Kuumottava Phnom Penh ja Canadian Rendez-Vous

Se on sillä tavalla, että Madventuresin jätkät on pelkkiä nyhveröitä. Uudessa matkaoppaassaan kaverit nimittäin listaavat Phnom Penhin yhdeksi kuumottavimmista kohteista maailmassa yhdessä Jamaikan Kingstonin yms. kanssa. Muistaakseni oppaassa oli oikein pitkät tarinat siitä, mitä kaikkea vaaratilanteita ja epäilyttäviä ihmisiä heille sattui täällä eteen ja että paikka ei todellakaan ole se järkevä kohde yksin matkustavalle naiselle. Bullshit, sanon minä! Elleivät jätkät sitten käyneet täällä joskus 10 vuotta sitten. En ymmärrä sitä, miksi aina pitää pelotella ihmiset ihan vainoharhaisiksi ennen reissuja. Ei oo ihme, että pakettimatkat on niin suosittuja.

Ainoa, mikä täällä kuumottaa isosti on tuo aurinko, on nimittäin lämmin. Lämmin as in hell. Phnom Penh sijaitsee täällä ihan Kamputsean sisämaassa, joten voitte kuvitella, miltä tuntuu pilvettömältä taivaalta paistava aurinko vitivalkoisella, suomalaisella lauantaimakkarapötkö-kintuilla ja käsivarsilla tässä tomuisessa ja kaoottisessa kaupungissa. Itse asiassa erittäin hyvältä, kun on lotrannut ennen hotellilta poistumista aurinkorasvaa (suojakerroin 50) desikaupalla ihteensä. Ja tässä kelissä tällä tukalla ei paljoa naurata, ihan kuin ois karvahattu päässä, ei mitään muuta vaihtoehtoa kuin pitää tukkaa pääsääntöisesti kiinni. Dödönkin vois samantien heivata roskiin, ei hyödytä yhtään mitään. Mieshikikainalot on vaan kestettävä. Siis itsellä.

Tuttuun tapaan muutama turistifakta tähän kärkeen. Maassa on 15 miljoonaa asukasta ja Phnom Penhissa noin 1,3 miljoonaa. Eli iisibiisi kyläpahanen Ho Chi Minhin ja Hanoin jälkeen. Kuten Vietnamissa, täälläkin pätee samat liikennessäännöt: niitä ei ole. On vain tuhansia, tuhansia ja tuhansia mopoja, skoottereita, tuk tukeja ja autoja ja muutama kauhuissaan oleva turisti siellä täällä sinkoilemassa, eli ylittämässä katua.

Lonely Planet kuvaa tätä kaupunkia hyvin: "Phnom Penh has been in hell and back." Totisesti, tämän kaupungin ja koko maan lähihistoria ei ole ollut mikään pic nic. Pol Potin johtama, maolainen, pelätty vallankumouksellinen liike Punaiset khmerit hallitsi ja terrorisoi Kamputseaa vuosina 1975-79. Näiden hurjapäiden tavoitteensa oli tehdä Kamputeasta agraariyhteiskunta listimällä arviolta noin miljoona keskiluokkaista paikallista. Kaupungit tyhjennettiin ja väestö pakkosiirrettiin maaseudulle pakkotöihin "kuoleman kentille", joissa ihmisiä teloitettiin, kidutettiin ja kuoli aliravitsemukseen. Kävin yhdessä monista Killing Fieldseista tänään ja olihan se melko ontto paikka pääkalloineen ja joukkohautoineen. Kuvia tästä ylempänä. Kansa on kuitenkin sinnikkäämpää sorttia ja niin se vaan elämä jatkuu ja eteenpäin on mentävä. Tänä päivänä 95% ihmisistä on Khmerejä ja synkästä menneisyydestään huolimatta paikalliset ovat uteliaita, iloisia, ahkeria ja tulevaisuuteen katsovia.

Saavuin tänne eilen illansuussa ja heti vaan pitkin poikin kävelemään. Sain kyllä sykkeen nousemaan hämärillä kujilla ja skootterikuskien ymäröimänä kellon lähestyessä puoltayötä, sitä en kiellä. Mutta, kun vaan kävelee määrätietoisesti eteenpäin vaikkei olisi mitään käsitystä siitä, missä on ja hymyilee, eikä pakoile, niin saa olla rauhassa. Mulle on tullut sellainen fiilis, että nämä paikalliset suhtautuu minuun lähinnä kunnioittavan uteliaasti. Nimittäin hotellilla sanoivat, että länkkärit eivät yleensä uskalla matkustaa (ainakaan täällä) yksin, varsinkaan naiset, joten hotellin respan mielestä paikalliset varmaan ajattelee, että tuolle muijalle ei kannata käydä aukomaan, saattaa vaikka vetäistä jonkun sapelimiekan kädenkäänteessä esiin, kun ei kerran tartte matkaseuraa turvaksi täällä.

Mulla on täällä jo uusi parhaista parhain ystävä, Marra, eli hotellin vakiokuski, joka osaa erinomaista englantia ja haki minut myös lentokentältä. Kaveri on kuin naantalin aurinko ja innoissaan kuskaamassa minua taksilla, tuk tukilla, skootterilla tai vaikka kuumailmapallolla mihin tahansa täällä. Ihan huippu kaveri. Tänään ajelutti tuk tukilla minua koko päivän ja välillä venaili, kun istuin kahvilla tai olin jossain räpsimässä kuvia. Koko lysti maksoi 20 dollaria. Marra on melko hyvin toimeentuleva paikallinen, hänellä on oikea koti ja business. Siltikään, hän ei ole ikinä, koskaan käynyt Kamputsean ulkopuolella. Juttelimme tästä ja totesin hänelle, että hei, sinähän tapaat päivittäin niin paljon ihmisiä ympäri maailmaa ja kuulet kaikenlaisia matkakertomuksia, että joka päivä koet pienen palasen jostain maailmankolkasta ja matkustamista. Hän nauroi ja sanoi, että se on muuten totta ja että hän ei ikinä ole ajatellut sitä tuolla tavalla. Mipi ja Marra, we've come a long way jo nyt.

