Sing-y-ling-a-ling

Swingy times at Singy! Olen niin olevinani tuon Singy-sanan käytöstä. Se on söpöinen. Bongasin lempinimen Singaporelle kirjasta, jota luen parhaillaan ja viljelen sitä auliisti tekstiviesteissä ja puheissani. Vanha kunnon Singy. Ihan kuin ramppaisin täällä harva se viikko; Helsinki, hesa. Varkaus, varkkis, Pieksämäki, peeämkoo, Singapore, Singy.

Singaporen kaksi isosti ylivertaisinta asiaa ainakin minulle olivat -yllättäen- ruoka ja shopping. Mittakaavassa ääretön. Pelkästään ydinkeskustassa on 84 ostoskeskusta. Kahdeksankymmentäneljä. What?! Ihan mieletöntä. Ja mitkä puitteet päivittäisille ruoka-orgioille. Muutaman päivän exploorauksen aikana Singy näyttäytyi kauniina, ystävällisenä ja helppona paikkana kelle tahansa liikkua, syödä, löytää vahingossa salaperäisiä puutarhoja, Chinese Baroque -arkkitehtuurikortteli tai päätyä Chinatownin mutkitteleville pikkukaduille ja putiikkeihin ihmettelemään pelottavan näköisiä ennustaja-ukkoja, paperilyhtyjen valaisemia kojuja tai kiinalaisen lääketieteen joskus aika groteskinkin näköisiä rohtoja ja ruokia.

Majailimme expattien asuttamassa Holland Villagessa, läntisessä Singyssa. Bussilla 10 min suoraan sykkeeseen Orchard Roadille. Saimme yöpyä ystävieni Pilvin ja Heikin vieraina ihanassa condossa. Oli paitsi ihanaa nähdä ex-kolleegaani Pilviä, myös kiinnostavaa saada syväleikkaus Singyn arkeen paikallisen silmin. Ja tietysti oli myös mukava nähdä Pilvin ja Heikin reipas Kalle-poika, joka meni Singyssä ollessamme ensimmäistä kertaa tarhaan, jänskää!

Singyn hittihetkiä parin päivän aikana:

IN SEARCH OF TARZAN: Botaaninen puutarha keskellä kaupunkia.
Sademetsä-tyyppinen, käsittämättömän hyvin hoidettu mega-iso, vehreä puisto orkideoineen ja veistoksineen. Suosikkipaikkani täällä oli The Reflexology Walk, eli sileillä ja ei niin sileillä, pienillä kivillä päällystetty pieni polkumainen kävelyreitti, jonka läpi ilman kenkiä tepasteltuaan sai samalla mukavan refleksologia-session jaloilleen. Puistoon oli myös siroteltu sinne tänne kauniita, siroja veistoksia, joista osa melkein sulautui ympäristöönsä diskreetisti. Näistä suosikkini oli Lady in a Hammock (ajatellen tulossa olevaa Balin reissuani).

I'M LOVIN' IT: Ramen-ravintolat ja Singyn ruokakulttuuri.
Minä rakuloin Singyn ja koko Kaakkois-Aasian pikaruokakulttuuria! Dim Sumia, nuudelibaareja, Ramen-paikkoja. To hell with Mc Donalds ja pikamättö ketsupit poskilla. Pälähtipä nimittäin poikaporukka viereiseen pöytään istumaan Holland Villagen Ramen-ravintolassa. Sellaisia 17-20-vuotiaita skeittaripoikia. Tilasivat porukalla sapuskaa ja heille tuli sellainen oma pikku keittoliesi-viritelmä, jossa voi itse käristää haluamansa lihat tai kiehauttaa sopivat kasvikset ja vihannekset omaan Ramen-keittoonsa. Ei mitään kummallista, moni on nähnyt saman tapahtuvan. Mitä jäin miettimään on se tapa, jolla kaverit siinä istuskelivat ja söivät. Lähekkäin, ottivat ristiin rastiin toistensa astioista lihaa ja vihanneksia, kokkailivat keskenään, maistelivat toistensa keitoksia ja juttelivat samalla iloisesti kokoajan. Tapa, jolla ruokailuun syvennyttiin oli jotenkin harras ja vaikka juttu lensi ja naurettiin ja oltiin paikallisen pikaruuan äärellä, silti käytös oli hallittua ja hillittyä ja tilanteesta välittyi jotenkin ihan omanlaisensa fiilis. Sellainen, että ruoka ja ruokailu ylipäätään on näille kavereille kunnioitettava, arvokas ja sosiaalinen tapahtuma. Ihan vaan tiedoksi, että jos olet joskus vastaavantyyppisessä paikassa ja nenäsi eteen kiikutetaan mortteli, jossa on seesaminsiemeniä, niin ei pidä lähteä sotkemaan niiden sekaan mitään soijaa, chilikastiketta ennen sössäämistä. Siemenet vaan jauhetaan ja laitetaan Ramenin sekaan. Nyt viimeistään myös Mia Luostarinen -tähän mennessä jo omasta mielestään aasialaisen keittiön expertti- tietää tämän.

