Lost in illumination

Hoi An, eli kuten paikalliset kutsuvat; Faifo on oikea helmien helmi täällä Vietnamin keskiosassa rannikolla. Tämä on ollut joskus 1700-luvulla erittäin keskeinen satamakaupunki ja kauppapaikka. Arkkitehtuurissa, ruokakulttuurissa ja koko elämäntyylissä on paljon vaikutteita Kiinasta, Japanista ja Ranskasta. Vain reilut 100 000 asukasta, eli Hanoin jälkeen tuntuu ihan pikkukylälle. Lähin iso kaupunki on Da Nang (jonne lensin) ja näitä kahta kaupunkia yhdistää China Beach, eli reilut 30km pitkä biitsi. Katukuvassa näkyy paljon expatteja, varakkaita amerikkalaisia ja eurooppalaisia. Tämähän on myös the place, jos haluaa teetättää itselleen vaatteita (puvun, silkkimekon tms). Hinnat ovat naurettavan halpoja ja laatu uskomatonta. Oikeesti ihan älyttömän liikkis paikka, kylämäinen tunnelma, lukemattomia pieniä putiikkeja, tunnelmallisia kahviloita ja ravintoloita ja ihania pikkukatuja. Ydinkeskusta on kokonaan lyhdyillä ja japanilaistyylisillä lampuilla valaistu. Uskomattoman kaunista, kuin sadusta.

Nämä muutamat päivät olen yrittänyt päästä paikallisten rytmiin mukaan ja olen opetellut kävelemään h-i-t-a-a-s-t-i. Kun ei ole kuulkaa kiire mihinkään. Sitä vaan lipuu pitkin poikin katuja -ei karttaa, ei kelloa, ei mitään pakollista nähtävää tai suoritettavaa- ja päätyy jonnekin. Olen helposti unohtunut johonkin kahvilaan lukemaan tuntikausiksi ja ahmimaan ihania herkkuja, sillä kahviloista löytyy tasan samat mässyt kuin Pariisin parhaista kahviloista. Bliss.

Toissapäivänä vietin kiireetöntä La Dolce Vita -iltaa, eli siis yhden hengen italia-teemaillallista. Syötyäni reilun viikon pelkästään paikallista ruokaa, olin innoissani löydettyäni fantastisen italialaisen ravintolan. Istuin ja söin antaumuksella. On meinaan oma taitonsa opetella myös syömään h-i-t-a-a-s-t-i. Ah, Zuppa Di Minestrone, ihanaa, kotitekoista, yksinkertaista pastaa ja lasillinen hyvää punaviiniä. Ei ole muuten vähään aikaan maistunut italialainen ruoka niin hyvälle. Eilen hurvittelin paikallisessa ja kokeilin Hoi Anin perinteisiä herkkuja, "White Roses", eli dim sum -tyyppisiä jättikatkarapunyyttejä ja vaikka mitä muuta hyvää. Olen myös ihan koulussa inkivääriteehen. Ei mitään Liptonin wannabe ginger -teetä, vaan sellaista, johon on todennäköisesti raastettu kunnolla mukaan inkivääriä. Nami.