En saata uskoa itsekään, mutta ei ole vielä sattunut yhtään kunnon kohellusta täällä. Ehkä yksi pienenpieni oli se, kun eilen dinnerin jälkeen lähdin kävelemään ja noin sekunnissa, ilman mitään ennakkovaraoitusta alkoi käsittämätön rankkasade, joka kasteli mut hetkessä ihan läpimäräksi. Pitäisi tajuta kantaa aina jotain kevyttä sadetakkia mukana. Eipä siinä, sade loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja vaatteet kuivuivat hetkessä. Toinen mainitsemisen arvoinen välikohtaus on varmasti se, että tänään kävelin tietämättäni tyttöbaariin. Sen että istahdin alas ja tilasin lasillisen viiniä, niin kolme mimmiä kimpussa ihan tosissaan. Minun mielestä noissa paikoissa pitäisi olla selvästi näkyvillä ulkopuolella joku asiankuuluva vihje, että ko. paikka on sellainen paikka. Tai vaikka vanhat kunnon punaiset lyhdyt. Oli sitten melko nopea poistuminen paikasta ja ihan tollo olo.

Ruoka on -jos mahdollista- vielä parempaa kuin Vietnamissa. Mielettömät valikoimat baareja ja ravintoloita ja paljon eri keittiöitä edustettuna. Kaikki löytyy ranta-bulevardilta: mitä tahansa irkkupubin, ranskalaisen fine dining -paikan ja paikallisen väliltä. Tänään menin paikalliseen Khmer-ravintolaan ja söin perinneruokaa, "Fish Amok", eli pähkinöillä, chilillä, sitruunaruoholla, kookoksella ja inkiväärillä maustettua kalaa banaaninkiuoressa (tarjoillaan usein myös kookospähkinästä) ja täytyy sanoa, että nyt taisi loimulohi jäädä kakkoseksi. Olkoonkin vaikka jostain Tenojoelta tai Norjan vuonoista napattua, niin silti. Oli ihan mielettömän taivaallinen ateria.

Sellainen tarina vielä kerrottakoon, että pohjolan kiistaton suurvaltio Suomi, tuo globaalisti lonkeroitunut, pelätty mafiakulttuurin emomaa, on soluttautunut myös tänne Phnom Penhiin. On se nyt oikeesti aika huvittavaa, että kun tähän mennessä en ole törmännyt suomalaisiin tai mihinkään Peten lihapullapaikkaan (Bangkokissa kyllä sitten varmasti) tai edes ruotsalaisiin, niin eikö sitten täällä Phnom Penhissa, joka nyt ei kuitenkaan ole mikään Brysseli. Eilen käpsyillessäni yhtä hämärää pikkukatua pitkin, pisti silmään yhden baarin nimikyltti, jossa suoraan ja kursailemattomasti luki sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla: "Suomi Bar". Jotenkin hellyyttävää. Kaikki muut baarit vilkkuvat neonvaloja ja bling bligiä, niin tässä oli vaatimaton puukyltti ja ainoana lisäefektinä oviaukon molemmin puolin liehuvat, pikkuiset Suomen liput. Terassilla näkyi retkottavan yksi ainoa ihminen. Suomalainen, puolisammunut, noin 50-vuotias mahakas mies -kenties itse Don- jolla kaikki asiaankuuluvat Suomi-mafian tunnusmerkit yllään aina vyölaukusta sandaaleihin ja tennissukkiin. Donilla edessään puoliksi juotu olut ja päällään paita, jossa luki tikkukirjaimilla: "Reissumies." Mitä tuohon voi oikeesti sanoa?

Ai niin, unohtui kertoa edellisessä kirjoituksessa, että minullahan oli kanadalainen rendez-vous Ho Chi Minhissa viime lauantaina. Kanadalainen -siis sama kaveri, jonka tapasin Hanoissa:ssa, lue postaus "Yön sankari"- laittoi mulle mailia ja pyysi dinnerille lauantai-iltana, koska hänellä oli paluulento kotiin sunnuntaina HCMC:sta ja hän tiesi, että olen siellä. Mikäs siinä, ajattelin. Hyvän dinnerin ja muutaman drinkin jälkeen kanadalainen alkoi käymään melkoisen tuttavalliseksi jutuissaan ja ehdotuksissaan ja muina miehinä kysyi: "So, Mia, are you into the lifestyle?", johon minä, että totta hitossa olen, mikäs tämän mageempaa kuin ottaa rennosti ja matkustella. Johon kanadalainen: "No, I didn't mean that, I mean THE LIFESTYLE, you're into that?". Ja minä sitten ihan hoo-moilasena, että mikä helevetin lifestyle? Ja kanadalainen: "Where I come from "the lifestyle" is a code word for swinging.You know, changing couples?" Siinä sitten muutaman sekunnin epämiellyttävä hiljaisuus ja melkein repesin, mutta eikä mitä, kanadalainen vaan jatkaa juttua ja retostelee, kuinka hän on "swingaillut" jo monta vuotta ja takana on useita satoja kokemuksia ajalta, kun hän oli vielä parisuhteessa. No mitä tuohonkaan nyt voi sanoa, "hei hieno homma, kuulostaa tosi kivalle!". Kun kaverin jutut alkoivat mennä paikoitellen jo aika graafisiksi, jouduin sitten sanomaan ihan suoraan, että en kato halua kuulla sinun kokovartalovahauksista tai mistään muustakaan "the elämäntyyliisi" liittyen. Siinä sitten ihan hyvässä yhteisymmärryksessä toivotettiin toisillemme mukavaa kaikkea mahdollista, hänelle hyvät swingailut jatkossakin ja minulle elämyksellistä matkaa. Kaikenlaista, sanon minä.

Huomenaamulla bussiin ja kohti Siem Reapia, jossa hengailen neljä päivää ja miihailen yhden maailman kahdeksasta ihmeestä, Angor Watin temppeli-hässäkässä. Siis ihan käsittämätön kompleksi. Sitten pikkuhiljaa ajatukset jo seuraavaan maa-etappiin, eli Thaimaahan, jossa teemana tulee olemaan chill & scuba, ou jee!

Olkaahan ihmisiksi siellä.

Purppurasydänten maa

Terveiset Ho Chi Minh Citysta, Vietnamista. Tällä kertaa kirjailen vähän erilaisen tekstin ja liitän mukaan kuvia, jotka puhukoot puolestaan, vaikkakin yritin kyllä valita vähiten kauheimmat kuvat mukaan. Kävin nimittäin tänään Vietnamin sotamuseossa ja täytyy sanoa, että paikka on must see, jos sattuu olemaan HCMCssa. Erittäin mielenkiintoinen ja puhutteleva parin tunnin kierros museossa.

Vietnamin sota alkoi 26.9.1959 ja päättyi 30.4.1975. Sodassa kuoli yhteensä noin 2 000 000 siviiliä. Etelä-Vietnamissa menehtyi 230 000 etelävietnamilaista sotilasta, 58 000 yhdysvaltalaista sotilasta, 5 000 eteläkorealaista sotilasta ja 500 australialaista sotilasta. Pohjois-Vietnamissa menehtyi 1 100 000 pohjoisvietnamilaista sotilasta ja 1 100 kiinalaista sotilasta.