THE BUTTERFLY EFFECT
Mikä on vähiten ärsyttävä tai rasittava aamu-urheilulaji kaltaiselleni sänkymöyrijälle, joka pystyy raahautumaan ehkä max. 5 kertaa vuodessa aamujumppaan ja nostaa niistäkin muutamasta kerrasta kohtuuttoman suuren numeron. Jooga olisi muuten ok, mutta liian vähän toimintaa meikäläiselle. Pilates aika jees, mutta niitä syviä vatsalihaksia odotellessa kaikista parasta on kuulkaapas uinti. Mikäpä siinä oli tepsutellessa aamulla alakertaan uikkari päällä ja pulahtaessa 40 metrin ulkoilma uima-altaaseen aamuauringon lämmittäessä ja suurkaupungin heräillessä.

BOOKS OF MAGIC AND WISDOM
Aaaah, kymmenet kirjakaupat, 3 for 2 -tarjoukset, loputtomat valikoimat englanninkielisiä kirjoja, kahvilat kirjakauppojen yhteydessä, ihan oma aika-ulottuvuutensa ja epätodellinen fiilis, kun takaisin kadulle astuessa pienenpienen hetkosen aikana pimeys onkin laskeutunut kaupungin ylle ja kainalossa on muutaman kilon edestä kirjoja. Parasta.

BECOMING A DIVA
Viimeinkin! Olin suunnitellut jo pitkään ostavani laadukkaan nahkaolkalaukun. No, nyt vihdoinkin sellainen tarttui käteen Singysta. Varmaan arkipäivää monelle teistä kenkä- ja laukkufriikeistä. Laukku sieltä, toinen täältä. Minä en vaan ole löytänyt sitä oikeaa. No, astellessani ympäriinsä sieraimet väristen nahkalaukkujen täyttämässä ihanassa putiikissa kuulin sen. Vieno, mutta päättäväinen kuiskutus "Mipi, täällä, takavasemmalla. Täällä, minä, vaaleanruskea, vetoketjuhapsut ja kaikki, katso nyt, olen täydellinen. olen sinun." Niin me kohtasimme ja lähdimme kaupasta yhtä matkaa tyytyväisinä, uusi laukkuni olalla keikkuen ja minä nokka pystyssä Guccin, Furlan, Chanelin ja muiden vastaavien liikkeiden ohi diivan elkein, vähintään kuin joku casualisti viikonlopuostoksille Singyyn piipahtanut upporikas perijätär. Hassua, mitä yksi laukku voi saada naisessa aikaan.

0-100 KM/H, 6 SEC.
Singapore international Airport, Shangi, ja melkein 1,5h lennon lähtöön. Hyvin siis aikaa kaupoissa luuhaamiseen. Kenttähän on tosiaan parikin kertaa palkittu maailman parhaana ja puitteet luonnollisesti sen mukaiset. Aika kului huomaamatta ja kun olin ajatellut meneväni vielä hakemaan kupposen kahvia vilkaisin samalla departures-taululle, joka vilkutti "Gate closing" lentomme kohdalla. Klassikkotilanne. Eipä muuta kuin flip flopit käteen ja juoksuksi. Arviolta sellainen 8-10 minuutin reipas ravi halki kentän. Kauppjen kyltit vaan vilisivät silmissä ja jäi Starbucksit juomatta. Olimme siis täysin vastakkaisessa päässä kenttää, mutta kerkesimme, ja itse asiassa melko kevyesti. Hyvät naurut irtosi sekä meille, että niille, jotka kannustivat meitä huudoin ja taputuksin pyrähdyksemme aikana.