No, mutta. Jotta tämäkään kirjoitus ei olisi liian formaali, niin onhan tässä taas jo sattunut kaikenlaista. Ensimmäisenä päivänä olin ihan fiiliksissä hotellilla, kun mulla on huoneessa kiva parveke. Hintaa huoneella jälleen "suolaiset" 19 euroa/yö. Tsekkasin sisään hotlaan ja menin sitten suihkunraikkaana tuohon partsille ihmettelemään näkymiä, pyyhe ympärillä ja toinen hiuksissa turbaanina. Kas, kas, selän takaa kuului yhtäkkiä pieni naksahdus. Parvekkeen ovi meni kiinni. Ja lukkoon. Siis ovessa on sisäpuolella sellainen ripa, joka naksahti lukkoon, kun ovi meni tuulenpuuskan voimasta kiinni. Sillä lailla. Ihan ensin rupesin vaan nauramaan. Ajattelin, ettei ole todellista. Sen että olen kerennyt saapua hotellille, niin heti on tilanne päällä. Ei vaatteita, ei kenkiä, ei kännykkää ja meikäläinen ylimmän kerroksen partsilla, josta on kyllä näkymät kadulle, mutta hotlan ja kadun välissä on melko iso rakennus, ei siis oikein ketään, kelle voisi vaikka huutaa partsilta. Mieleeni tuli muisto Lontoon ajoilta, kun sama homma tapahtui ollessani talonvahtina ystävieni asunnossa. Lukitsin itseni hyisenä marraskuisena iltana heidän takapihalleen (jota reunusti noin 4m korkeat kiviaidat, eli no way out) pelkät pikkarit ja t-paita päällä ollessani iltasavuilla, mutta tiirikoin silloin itseni sisään kukkaruukuista löytämilläni muoviläpysköillä. Nyt en ollut yhtä onnekas. Ei mitään agentti-gadgetteja saatavilla. Eipä siinä sitten. Naureskelin ja lohdutin itseäni ajatuksella, että onneksi on shortsikeli ja tuskimpa jään tänne ikuisiksi ajoiksi nalkkiin tunnistamattomaksi muumioituneena.

Hetken harkitsin kiipeämistä, mutta ilman vaatteita se ei vältsysti ollut sittenkään se kaikista kirkkain ajatus. Ei muuta kuin tähystin ketä tahansa ihmistä, joka sattuisi rakennusten ikkunoista tai sisäpihoilla näkymään. Siinä vierähti tovi jos toinenkin. Lopulta sitten spottasin jonkun kundin sisäpihalla ja aloin huutelemaan hänelle. Ei mitään reaktiota. Huutelin kovempaa ja viuhdoin hulluna. Lopulta hän pysähtyi, katsoi ylös ja tajusi, että mulla on ilmeisesti jotain asiaa hänelle. Rynkytin ovea demonstroidakseni hätätilannetta ja typerä hymy naamalla huutelin mahdollisimman simppelillä englannilla: "my door! closed. me stuck. please you go to my hotel and tell this. yes?" Jätkä ei sanonut mitään, katosi vaan näkyvistä. Mutta eipä aikaakaan kun respa tuli avaamaan mulle oven, eli viesti meni kuin menikin perille. Siitä lähtien koko hotellin henkilöstö, niin respan ja ravintolan väki, kuin siivoojatkin aina hykertelevät ja huutelevat nauraen minut nähdessään: "Helouuu Miaaaa! göööl in te balkoniii, no kloutsss ooonnn, stak in te balkonii, yes!".

Eilen menin paikalliseen kauneushoitolaan. Köllin siellä jotakuinkin kolme tuntia hierottavana, puunattavana ja hipsuteltavana. Kolme eri hoitoa ja köyhdyin noin 25 euroa. Eilen päätin myös vähän urheilla ja tein kunnon power walk -lenkin China Beachille. Siinäpä riitti paikallisilla katseltavaa, kun viuhdoin menemään hirmu kyytiä eteenpäin. Siis täällähän paikalliset liikkuvat muutamaa sataa metriä pidemmät matkat joko fillarilla, skootterilla tai autolla. Vain täysin rahattomat kävelevät pidemmät matkat. China Beachille on noin 3,5 km tästä hotellilta. Ajattelin, että kiva lenkki tulee samalla heitettyä. Sellaisen matkan taittaminen kävellen on näille ihmisille on täysin käsittämätön konsepti. Joka toinen skootteri hiljensi vauhtia ja tarjosi kyytiä ja porukka osoitteli ja huuteli "no money, no money". Eli he yksinkertaisesti ajattelivat, että olen niin köyhä, ettei minulla ole varaa vuokrata fillaria tai maksaa yhtä dollaria skootterikuskille kyydistä biitsille. Nevermind, ei kun vaan iPodista volyymit kaakkoon ja jatkoin rytmikkäästi ja määrätietoisesti eteenpäin.