Kun museoon astuu sisään, aulassa on iso plakaatti, jota ei voi olla näkemättä, ja siinä kissankokoisilla kirjaimilla ote Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta:

"We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness".

- The US Declaration of Independence adopted on July 4, 1776.

Lost in illumination

Hoi An, eli kuten paikalliset kutsuvat; Faifo on oikea helmien helmi täällä Vietnamin keskiosassa rannikolla. Tämä on ollut joskus 1700-luvulla erittäin keskeinen satamakaupunki ja kauppapaikka. Arkkitehtuurissa, ruokakulttuurissa ja koko elämäntyylissä on paljon vaikutteita Kiinasta, Japanista ja Ranskasta. Vain reilut 100 000 asukasta, eli Hanoin jälkeen tuntuu ihan pikkukylälle. Lähin iso kaupunki on Da Nang (jonne lensin) ja näitä kahta kaupunkia yhdistää China Beach, eli reilut 30km pitkä biitsi. Katukuvassa näkyy paljon expatteja, varakkaita amerikkalaisia ja eurooppalaisia. Tämähän on myös the place, jos haluaa teetättää itselleen vaatteita (puvun, silkkimekon tms). Hinnat ovat naurettavan halpoja ja laatu uskomatonta. Oikeesti ihan älyttömän liikkis paikka, kylämäinen tunnelma, lukemattomia pieniä putiikkeja, tunnelmallisia kahviloita ja ravintoloita ja ihania pikkukatuja. Ydinkeskusta on kokonaan lyhdyillä ja japanilaistyylisillä lampuilla valaistu. Uskomattoman kaunista, kuin sadusta.

Nämä muutamat päivät olen yrittänyt päästä paikallisten rytmiin mukaan ja olen opetellut kävelemään h-i-t-a-a-s-t-i. Kun ei ole kuulkaa kiire mihinkään. Sitä vaan lipuu pitkin poikin katuja -ei karttaa, ei kelloa, ei mitään pakollista nähtävää tai suoritettavaa- ja päätyy jonnekin. Olen helposti unohtunut johonkin kahvilaan lukemaan tuntikausiksi ja ahmimaan ihania herkkuja, sillä kahviloista löytyy tasan samat mässyt kuin Pariisin parhaista kahviloista. Bliss.

Toissapäivänä vietin kiireetöntä La Dolce Vita -iltaa, eli siis yhden hengen italia-teemaillallista. Syötyäni reilun viikon pelkästään paikallista ruokaa, olin innoissani löydettyäni fantastisen italialaisen ravintolan. Istuin ja söin antaumuksella. On meinaan oma taitonsa opetella myös syömään h-i-t-a-a-s-t-i. Ah, Zuppa Di Minestrone, ihanaa, kotitekoista, yksinkertaista pastaa ja lasillinen hyvää punaviiniä. Ei ole muuten vähään aikaan maistunut italialainen ruoka niin hyvälle. Eilen hurvittelin paikallisessa ja kokeilin Hoi Anin perinteisiä herkkuja, "White Roses", eli dim sum -tyyppisiä jättikatkarapunyyttejä ja vaikka mitä muuta hyvää. Olen myös ihan koulussa inkivääriteehen. Ei mitään Liptonin wannabe ginger -teetä, vaan sellaista, johon on todennäköisesti raastettu kunnolla mukaan inkivääriä. Nami.

No, mutta. Jotta tämäkään kirjoitus ei olisi liian formaali, niin onhan tässä taas jo sattunut kaikenlaista. Ensimmäisenä päivänä olin ihan fiiliksissä hotellilla, kun mulla on huoneessa kiva parveke. Hintaa huoneella jälleen "suolaiset" 19 euroa/yö. Tsekkasin sisään hotlaan ja menin sitten suihkunraikkaana tuohon partsille ihmettelemään näkymiä, pyyhe ympärillä ja toinen hiuksissa turbaanina. Kas, kas, selän takaa kuului yhtäkkiä pieni naksahdus. Parvekkeen ovi meni kiinni. Ja lukkoon. Siis ovessa on sisäpuolella sellainen ripa, joka naksahti lukkoon, kun ovi meni tuulenpuuskan voimasta kiinni. Sillä lailla. Ihan ensin rupesin vaan nauramaan. Ajattelin, ettei ole todellista. Sen että olen kerennyt saapua hotellille, niin heti on tilanne päällä. Ei vaatteita, ei kenkiä, ei kännykkää ja meikäläinen ylimmän kerroksen partsilla, josta on kyllä näkymät kadulle, mutta hotlan ja kadun välissä on melko iso rakennus, ei siis oikein ketään, kelle voisi vaikka huutaa partsilta. Mieleeni tuli muisto Lontoon ajoilta, kun sama homma tapahtui ollessani talonvahtina ystävieni asunnossa. Lukitsin itseni hyisenä marraskuisena iltana heidän takapihalleen (jota reunusti noin 4m korkeat kiviaidat, eli no way out) pelkät pikkarit ja t-paita päällä ollessani iltasavuilla, mutta tiirikoin silloin itseni sisään kukkaruukuista löytämilläni muoviläpysköillä. Nyt en ollut yhtä onnekas. Ei mitään agentti-gadgetteja saatavilla. Eipä siinä sitten. Naureskelin ja lohdutin itseäni ajatuksella, että onneksi on shortsikeli ja tuskimpa jään tänne ikuisiksi ajoiksi nalkkiin tunnistamattomaksi muumioituneena.

Hetken harkitsin kiipeämistä, mutta ilman vaatteita se ei vältsysti ollut sittenkään se kaikista kirkkain ajatus. Ei muuta kuin tähystin ketä tahansa ihmistä, joka sattuisi rakennusten ikkunoista tai sisäpihoilla näkymään. Siinä vierähti tovi jos toinenkin. Lopulta sitten spottasin jonkun kundin sisäpihalla ja aloin huutelemaan hänelle. Ei mitään reaktiota. Huutelin kovempaa ja viuhdoin hulluna. Lopulta hän pysähtyi, katsoi ylös ja tajusi, että mulla on ilmeisesti jotain asiaa hänelle. Rynkytin ovea demonstroidakseni hätätilannetta ja typerä hymy naamalla huutelin mahdollisimman simppelillä englannilla: "my door! closed. me stuck. please you go to my hotel and tell this. yes?" Jätkä ei sanonut mitään, katosi vaan näkyvistä. Mutta eipä aikaakaan kun respa tuli avaamaan mulle oven, eli viesti meni kuin menikin perille. Siitä lähtien koko hotellin henkilöstö, niin respan ja ravintolan väki, kuin siivoojatkin aina hykertelevät ja huutelevat nauraen minut nähdessään: "Helouuu Miaaaa! göööl in te balkoniii, no kloutsss ooonnn, stak in te balkonii, yes!".