Juu, että sellaista peruskivaa urbaania meininkiä Singyssa ja matka jatkuu yhä etelämmäksi. Uskon, että Singyn botaanisen puiston Lady in a Hammock -veistos oli universumin minulle osoittama enne tulossa olevasta Balin pätkästä. Jo tuhansia kilometrjä mukana raahaamani riippumatto tulee epäilemättä otettua käyttöön viimeistään siellä. En tiedä onko se varsinaisesti lady joka siellä hammockissa tulee rötköttämään, mutta varmasti ainakin erittäin hyvissä fiiliksissä oleva, rentoutunut reissaaja, jonka mielessä kepeät ajatukset leijailevat laiskasti samaan malliin kuin taivaalla satunnaisissa rykelmissä haahulevat, muutamat hattarapilvet.

American dream 2.0.

Lukuunottamatta kovan kimakalla äänellä kälättävää suomalaisnaista -joka piinasi ruotsalaispariskuntaa veneen kannella ja varmisti, että he ymmärsivät hänen asuvan kerta kaikkiaan ihan Sveitsissä asti ja käyvän ainakin muutaman kerran vuodessa Thaimaassa lomalla varakkaan ja kas vain, sveitsiläisen miehensä kanssa- nautimme kovasti ihanasta, aurinkoisesta venematkasta Koh Lantalta Phuketiin.

Phuketiin saavuttuamme suuntasimme Kata Beachille, joka on vähän rauhallisempi kuin legendaariset Patong Beach ja Kamala Beach. Tuli välittömästi kotoisa, vihdoinkin kotona -fiilis: suomalaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, ensimmäistä kertaa Thaimaassa kaikki yhdessä, samoissa karkeloissa. Katalta löytyi myös mini-Pattaya-alue ja kaikki megabrändit Starbucksista Mc Donaldsiin. Ei hyvä, mutta toisaalta, tarkoitus olikin viettää täällä pari iisiä maintenance- ja biitsipäivää. Ja niin totisesti vietimmekin.

Sattuipa sitten niin, että hotellimme 3 x 3m -kokoisen uima-altaan varjoonsa jättävä, upouusi, iso pool-keidas valmistui viimeisenä iltanamme Katalla ja hotellin väki ystävällisesti kutsui kaikki vieraat illalla uuden poolin avajaisbileisiin. No, mehän siellä tikkana paikalla. Siinä pyöri kourallinen muitakin asukkeja, mutta katosivat paikalta muutaman drinksun jälkeen. Altaalle oli järjestetty ihanat tarjoilut, loputon määrä ruokaa, barbecue, drinksuja, vihdoinkin hyvää viiniä ja paikalla koko henkilökunta pienessä tumussa ja jos mahdollista, vielä enemmän iloisina ja hymyilevinä kuin virka-aikansa puitteissa.

No, rauhallinen iltamme kääntyikin sitten melko riehakkaaksi, kun seuraamme pamahti amerikkalainen, noin 60-vuotias mies ja saksalainen, noin 40-vuotias mies, Nick ja Joe. Kaverukset olivat tavanneet minibussissa matkalla kentältä Katalle ja olivat hengailleet pari päivää kahdestaan. Mielettömiä heeboja! Sillä aikaa kun saksalainen päätti vihkiä uuden altaan virallisesti käyttöön ja heitti Caritan vaatteet päällä altaaseen (ja hyppäsi itse perään), minä jäin juttelemaan amerikkalaisen kanssa. Ja mikä keskustelu siitä tulikaan. Oikeasti poikkeuksellisin ja kiinnostavin henkilö, jonka olen tavannut koko reissun aikana.

