaan osaan. Sukelluskarnevaalit alkakoon!

Tälläkin reisulla on taas kuuluisuuksia. Yksi sukellusoppaista on kuin ilmetty Heath Ledger ja tutustun kahteen charmanttiin, noin 65-vuotiaaseen amerikkalaiseen, joista toinen on kuin Meet the Fockers -leffan Rober de Niron esittämä hahmo. Entinen Navy Seal ja Dive Master, jolla 800 sukellusta takana ja on siis palvellut koko ikänsä armeijassa taistelusukeltajana, aika jäyhä tyyppi, mutta hurmaava. Toinen tyyppi oli entinen hävittäjälentäjä. Näille kavereille ei passaa soitella suutaan. Ihania tyyppejä, sovitaan treffit New Yorkiin, jossa kuulemma tyypit aikoo "hook me up" paikallisen sukellusseuran kanssa. Sukellusta NYCissa...?

Sukellusparini on kanadalainen kundi, jolle en halua antaa yhtään enempää palstatilaa, kuin mitä on pakko. Kaveri oli olevinaan niin viimesen päälle kokenut sukeltaja, joten sovimme, että hän liidaa ja minä seuraan. Kaksi kertaa hän eksyi. Toisella kerralla minä johdatin meidät oikeaa reittiä takaisin. Yhdellä sukelluksella meidän kanssa tuli sukeltamaan amerikkalainen mies, joka eksyi meistä, koska kanadalainen kundi meni liian nopeasti ja mutkitteli korallien välissä ja takana. Tästä johtuen jouduimme tulemaan samantien takaisin pintaan, ja noin 50 min pituinen sukelluksemme typistyi 27min sukellukseksi. Kaikki sukellukset olivat minulle aika lyhyitä, koska kanadalainen huohotti liikaa regulaattoriinsa ja hillui ihan liikaa veden alla valokuvaten ja sätkien ympäriinsä, joten hän kulutti todella paljon ilmaa, eli siinä vaiheessa kun minulla olisi ollut ilmaa vielä noin 20 minuutiksi, hänellä alkoi olla säiliö tyhjänä, eli piti lähteä pintaan. Kaiken huipuksi kaveri kokoajan huitoi ja räpiköi liian lähellä koralleja valokuvia napsien vuokraamallaan kameralla ja niinhän siinä lopulta kävi kuten ennakoinkin, että kaveri yhden kerran sitten potkaisi niin kovaa koralliin, että siitä irtosi noin jalkapallon kokoinen möhkäle. Katsoin, kuinka arviolta 150 vuoden aikana luonnon ja merenelävien rakentama ja muokkaama taideteos leijui hitaasti meren pohjaan. Jätkä vaan jatkoi kuvien räpsimistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos on yksi kultainen sääntö olemassa sukelluksessa, niin se on se, että totta helvetissä ei pidä mennä hinkkaamaan ihteensä liian lähelle koralleja, jotta tällaisilta vaurioilta vältyttäisiin. Kanadalainen todellakin jätti jälkensä valliriutalle. Näin ainakin 5-7 kertaa, kuinka korallit vaan pöllähti, kun tyyppi potkaisi tai huitaisi niihin. Mahtoi olla laastarille käyttöä illalla, kun kaveri vetäytyi hyttiinsä nuolemaan haavojaan.

Anyways, viisi mahtavaa sukellusta kolmessa eri kohteessa ja tapasin kilpikonnia, kaiken maailman kaloja, upeita koralleja ja murakoita sukellusoppaita. Illalla istuskeltiin amerikkalaisten kanssa katolla ja tuijoteltiin tähtiä. Tästä oli romantiikka kaukana kahden noin 65-vuotiaan ukkelin kanssa, mutta ilta oli silti hauska ja ikimuistoinen.

Amerikkalaiset jäivat vielä toiseksi yöksi, minä huristelin takaisin Cairnsiin pikaveneellä. Juuri kun olin hyppäämässä speed boatiin, Robert de Niro koputti olkapäälleni, halasi minua ja sanoi sellaisella paksulla amerikkalaisella aksentilla, "you take care kid, will ya". Voi vitsit. Ihan kuin elokuvissa, sellainen amerikkalainen jäähyväiskohtaus. Speed boatin kannella vedän kättä lippaan ja De Niro tekee samoin emoveneen kannella.