Eilen menin paikalliseen kauneushoitolaan. Köllin siellä jotakuinkin kolme tuntia hierottavana, puunattavana ja hipsuteltavana. Kolme eri hoitoa ja köyhdyin noin 25 euroa. Eilen päätin myös vähän urheilla ja tein kunnon power walk -lenkin China Beachille. Siinäpä riitti paikallisilla katseltavaa, kun viuhdoin menemään hirmu kyytiä eteenpäin. Siis täällähän paikalliset liikkuvat muutamaa sataa metriä pidemmät matkat joko fillarilla, skootterilla tai autolla. Vain täysin rahattomat kävelevät pidemmät matkat. China Beachille on noin 3,5 km tästä hotellilta. Ajattelin, että kiva lenkki tulee samalla heitettyä. Sellaisen matkan taittaminen kävellen on näille ihmisille on täysin käsittämätön konsepti. Joka toinen skootteri hiljensi vauhtia ja tarjosi kyytiä ja porukka osoitteli ja huuteli "no money, no money". Eli he yksinkertaisesti ajattelivat, että olen niin köyhä, ettei minulla ole varaa vuokrata fillaria tai maksaa yhtä dollaria skootterikuskille kyydistä biitsille. Nevermind, ei kun vaan iPodista volyymit kaakkoon ja jatkoin rytmikkäästi ja määrätietoisesti eteenpäin.

Eilen törmäsin kokonaiseen muurahais-leegioon. Jätin aamupalan ajaksi läppärin lattialle (miksi, oi miksi!) ja kun tulin takaisin, muurahaiset, joita ei tähän mennessä ole tässä huoneessa näkynyt, olivat jostain käsittämättömästä syystä päättäneet kaivautua esiin koloistaan ja porukalla muuttaneet poissaollessani mun MacBookiin asumaan. Niitä vipelti screenilla, näppäimistössä, kannessa ja nämä perkeleet ovat sellaisia todella minikokoisia murkkuja, eli mahtuvat tietysti kaikista pienimmistäkin rakosista mun koneen sisään. Kiva kiva, ei muuta kuin teurastin kaikki muurahaiset, jotka eivät ehtineet turvaan koneen sisälle. Kone ihan liisterissä muurahaisten raadoista. Sitten suihkutin mun läppärin suojapussin melkein kosteaksi OFFilla ja laitoin koneen pussukan sisään ja vetskarin kiinni. Muurahais-yhdyskunnan tuhoamisen viimeinen vaihe saattoi alkaa. Tunnin kuluttua avasin läppärilaukun ja jee, mun idea toimi. Muurahaiset olivat lähteneet koneen sisältä liikenteeseen pelastuakseen hermokaasulta, mutta olivat sitten kuitenkin kuukahtaneet pussukan sisälle. Ei muuta kuin kopistelin kuolleet murkut lavuaariin. Tapasin muitakin eläinystäviä, kuten tämän kirjoituksen kuvista näkyy, ja matkalla China Beachille näin sitten sussiunakkoon-ällö-paniikki-kuvotus käärmeen! Suoraan mun edessä, ehkä puolen metrin päässä. Vihreä ja suomuinen niljake. Hyppäsin melkein ojaan ja kiljuin ihan hulluna. Sitten tajusin, että se olikin ihan liikkumaton ja littana, eli jäänyt mokoma auton alle ja kuolluthan se oli. Hyvä niin.

Vielä näistä paikallisista ihmisistä. Ihan oikeutetusti sanotaan, että tämä on "the smiling nation". Se on niin totta. Niin ystävällisiä ja ennenkaikkea avuliaita ihmisiä, ettei missään. Vein pyykit eilen respaan, sain ne 3 tunnissa takaisin. Kysyin neuvoa adapterin tai vaihtoehtoisesti uuden kameran laturijohdon hankkimisessa, niin hommasivat mulle uuden noin puolessa tunnissa. Hajotin rinkan suojuksesta kantokahvat (sen ikävän honkkarin turvaketju-episodin takia) ja kyselin tietä ompelijalle, niin respa ompeli molemmat kahvat samantien kuntoon, "nooo probleem, Miaaaa, wii teik keer of it." Veikkaan, että Scandicissa ei henkilöstö taivu tuollaiseen, vaikka olisi mikä super-platina-kanta-asiakaskortti. Istuessani kahviloissa ja ravintoloissa olen seurannut ihmisiä, paikallisia ja turisteja. Minun mielestäni yksi merkittävimpiä eroja paikallisten ja turistien/länkkäreiden perusolemuksessa näyttää olevan se, että länkkärit pistävät katukuvassa silmään jossain määrin huolestuneen, ilottoman ja vetäytyvän oloisina, kun taas paikalliset touhuavat ja hymyilevät mennessään, ottavat paljon muihin ihmisiin kontaktia ja puhuvat paljon.

Joo, mutta tänään jatkan matkaa Ho Chi Minhiin. Kuuluu olevan vielä vauhdikkaampi paikka kuin Hanoi. Siellä pari päivää ja sitten vuorossa seuraava isompi etappi reissullani, eli Cambodia. Olen ollut muuten melko ahkera kirjoittamaan tähän mennessä. Saapa nähdä, jaksanko ja ehdinkö kirjoitella yhtä ahkerasti, kun reissu etenee. Voipi olla, että viimeistään Balilla saattaa aika, kännykät, koneet ja sähköpostit unohtua, ainakin hetkeksi. Mutta siihen on vielä aikaa.

Tässä teille, hyvät lukijat biisi, joka sopii hyvin näiden kuluneiden muutamien päivien tunnelmiin täällä ihanassa, historiallisessa lyhtykaupungissa. Kaunis kappale, hienot sanat. Hope u like it too.

Yön sankari

En olisi uskonut, että kaikista maailman paikoista joudun olemaan ensimmäisenä kolaripaikalla tosiaan sitten Hanoissa. Kävelin kaikessa rauhassa aika myöhään illalla ytimessä ison, kolmekaistaisen tien varrella ja yhtäkkiä: PATAM! KABOOM! PÄZ! Ja parka-mopoilija sinkoutuu pitkin poikin katua ja mopo liukuu pitkin asfalttia tuhannen päreinä. Auto, joka tömäsi mopoilijaan kaasuttaa hulluna paikalta pois.