Pakko kertoa vähän tarkemmin tästä tapauksesta. Nick, 62-vuotias amerikkalainen, esitteli itsensä kertomalla olevansa ei mistään kotoisin, asuvansa tällä hetkellä Kiinassa ja tekevänsä siellä rakennusalalla konsulttina duunia hotelleille periaatteella: teen duunia silloin kun huvittaa ja valitsen itse asiakkaani. Seuraavaksi hän aikoo jatkaa matkaansa todennäköisesti Vietnamiin tai Laosiin. Miten kauaksi aikaa, sitä hän ei tiennyt. Milloin palaa jenkkeihin? Sitä hän ei tiennyt, luultavimmin ei koskaan.

Nickilla on takana melko perinteinen amerikkalainen menestystarina, rahan tahkoamista rakennusalalla, hyvä avioliitto, kolme lasta, Harley Davidson autotallissa, pari kivaa autoa, iso talo, golf-osake, valkoinen aita talon ympärillä, illalliskutsuja ystävien ja työtuttujen kanssa, muutama reissu vuodessa Karibialle, Miamiin tai Hawaiille, jääkaapissa aina muutama pullo kuohuvaa odottamassa, siivoojat, puutarhurit ja muut amerikkalaisen unelmaelämän mukaiset perusasiat paikoillaan. Kaikki siis hyvin. Ja sitten mikään ei yhtäkkiä tuntunutkaan enää yhtään miltään. Elämässä ei ollut iloa, tarkoitusta, motivaatiota, haasteita, tavoitteita, merkitystä. Mitään. Piti kiskoa pari viinipulloa joka ilta, jotta tuntisi edes jotain, vaikka lempeän humalan heruttamia vanhoja muistoja tai välähdyksiä omista, vuosien takaisista unelmista, jotka voi sitten aamulla herättyään pistää kuitenkin varman päälle kännin piikkiin, laittaa puvun taas päälle, ajaa avo-mersulla töihin pilvenpiirtäjään ja uskotella itselleen, että kaikki on hyvin. Tätä meininkiä jatkui vuosikymmeniä.

(Samaan aikaan kun juttelimme Nickin kanssa, nappailimme ihanaa ruokaa grillistä, jättikatkarapuja, chicken wingsejä, tulista thaisalaattia, mausteisia kastikkeita, kumosimme lisää viiniä ja saksalainen vippasi seuraavaksi hotellin thaimaalaisen respan managerin vaatteet päällä altaaseen. Muuten ei mitään, mutta mimmillä oli kännykkä taskussa ja vit**ksihan se meni).

Back to the storyline. Elämäänsä kyllästyttyään, vaimosta erottuaan ja lastenkin jo aikoja sitten lähdettyä maailmalle, Nick oli kaksi vuotta sitten yrittänyt tappaa itsensä syömällä lääkkeitä määrän, jolla tipahtaisi varmasti virtahepokin ja juomalla vielä pullon vodkaa siihen päälle. Kun hän seuraavana päivänä sitten heräsi hotellihuoneestaan ja tajusi, että totta ihmeessä tämä ei ole taivas vaan se saakelin sama kälyinen hotellihuone ja pari minuuttia myöhemmin vasta ymmärsi ja hyväksyi olevansa elossa hän ajatteli, että saattaapi olla että universumilla on sittenkin hänen varalleen vähän jotain muita suunnitelmia.

Niinpä hän päätti tietoisesti seota voidakseen "tulla normaaliksi", eli sellaiseksi, mitä hän tänä päivänä on ja miten hän elää elmäänsä. Eli ihan eri ihmiseksi ja varmasti amerikkalaisen yhteiskunnan mittapuun mukaan jonkinasteiseksi hylkiöksi tai friikiksi, mutta omasta mielestään juuri sellaiseksi, mistä hän oli aiemmin vain pystynyt hatarasti unelmoimaan. Sen kohtalokkaan hotelliyön jälkeen Nickin arki on pullollaan onnellisuutta, tasapainoisuutta ja elämäniloa - pysyvänä olotilana. Vaivattomasti, ilman mielialalääkkeitä tai mitään muuta suurempaa elämänmuutosta kuin se, että hän päätti siitä eteenpäin elää hetkessä, toteuttaa haaveitaan ja vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

(Tässä vaiheessa keskusteluamme hotellin ainoa miestyöntekijä -lukuunottamatta aamiaissalivastaavaa ladyboyta, en ole nähkääs varma, luetaanko hänet naiseksi vai mieheksi- pomppii YMCA:n tahdissa ja tekee samalla jotain käsittämättömiä thai boxing -mooveja ja koko henkilökunta alkaa olla ihan tuhannen päissään).