Olen taas yhden yön tukikohdassani Rogerilla. Koira meinaa ratketa liitoksistaan kun palaan takaisin. Se parkkeeraa minun huoneeseeni ja nukkuu koko yön kanssani, yrittää tunkea välillä sänkyyn. Tiedän, että sillä ei ole lupaa, joten en päästä sitä, mutta nukun koiran tassu kädessäni. Koira lattialla ihan sänkyni vieressä, tassu minun tassussani. Se oli ainoa tapa saada kaveri rauhoittumaan, kun se ei päässyt sänkyyn. Voi tsiisus. Jossain vaiheessa nukahdan ja käteni irtoaa tassusta. Herään päättäväiseen kupsutukseen, koira kuopii tassullaan kättäni ja napittaa suoraan silmiin. Ei muuta kuin tassu uudestaan käteen.

Seuraavaksi sitten Daintree-sademetsään. Miettikääpäs tätä, dinosaurukset hengailivat maapallolla joskus 65 miljoona vuotta sitten. Daintree on saanut alkunsa joskus 125 miljoonaa vuotta sitten. Yli 60% australian kaikista lintulajeista löytyy vain Daintreesta, samoin yli 40% perhoslajeista, noin 25% kaikista käärmeistä, hämähäkeistä ja muista vastaavista örkeistä sekä yli 200 000 hyönteislajia. Daintreessa on enemmän kasvi- ja puulajeja kuin koko Pohjois-Amerikassa yhteensä. Daintreesta löytyy myös "birdie", eli bird-eating spider, joka on jotakuinkin ison illallislautasen kokoinen kaveri ja se pystyy tekemään noin 3-5 metrin pituisia loikkia. Löytyypä sieltä myös Bird-Wing, eli maailman isoin perhonen ja Nephila kowaci, joka on maailman isoimman verkon rakentava hämähäkki. Verkko on niin vahva, että siihen voi paiskata vaikka kännykän, niin se vain bouncaa takaisin. Daintreessa sataa nelisen metriä vuodessa (Suomessa keskimäärin 500 mm vuodessa) ja taivaalta tulee helposti noin puolessa tunnissa esimerkiksi noin puolet Lontoon vuotuisesta sademäärästä.

Sademetsä-oppaamme on ihan uskomaton tyyppi. Tietää sademetsästä, luonnosta ja eläimistä ihan kaiken. Kertoo hurjia juttuja Daintreen ihmisistä, siitä, kuinka Australian lait eivät yllä tänne asti, vaan täällä on ihan omat säännöt. Täällä ei toimi kännykkä eikä täällä kannata kävellä iltaisin yksin, koska paikallisilla on tapana ajella autolla kännipäissään. Kymmenen vuotta sitten kuulemma ampuivat ihan pokkana ulkopuolisten autoja kohti. Käymme ihailemassa krokotiileja, tai siis, kuten oppaamme kutsuu niitä, "salties", eli saltwater crocodiles. Kun meidät dropataan majoituspaikkaamme, hymyilevä ja rento oppaamme vakavoituu ja haluaa antaa meille vain yhden ohjeen. Seisomme minibussin vierellä rivissä ja hän astelee hitaasti edessämme, pysähtyen vuorotellen jokaisen kohdalla samalla hitaasti, painokkaasti ja melkein uhkaavasti toistaa kerta toisensa jälkeen: Do NOT go into water - it WILL kill you. If you go into water, you WILL die. Consider yourself DEAD if you enter the water. Asia pihvi, veteen ei ole menemistä, eli jos jossain on sitten Box Jellyfish -parvia ja muita tappavia otuksia meressä -kuten erilaisia Stingereita-, niin täällä ja tähän aikaan vuodesta.