Ihmiset pysähtyivät sankoin joukoin tuijottamaan tapahtunutta tien reunalta, mutta kukaan ei mennyt auttamaan. Kukaan ei tehnyt mitään. No, toiminnan ihmisenä meikäläinen tietysti ryntäsi paikalle ja joku autopilot-vaihde napsahti päälle. Ihan kuin oltais kuvattu jotain Greyn Anatomian jaksoa ja meikäläinen juoksee suoraan siihen kolaripaikalle ja aloin toimimaan ihan kuin joku kokeneempikin ensihoitaja. Minä, joka en pysty katsomaan, kun minulta otetaan verikoe. Sain mopoilijan jotenkin istumaan ja tajuihinsa. Kaveri oli hädintuskin 15-vuotias. Pieni, ihan shokissa ja verta jokapaikassa. Kaverilla naama auki muutamasta kohtaa, muista vammoista onkin sitten paha mennä sanomaan mitään.

Ei nimittäin tuntunut siinä tilanteessa enää yhtään turhalle, että raahasin kassissa pientä ensiapu-pussukkaa: ei muuta kuin desinfiointi-lappuset, puhdistusliinat, laastarit ja buranat kehiin ja hirveellä tohinalla hyörin siinä kaverin ympärillä (ei, minulla ei sentään ollut kumihanskoja mukana). Porukka vaan kokoontui siihen ympärille, mutta kukaan ei sanonut tai tehnyt mitään. Siinä sit vaan kiljuin ihmisille, että soittakaa nyt helvetissä edes ambulanssi, kun tää kaveri on ihan shokissa.

Sain putsattua mopoilijan kasvot verestä, (lopulta joillain -voi jeesus en voi uskoa että kirjoitan tän tänne blogiin- intiimipyyhkeillä, kun kaikki muut lappuset ja wet whipesit loppuivat, mutta eikös ne ole ainakin ph-neutraaleja?) paikkasin haavat ja ruhjeet minkä pystyin, tuuppasin pari buranaa kurkusta alas, keräilin kaikki ympäriinsä lentäneet kamat, kypärän ja isoimmat mopon osat yhteen nippuun ja lopulta sitten ambulanssikin saapui paikalle. Mission completed, poistuin paikalta tyynesti ihailevien katseiden saattelemana Hanoin yöhön yhtä nopeasti kuin saavuin paikallekin. Mikä sankari. Mikä uroteko. Mikä rohkeus. Mikä nopeus. Mikä ammattimaisuus. Mikä yöllinen yhden naisen ensiapuasema. Hetken ajan oikeesti kuvittelin olevani lääkäri.

Ja iltaan mahtui lisää toimintaa. Lampsin hyvin ansaitulle oluelle kivan baarin terasille. Tällä kertaa en en ollut yksin, vaan seuraani liittyi arviolta hiiren kokoinen torakka. Siinä me istuttiin sitten yksissä tuumin minä ja torakka. Meikäläinen penkillä ja torakka ihan mun jalan vieressä kaikessa rauhassa. Minulla kylmä olut vilvoittamassa, torakalla lattialla puhaltava tuuletin. Jännä, miten nopeesti sitä tottuu erilaisiin asioihin. Sitten seuraamme pongahti kanadalainen kundi ja pyysi mut istumaan pöytäänsä, joka näytti bug-free-vyöhykkeelle. Vastahakoisesti, eli noin sekunnissa otin tarjouksen vastaan. Sinne jäi torakka kyyhöttämään yksinään.

Ei muuta kuin lätkäjutut kehiin ja yllättäen hyvin tultiin juttuun kanadalaisen kanssa. Kerrottuani tarkemmin matkastani hän kysyi: "Ah, is this one of those eat-pray-love trips every woman between thirty and forty around the world seem to do currently?" Vastasin: "No. This is a totally different thing. I'm on eat-SCUBA-love kind of a trip". Ja hyvät naurut saatiin. Oli kiva ilta, heiluttiin pitkin poikin Hanoita ja päädyttiin johonkin kauheaan teknoluolaan, joka oli täynnä finninaamaisia amerikkalaisia. Siitä sitten kohti hotellia, jonne kanadalainen ystävällisesti saatteli meikäläisen. Oho, hotellin respa kiinni, kaikki valot sammutettu ja pääsisäänkäynnin eteen vedetty sellainen metalliovi. Eihän mulla ollut kännykkää mukana, jätin sen huoneeseen. Varovaisen oveen koputtelun jälkeen, kun vastausta ei kuulunut ei muuta kuin kanadalaisen matkaan, hänellä oli onneksi huoneessa varavuode ja respa auki 24/7. Mikäs siinä sitten. Ei muuta kuin unta kuuppaan. Aamulla sain kuulla pientä kuittailua kuorsauksestani. Too bad. Minä ainakin nukuin kuin tukki.

Aamulla hotellin kautta kohti Halong Bayta. Eli yhden yön risteily (minä.inhoan.kaikenlaisia.risteilyitä.tosi.kovasti.). En pysty tarpeeksi elävästi kuvailemaan, millaista siellä oli, kuvat kertovat enemmän, mutta siis ihan älyn mageet maisemat ja muutenkin, uskomaton paikka. Unohdin tietysti ottaa aurinkorasvan mukaan ja melkein poltin naamani, idiootti-turisti. Tutustuin reissulla kivaan brittikundiin ja kiwi-pariskuntaan ja hengattiin porukalla koko risteily. Sain kiwi-tyypeiltä myös kutsun yöpyä tarvittaessa heillä tai ainakin käydä heidän kanssaan dinnerillä sitten kun olen NZ:ssa Aucklandissa. Kiva!

Täällä on muuten hirmuisesti koiria. Pieniä mäyriksiä, chihuja (Nippe: Vinnielle rapsut, täällä on biljoona sen kaveria) ja kaikenlaisia ihania pikku-kumineniä. Ne vipeltää tottuneesti täällä liikenteen sekamelskassa ja ihmiset kohtelee niitä tosi hyvin. Toivon totisesti, etten ole tietämättäni syönyt täällä koiraa, vaikkakin käsittääkseni moinen kulinaristinen ilottelu on yleisempää Kiinassa.