Anyways, ihan uskomatonta meininkiä sen Nickin kanssa. On hankala saada tähän tekstiin vangittua sitä keskustelun ja fiiliksen flowta, mutta yritetään. Aloitin lauseen ja hän lopetti sen. Luettelin lempikirjojani, ja hän oli lukenut kaikki samat. Jakelin mielipiteitäni ja näkemyksiäni kahden viinilasillisen rohkaisemana ja itsevarmana, joihin hän yhtyi täysin tai jotka täysin vastasivat hänen omia mielipiteitään, oman elämän perusperiaatteita. Voi ihmettä, tässäkö on oma peilikuvani, 62-vuotias, äänekäs, puhelias ja superpositiivinen amerikkalaismies, joka ei ole mistään kotoisin? Tuollainenko minäkin olen tai tuollainenko minustakin sitten tulee noin 60-vuotiaana? Ei siinä mitään, huonompiakin scenarioita voisi olla.

Juteltiin myös siitä, mitä klisee "American dream" oikeasti tarkoittaa. Mitä sen ideaalisti pitäisi pitää sisällään, tarkoittaako se samoja asioita meillä pohjolassa kuin vaikkapa texasissa jne. No, kylläpä se tarkoittaa. Eli ideaalisti peruspaletti pitäisi sisällään juuri ne asiat, jotka Nickilla suurinpiirtein olikin jo kasassa edellisessä, elämässään. Ei tullut onni sillä asioiden kokoonpanolla ei. Tässäpä siis pääpiirteittäin keskeisimmät ainekset Nickin American Dream 2.0. -reseptistä ja hänen uuden elämänsä punainen lanka. Ei mitään, mitä emme olisi jo lukeneet new-age- ja self-help-kirjoista, kuunnelleet yritysvalmennuksissa tai oivaltaneet itse, mutta joka tapauksessa, here goes:

American dream 2.0. by Nick -->

* Älä suunnittele liikaa tulevaisuutta. Elä ja koe juuri nyt.
Huominen ei ole vielä olemassa, miksi siis murehtia ennakkoon tai suunnitella tyhjyyteen. Eikä avoimia ovia tai tarttumista vailla olevia tilaisuuksia tunnista, jos on jo etukäteen päättänyt mennä portista a, vaikka lennossa huomaisikin b-portin takana jotain paljon kiinnostavampaa.

* Parhaimmat, tärkeimmät ja vaikeimmat päätökset pitää tehdä intuitiivisesti ja sydämellä. Ei järjellä.

* Anna palaa. Kun tajuaa, miten yksinkertaista se loppujen lopuksi on: Päästä irti, tavoittele ja tee asioita joista unelmoit ja joihin uskot ja sitten vaan annat mennä.

* Pelko on kaiken hyvän nakertaja. Pelätä voi juuri niin paljon kuin sille päättää antaa valtaa: parisuhteen menettämisen pelko, rahan menettämisen pelko, terveyden menettämisen pelko, onnettomuuksien pelko, riskien ottamisen pelko. Tai sitten voi lopettaa pelkäämisen ja keskittyä vaikka elämiseen ja kokemiseen. Pelko on myös oiva tekosyy jättää välillä asioita tekemättä ja kokematta.