Majoituspaikka on ihana villa keskellä puskaa, tai siis sademetsää. Verannan katossa näkyy ainakin kolme hämähäkkiä ja seittiä niin perhanasti. Sujahdan nopeaasti sisälle ja yritän vakuutella itselleni, että ne pysyvät jatkossakin siellä verannan puolella. Buukkaan itseni iltavaellukselle sademetsään. Taidan oikeasti tykätä hankaluuksista, miksi oikeasti haluaisin muka pilkkopimeään sademetsään miihailemaan? Oppaamme Lee on niin ihana, komea, asiantunteva, supliikki ja mielenkiintoinen, että koko porukalta (kaikki naisia) menee varmaan suurin osa kierroksen informaatiosta ja löydöksistä täysin ohi. Aina kun jossain pimeydessä vähän rasahtaa, jokainen suurinpiirtein roikkuu Leen kainalossa ihan paniikissa. Itse en tietenkään moiseen käytökseen syyllistynyt (jep), mutta ne muut. Erittäin mielenkiintoista, ihan säkkipimeää, sademetsän äänet ovat uskomattoman kovia ja jännittäviä, liukastelemme savisella polulla pelkät taskulamput kädessä. Välillä pysähdymme, sammutamme valot ja olemme hiljaa, odotamme. Annamme lähialueen rauhoittua ja silmien tottua paremmin pimeään. Näemme läjäpäin hämähäkkejä, liskoja ja vaikka mitä otuksia. Matkalla takaisin majapaikkaan pysähdymme antamaan tietä vikkelälle, pienelle käärmeelle, joka ylittää tien pää pystyssä, valmiina iskemään.

Tutustun majapaikan ravintolassa retvakkaan irlantilaistyttöporukkaan. Pelaamme korttia, vaihdamme matkakokemuksia ja juomme muutaman lasillisen viiniä. On se totta, että irlantilaiset ja suomalaiset ovat jotekin samanoloisia. Juttu ja vitsit sinkoilevat välittömässä, rennossa hengessä. Ihan kuin oltais tunnettu aina.

Aamulla sitten hevosvaellukselle. Ihan huippua! Heppani Alfie on koko porukan hitain ja laiskin. Kun kysyn oppaaltamme, miksi minulle lankesi tällainen mätisäkki (vaikka Alfie oli kyllä iiiihana), hän sanoi, että juteltuaan kanssani 5 min ennen ratsastusta hän ajatteli, että minulla oli asenne sen verran kohdillaan ja vaikutin hänen mielestään niin reipaalle, että olin kuulemma sopivin ihminen porukassa ottamaan oikuttelevan, laiskan hevosen, koska osaisin kuulemma pitää jöötä sille ja saisin sen liikenteeseen. Täytyy sanoa, että ihan hyvin se menikin, Alfie köpötteli ihan reippaasti, vaikka välillä halusikin keskittyä enemmän ruohon ja puiden lehtien syömiseen kuin varsinaiseen tehtäväänsä. Ihana kokemus, ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista jutuista, mitä olen matkan aikana tehnyt. Menimme jyrkkiä ylä- ja alamäkiä sademetsässä, peltojen ja jokien poikki ja puroen varsia pitkin. Ihana, 3,5 h pituinen köpöttely upeissa puitteissa. Talleilla hilluu minikokoinen Jack Russel, jonka nimi on -tietysti- Jack. Tämä ei olekaan mikään turha tapaus. On selviytynyt 1,5 m pituisen liskon hyökkäyksestä, hevosen potkusta ja päälleastumisista. Ihan hurjan suloinen pikkukaveri.

Vikana iltana valvomme Rogerin kanssa aamunsarastukseen asti. Kumoamme uima-altaalla pari viinipulloa, muistelemme hyviä aikoja Lontoossa ja viisastelemme kilpaa asioista, ystävyydestä, työelämästä, elämästä ylipäätään. Nauramme ihan liian kovaa ja tarpeettoman usein, olemme lapsellisia. Ihan helevetin siistiä.

Viikko Queenslandissa vierähtää nopeasti ja olen tehnyt ja kokenut täällä uskomattomia juttuja. Paikka on sopivasti villi, aito ja karski minun makuuni. Queensland, you make my heart sing.