Toinen silmiinpistävä piirre täällä on yöpuvut. Tai pikemminkin niihin pukeutuminen iltaisin. Siis kadulla, ihmisten ilmoilla. Heti kun tulee pimeää, suuri osa naisista ja lapsista vetävät niin sanotusti trikoot päälle eli pyjamat, yökkärit, whatever ja lähtevät viettämään iltaa ulos. Syömään, iltamarkkinoille, hengailemaan jne. Nimittäin aika huvittavan näköistä, kun porukka vetää nallekuvioidut pyjamat niskassa kaupungilla ihan pokkana.

Kirjoitan tätä viestiä Hoi Anissa, jonne saavuin myöhään eilen illalla. Täällä kello melkein puoli yksi yöllä, siellä taitaa olla puoli kahdeksan illalla. Ilman kommelluksia ei ole tämäkään päivä mennyt, vaikka Hoi An onkin rauhallinen pikkukylä ja olen ollut täällä vasta päivän, mutta aiheesta lisää sitten seuraavassa kirjoituksessa.

Hyvää yötä kaikki turvelot.

Ho Chi Minh oli kova jätkä

Täällä Vietnamissa asuu tosiaan 86 miljoonaa ihmistä, joista noin 7 miljoonaa täällä Hanoissa. Noin 4 ytimessä ja loput kaupungin laitamilla. Lonely Planetin Vietnamin oppaassa on kokonaan oma osionsa aiheesta "How to stay alive on the streets". Siinä olikin riittävästi turisti-infoa ja ajatusta siitä, millainen paikka tämä on. Yhdellä sanalla: kaoottinen. Tullessani kentältä hotellille tunnelma oli aavemainen, ei juurikaan katuvaloja, ei liikennevaloja, ei neon-kylttejä. Ilmassa savun, saasteiden ja mausteiden tuoksu. Spookya, mutta hyvällä tavalla.

Kierrelty ja karreltu on sen minkä jaksaa. Kaikkea en kirjoita, kuvat ylempänä kertovat enemmän kaupungista. Tänään otin kuskin ja tuk tukin koko päiväksi. Hintakin riipaisevat 8 euroa, ja ihana kuskini, minua noin kainaloon asti pituutta omaava Sam ajelutti minua noin 5 tuntia ympäri ja odotteli, kun välillä kävin jossain temppelissä hiljentymässä. Siis ottamassa kuvia ja häiritsemässä paikallisten rukoushetkeä, kuten kunnon länkkäri-turistin kuuluukin. Viidessa tunnissa sai erittäin hyvän käsityksen koko ydinkeskustasta. Sam oli myös niin ystävällinen, että jossain välissä ajelua laittoi toisen kätensä kaulalleni muina miehinä. Ei tarvinnut edes sanoa mitään, käännyin vaan hitaasti ja katsoin Sukkelakäsi-Samia sillä tavalla, että lähti nimittäin kaverilla käsi aika nopeasti omalle paikalleen tuk tukin ohjaustangolle.

Ho Chi Minhin mauseleoumilla jouduin suuresti pettymään. Sankari itse ei ollut näet paikalla, vaan hänen ruumiinsa on kuulemma aina syys-joulukuussa Venäjällä balsamointi-tuunauksessa. Siis entrattavana. Huhu Hanoin kaduilla kuitenkin kertoo, että tätä nykyä "ruumis" olisikin Madame Tussaud'silta tilattu vahanukke. Mutta aika kova jätkä tämä Ho Chi Minhn on ollut. Joka ikisessä setelissä vain ja ainoastaan hänen kuvansa, joka ikisessä lipussa, julisteessa, maalauksessa ja pääsylipussa on hänen kuvansa.

Täällä ei ole unohdettu muitakaan tovereita, sillä jopa Leninille on väsätty oma pieni puisto ja patsas, mutta tällä viritelmällä ei ole mitään jakoja samaan liigaan kuin HCM:lla. Nimittäin Leninin patsas näkyi olevan luokkaa 2m korkea ja puiston halkaisija noin 50m. HCM:lla sentään aivan käsittämätön puisto-ulkoilu-aukio-alue, jossa museo ja vielä oma hautatemppeli vai mikä lie. Lenin eat your heart out.

Värien, äänien, tuoksujen, pikkukatujen ja liikenteen sekamelskaa. Rocks! Siis Hanoi. Katukeittiöstä nuudeleita, teetä ja illalla pari bisseä. Seurasin öykkääviä kanssamatkustajia ausseista ja briteistä (iso porukka jätkiä joita en siis stalkannut/seurannut kadulla vaan seurasin heidän meininkiään baarissa) ja tuumasin, että onneksi en lähtenyt tälle reissulle esim 10 vuotta sitten vaan vasta nyt, kun olen aikuinen, fiksu, hyvin käyttäytyvä ja järkevä. Juu-u. Ja otin tietysti poikain seurassa pari bisseä lisää. Myöhään illalla aivan käsittämttömän pitkän kadun varrella olevalle ilta- ja yömarkkinoille. Kaikki ei olisi maksanut mitään. Mutta, selvisin ostamalla yhden huivin! Ajatelkaapas sitä. Toisia opettaa Siperia, toisia Hong Kong.

Paikalliset ihmiset. Mitä heistä voisi kertoa? Käsittämättömän ahkeria, väsymättömiä, sitkeitä, iloisia, hyväntahtoisia ja elämäniloisia. Kaikesta köyhyydestä ja rankasta historiasta huolimatta. Kyllä te tiedätte.Yltäkylläisyyden keskeltä kun hyppää tällaiseen maailmaan, voi vaan kuvottuneena katsella taaksepäin omaakin toimintaansa viime vuosina. Turhanpäiväisestä valittamista ja jatkuvaa kuluttamista. Juu, mutta se kai yksi tämän matkan pointtikin on, että katselisi asioita vähän uudesta kulmasta, kun palaa kotiin. Kengistä en luovu. En vanhoista enkä uusista. Enkä aio ostaa ihan kaikkia vaatteitani UFFilta enkä voi sille mitään, että mun kylppärissä pitää olla valot päällä silloin, kun pesen pyykkiä (en osaa sähköasennustöitä), muuten ei pesukone saa virtaa. Mutta, jos edes vähän spartalaisemmassa hengessä osaisi elelllä, se voisi olla ihan asiallinen saavutus.

Huomenna uudet seikkailut ja suuntana mieletön Halong Bay. Jeah!

(Tätä postausta en voi jakaa Facebookissa, koska FB on blokattu Vietnamissa.)