Eilen törmäsin kokonaiseen muurahais-leegioon. Jätin aamupalan ajaksi läppärin lattialle (miksi, oi miksi!) ja kun tulin takaisin, muurahaiset, joita ei tähän mennessä ole tässä huoneessa näkynyt, olivat jostain käsittämättömästä syystä päättäneet kaivautua esiin koloistaan ja porukalla muuttaneet poissaollessani mun MacBookiin asumaan. Niitä vipelti screenilla, näppäimistössä, kannessa ja nämä perkeleet ovat sellaisia todella minikokoisia murkkuja, eli mahtuvat tietysti kaikista pienimmistäkin rakosista mun koneen sisään. Kiva kiva, ei muuta kuin teurastin kaikki muurahaiset, jotka eivät ehtineet turvaan koneen sisälle. Kone ihan liisterissä muurahaisten raadoista. Sitten suihkutin mun läppärin suojapussin melkein kosteaksi OFFilla ja laitoin koneen pussukan sisään ja vetskarin kiinni. Muurahais-yhdyskunnan tuhoamisen viimeinen vaihe saattoi alkaa. Tunnin kuluttua avasin läppärilaukun ja jee, mun idea toimi. Muurahaiset olivat lähteneet koneen sisältä liikenteeseen pelastuakseen hermokaasulta, mutta olivat sitten kuitenkin kuukahtaneet pussukan sisälle. Ei muuta kuin kopistelin kuolleet murkut lavuaariin. Tapasin muitakin eläinystäviä, kuten tämän kirjoituksen kuvista näkyy, ja matkalla China Beachille näin sitten sussiunakkoon-ällö-paniikki-kuvotus käärmeen! Suoraan mun edessä, ehkä puolen metrin päässä. Vihreä ja suomuinen niljake. Hyppäsin melkein ojaan ja kiljuin ihan hulluna. Sitten tajusin, että se olikin ihan liikkumaton ja littana, eli jäänyt mokoma auton alle ja kuolluthan se oli. Hyvä niin.

Vielä näistä paikallisista ihmisistä. Ihan oikeutetusti sanotaan, että tämä on "the smiling nation". Se on niin totta. Niin ystävällisiä ja ennenkaikkea avuliaita ihmisiä, ettei missään. Vein pyykit eilen respaan, sain ne 3 tunnissa takaisin. Kysyin neuvoa adapterin tai vaihtoehtoisesti uuden kameran laturijohdon hankkimisessa, niin hommasivat mulle uuden noin puolessa tunnissa. Hajotin rinkan suojuksesta kantokahvat (sen ikävän honkkarin turvaketju-episodin takia) ja kyselin tietä ompelijalle, niin respa ompeli molemmat kahvat samantien kuntoon, "nooo probleem, Miaaaa, wii teik keer of it." Veikkaan, että Scandicissa ei henkilöstö taivu tuollaiseen, vaikka olisi mikä super-platina-kanta-asiakaskortti. Istuessani kahviloissa ja ravintoloissa olen seurannut ihmisiä, paikallisia ja turisteja. Minun mielestäni yksi merkittävimpiä eroja paikallisten ja turistien/länkkäreiden perusolemuksessa näyttää olevan se, että länkkärit pistävät katukuvassa silmään jossain määrin huolestuneen, ilottoman ja vetäytyvän oloisina, kun taas paikalliset touhuavat ja hymyilevät mennessään, ottavat paljon muihin ihmisiin kontaktia ja puhuvat paljon.

Joo, mutta tänään jatkan matkaa Ho Chi Minhiin. Kuuluu olevan vielä vauhdikkaampi paikka kuin Hanoi. Siellä pari päivää ja sitten vuorossa seuraava isompi etappi reissullani, eli Cambodia. Olen ollut muuten melko ahkera kirjoittamaan tähän mennessä. Saapa nähdä, jaksanko ja ehdinkö kirjoitella yhtä ahkerasti, kun reissu etenee. Voipi olla, että viimeistään Balilla saattaa aika, kännykät, koneet ja sähköpostit unohtua, ainakin hetkeksi. Mutta siihen on vielä aikaa.

Tässä teille, hyvät lukijat biisi, joka sopii hyvin näiden kuluneiden muutamien päivien tunnelmiin täällä ihanassa, historiallisessa lyhtykaupungissa. Kaunis kappale, hienot sanat. Hope u like it too.