Vuorenvalloitusta ja Dim sum -överit

TO MY ENGLISH-SPEAKING FRIENDS
There has been a few enquiries about the possibility of writing this blog in English. The thing is, that majority of my friends are Finnish-speaking. As I'm going to write a lot, it would be a bit too much hassle for me to write first in Finnish and then again in English. Sorry mates, will try to come up with an alternative solution. Half Finnish, half English? Full story in Finnish and summary in English (that would be boring though). Every other writing in Finnish and every other in English? Suggestions? If there's only 3 of you who cannot understand Finnish, then sod it :)

No niin, ja sitten itse asiaan. Pitihän se käydä. Siis "The Peakilla". Eli ihan sama kuin jos menisi Pariisiin ja välttelisi näkemästä Eiffeliä. Pitäähän siinä käydä ainakin kupeessa pyörähtämässä. Hong Kongin korkein kohta (552m) ja viilein paikka on siis Victoria Peak. Kirjaimellisesti viilein. Paitsi että siellä on noin 5 astetta viileämpää kuin alhaalla ytimessä, se on myös kalleinta seutua honkkarissa. Siitä vaan metrolla Kowloonin saarelta Hong Kongin saarelle ja tramiin, joka nousee tikkusuoraan huipulle. Heitin kaksi lenkkiä huipun ympäri (7km) ja siellähän niitä expatteja ja muita paikallisia hipsutteli lenkillä vastaan.  Neliömetrihinta asunnolla on luokkaa 120 000 USD, että siitä vaan ostamaan kakkosasuntoa hulppeilla maisemilla. Miihailin myös Temple Streetin yömarkkinoilla. Vähän oli toista meininki kuin Varkauden markkinoilla, minäkin tingin suurinpiirtein kiinaksi jostain kolmen sentin rätistä ja niin vaan sain alennusta.

Ostoksilla käymistä ei olisi voinut kukaan täysjärkinen tässä paikassa välttää (seliseli). Minä pimahdin Mujilla ja tarvitsin kipeästi noin 80% heidän koko valikoimastaan, mutta maltoin mieleni ja ostin vain jotain pienen pientä. Niin pientä, että olen tuossa pakannut varakassin täyteen Suomesta raahaamiani vaatteita ja kamoja, ja kiikutan kassin huomenna ennen lentoa tuohon lähellä sijaitsevaan officeen, joka -luojalle kiitos- on siis ystäväni Jonnan duunin Hong Kongin toimisto, ja Jonnapa sattuu olemaan tulossa tänne tuossa parin viikon kuluttua. Eli hän ystävällisesti raahaa mun ylimäräiset kamat kotiin turvaan. Hyvin alkaa, kolmas päivä reissusta (noin 155-170:sta päivästä) ja mulla on rinkka ratkeamispisteessä. Taputapu Mipi, hienosti pakattu ja shoppailtu!

Mutta, ostin myös jotain todella tarpeellista, nimittäin kameran! Eikös ne perkele täältä suurin osa tule muutenkin koko maailmaan. Elikkäs Nikonin kiva pikku digikamera jossa zoomit ja pelit ja maksoi vain noin 100e. Nopeasti googlattuna näyttäisi maksavan Suomessa ainakin noin 250-300e, eli melko hyvä diili. Eli ihan oikeutetusti tuhlasin Mujilla. Pian tekin, hyvät lukijat saatte ihailla parempilaatuisia kuvia blogissa, kunhan nyt pääsen aloittelemaan kameran kanssa.

Ja lempiaiheeseeni, eli ruokaan ja juomaan. Tänään vetäisin kunnon Dim sum -mässyt, eikä mitään käsitystä, mitä nyyteissä oli sisällä. Todennäköisesti ainakin osassa jotain, mitä en tietoisesti tilaisi. Mutta kelpasi. Ja mikä parasta,  Starbucks -mikä turvallisuuden tyyssija- on täällä. Joka kadun kulmassa ja ostarissa. Elämä on siis melko lailla täydellistä.

Ja sitten päivän teeseihin.

1. ENOUGH'S ENOUGH
Tosiaan, niitä käsidesejä, nessuja, tampaxeja ja wet whipeja saa kuulkaa ihan oikeesti täältä maailmaltakin. Puhun tässä lähinnä itselleni. Olen minkäin oikea urpojen urpo ja olevinaan niin hyvin valmistautunut reissuun. Vissiin vähän liiankin hyvin. Tosiaan, kaikki lempparipaidat voi jättää ihan suosiolla himaan, ne on todennäköisesti liian paksua/tiheää puuvillaa anyway näihin oloihin ja täältä (Aasiasta ylipäätään) saa kaiken paaaaallljon halvemmalla kuin Suomesta + on huiput valikoimat, kuten tiedätte. Ja kuten minäkin tiestin, ja silti pakkasin liikaa. Lenkkareilla ei tee hevon helevettiä ainakaan näillä lämpötiloilla ja tästähän tää vaan kuumenee. Sandaalit, kevyet kangastossut tms riittää. Kunhan eivät hankaa. Ihan kuin minäkin olisin ollu lähdössä jonnekin Himalayalle trekkaamaan? Sellaset näkyi olevan varustukset rinkassa, kuka lie laittanut ne sinne? Viittaan tällä samalla tuohon alkuosan kirjoitukseen, eli Mujilla sekoamiseen ja siihen, että tosiaan kolmantena reissupäivänä minulle tulee kertakaikkiaan täytenä yllätyksenä se, että kamaa on liikaa mukana.

2. KNOW THE POLITICS
Älä milloinkaan, koskaan, ikinä sekoita Etelä- ja Pohjois-Koreaa keskenään puhuessasi Etelä-Korealaiselle. Ystävällinen tyyppi tuli mulle innoissaan juttelemaan The Peakin täpötäydessä kahvilassa ja siinä tovin juteltuamme Suomesta (josta hän tiesi paljon, myös historiasta ja Tarja Halosesta ja haaveili pääsevänsä lappiin joku talvi) ja kerrottuani matkareitistäni hän kysyi, miksi en poikkea Etelä-Koreassa. Johon vastasin jotain tyyliin:"mutta siellähän on kaikki niin rajattua ja valvottua eikä kuitenkaan pääse näkemään paljon mitään jne". Lisäsin vielä muutaman asiantuntevan, mutta neutraalin kommentin meneillään olevasta vallanvaihdosta ja muutenkin yritin käsitellä koko asiaa silkkihansikkain (fiksuna suomalaisena, sivistyneenä ihmisenä näet). En mene yksityiskohtiin sen kaverin ilmeestä ja reaktioista, mutta sanotaan niin, että ihan hyvä, että se kahvila oli ihan täyteen ammuttu porukkaa ja että täällä ei todella tartte miettiä, törmääkö johonkin tyyppiin uudestaan. Pystyin todella nopeasti häviämään ihmisvilinään. Se olikin ainoa vaihtoehto. Tajuttuani käsittämättömän mogani menin suurinpiirtein psykoosiin, ja kaikki mahdolliset vähänkään osaamani kielet poislukien suomi, katosivat päästäni. Mitä siinä voi sanoa? Ei yhtikäs mitään. Ei niin mitään. Päätin siis vaan vaieta ja lähteä pois.

3. THERE'S A FIRST TIME FOR EVERYTHING
Meikäläinenhän on aina retostellut monien muiden asioiden lisäksi esimerkiksi sillä, että minulle ei ole ikinä missään tarjottu huumeita, siis kaupiteltu niitä. Olen aina ajatellut, että näytän jotenkin niin peruskunnolliselle, tai en ainakaan myyjien primääri-kohderyhmään kuuluvalle. No, eilen koitti sitten sekin päivä. Keskellä päivää. Eipä siinä mitään, kaikista maailman paikoista joissa minäkin olen luuhannut, Hong Kong onkin siis se salainen paheiden pesä? No just.

Honkkari on jee ja huomenna Vietnamiin, jee jee jee! Buukkasin kivan ja superedullisen hotlan Ha Noin Old Quarterista ja ihanat hotellityypit tulevat hakemaan mut suoraan kentältä, luksusta. Ha Noissa varmaan 3 yötä, sitten näillä näkymin maan keskiosaan Hoi Aniin chillaamaan noin 5-6 päiväksi. Siellä on esim kuuluisa China Beach, jossa jenkkisotilaat hengailivat ja pelailivat lentistä (uuh aah ilman paitoja varmaan samalla tavalla kuin Maverick, Goose ja Iceman Top Gunissa) Vietnamin sodan aikaan. Pittäähän se käydä ihtensä käräyttämässä siellä auringossa. Sitten lopuksi muutamaksi päiväksi Ho Chi Minhiin. Mutta, se onkin sitten jo toinen tarina.

Lisää kuulumisia ja ehkä myös enemmän fotoja sitten Vietnamista!

Hong Kong ja ensimmäisen reissupäivän opetukset

Hong Kong! Erinomainen aloitus reissulle. Pitkä lento meni melkein kokonaan nukkuessa ja tähän asti kaikki on ollut helppoa, siistiä, turvallista, värikästä, kaunista, tehokasta. Jo ekana reissupäivänä on tapahtunut ja tullut opittua paljon. Tässä TOP 3.

1. WHEN BOARDING ON YOUR FLIGHT

Istuutuessasi omalle paikallesi lentokoneessa, älä koskaan oleta, että istuimellesi mahdollisesti asetetut tavarat (lukuunottamatta läpinäkyviin pusseihin pakattuja tyynyä, vilttiä ja kuulokkeita) ovat lentoemäntien jäljiltä varta vasten  juuri sinulle jätettyjä tarvikkeita lennon ajaksi. Minulla nimittäin oli kaksi puhallettavaa niskatyynyä istuimellani ja ajattelin, että tosi hyvää palvelua Finnairilta! Reippaana tyttönä tietysti heti istuutuessani paikalleni samantien puhalsin ensimmäisen niskatyynyn täyteen, asetin sen mukavasti niskaani ja olin ahnaasti puhaltamassa toistakin, kun vanhempi, arvokas herrasmies palasi vessasta omalle paikalleen viereeni ja varsin hämmentyneenä, mutta kiitollisena esivalmisteluistani pyysi saada molemmat, omat niskatyynynsä takaisin. En pystynyt katsomaan, miten kävi sen kesken puhaltamisen jääneen niskatyynyn (epäilen, että herra ei saattanut duunia loppuun minun jäljiltäni). 

2. WHEN BEING TOO EFFICIENT

Jos päätät köyttää rinkkasi anti-theft-kettingillä/piuhalla hostellihuoneessasi johonkin kiinteään elementiin ja käytössäsi on järeä numeroyhdistelmälukko, johon olet asentanut ennen lähtöäsi oman numerokoodin, kannattaa olla tarkkana, ettet vahingossa "asenna" uutta numeroyhdistelmää sen ollessa vielä auki, siis samalla kun rävellät rinkkaa ja kettinkiä kiinni johonkin. Nimittäin nyt on sitten hieno rinkka kahlittuna kiinni sänkyyni ja lukkoon alunperin asentamani numeroyhdistelmä muuttunut toistaiseksi tuntemattomaan numeroyhdistelmään. Toisin sanoen: Joudun hajottamaan rinkasta osia, jotta saan kettingin siitä irti ja kallis/hieno kettinki jää nyt sitten tänne honkkarin hostellisänkyyn minulta muistoksi, kuin myös se hieno numerolukko, joka oli tosiaan käytössä ensimmäistä kertaa tänään.  

3. WHEN BEING TOO SUSPICIOUS

Älä koskaan laske olkakassiasi tai käsilaukkuasi lattialle aasialaisessa ravintolassa. Tai kaupassa tms. Mutta varsinkaan ravintolassa. Oli hämmentävää slurppia kaikessa rauhassa tulikuumaa nuudelikeittoa, kun tarjoilija viuhahti yhtäkkiä kiireisenä ohi ja samalla nappasi lennosta kiinni laukkuni hihnasta, joka siis lattialla vieressäni, toinen hihna nilkkani ympärillä, jolloin:

a) minä melkein lensin tuolilta ja kaadoin tarjoilijan riuhtaisun voimasta tulikuumaa lientä syliini

c) ihan ensimmäiseksi -vaistonomaisesti- luulin, että joku yrittää pölliä mun laukun ja riuhtaisin sen napakasti takaisin ja sanoin pari totuuden sanaa parka-tarjoilijalle, että mitäs tämä tämmöinen meininki on että laukkuja tullaan repimään.

b) tarjoilija säikähtää ihan kauheasti koko tilannetta ja ystävällisesti yrittää selittää, että tuo näet huonoa onnea laittaa laukku lattialle, että hän vaan tarkoitti hyvää ja olisi siirtänyt laukkuni vieressäni olevalle tyhjälle tuolille ja melkein rupeaa itkemään. Ja mikä pahinta, hän varmaan menetti kasvonsa aiheuttaessaan ko. tilanteen (ja kuten tiedätte, kasvojen menettäminen täällä päin ei todellakaan ole hyvä juttu). No, tästäkin selvittiin. Jätin lähtiessäni muhkean tipin ja poistuin ravintolasta pieniä kumarruksia tehden aina ulko-ovelle saakka.

Juu. Sellanen fiilinki, että saattaa olla aika hyvä ja tapahtumarikas reissu edessä.