* Miksi välittää yhtään mitään siitä, mitä muut ajattelevat tai tekevät. Mitä väliä? Ihan oikeesti. Mitä sitten, onko sinulla oma auto, asuntolaina, 2 tai 9 lasta, avioliitto tai kotieläin? Mitä sitten, onko sinulla kotona neljä kobraa, pari pätkäduunia, 14 viikkoa lomaa vuodessa jossain edullisessa Aasian kohteessa, tavoitteena suorittaa perhonvalmistuskurssi tai kuumailmapallolentäjän lupakirja ensi kesään mennessä. Mitä sitten, jos asut vuokralla ainoana kalusteenasi riippumatto, hankit elantosi pelaamalla online-pokeria ja käytät valtaosan ajastasi humanitäärisen toiminnan tukemiseen, astrologian itseopiskeluun ja olet poikkeuksellien kiinnostunut diagnostiikasta. Mitä. Sitten? Kunhan vaan ainakin yrität tehdä sitä, mikä tuntuu sinulle oikealle ja yrität olla itsellesi ja muille hyvä.

* Kaikki järjestyy -ajattelumalli. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua, jos vaikka hävittää luottokortin, reputtaa tentissä, lähtee maailmalle ilman tarkkaa suunnitelmaa tai aikataulua, vaihtaa duunia, lähtee 40-vuotiaana tavoittelemaan niitä asioita, joista on unelmoinut 10-vuotiaasta lähtien, pieraisee äänekkäästi hautajaisissa tai nauraa jollekin täysin sopimattomalle vitsille täysillä muiden luodessa vaivaantuneita katseita sinuun. Ei aina tarvitse olla niin nuhteeton, täydellinen, kontrollissa ja mahdollisimman vähän massasta poikkeava. Kaikki järjestyy, kun osaa vähän nauraa itselleen ja elämälle.

(Välillä muuten piti käydä hinkuttamassa pole dancingia poolin katoksen tukipilaria vasten, ja siitäkös henkilökunta innostui. Kohta ladyboy-aamiaisvastaava ketkutti tolppaa ylös ja alas kuin vanha tekijä kannustushuutojen, naurunremakan ja valokuvien räpsimisen innoittamana. Siinä kävi sitten pyörähtämässä yksi jos toinenkin, heiteltiin porukalla ylävitosia, poseerattiin valokuvissa ja hypittiin yläpystyä koko sakki. Saksalainen osasi kaikkien jumputus-biisien sanat ulkoa ja oli varsin hupaisa näky booty-shaking-numeroa täysillä vetäessään pikku-speedoissaan, lähes 2 metrinen iso, raamikas mies).

Ilta alkoi oikeastaan vasta tästä. Pool-bileet päättyivät noin 22 aikaan, joten jatkoimme Nickin ja Joen kanssa mini-Pattayalle, läheiseen baarikortteliin pelaamaan biljardia ja jorailemaan. Koska meillä oli seuraavana aamuna aikainen herätys lennolle, päätimme puolenyön kieppeillä sitten Caritan kanssa suht sivistyneesti poistua paikalta, ja jättää herrasmiehet jatkamaan iltaa epäilemättä hauskoissa merkeissä.

Aamulla oli aivan mahtavaa teluta aamupalalle kukonlaulun aikaan, kun koko hotellin henkilökunta oli selvästi darran kourissa ja aamiaissalikin aukesi noin 20 min myöhässä - ennenkuulumatonta käytöstä aamuvirkuilta thaimaalaisilta :)

Kerrankin suomalaiset turistit freesinä brekkarilla Thaimaassa ja paikalliset krapulassa, huonosti nukkuneena häsläämässä ympäriinsä. Vedettiin vielä lähtiessämme pienet booty shakingit muistin virkistämiseksi meidän respan managerin nenän edessä, joka suurinpiirtein nukkui tiskin takana (hän nimittäin sammui poolin aurinkotuoliin noin klo 21.00, katso kuvia ylempää) ja oli kaikin puolin äärimmäisen nolona. Saas nähdä, mitä tuumaavat, kun lähetetään jälkikäteen valokuvakooste pool-bileiden parhaista paloista. No, onneksi koko hotellin väki osasi nauraa itselleen, meille ja edellisen illan hauskanpidolle, joten meidät saateltiin matkaan halausten ja naurunremakan kera. Ihan mahtavaa.

Chaba Hotel, Kata Beach, Thailand. We have left the building.

Finding Nemo

Koh Lanta, Thaimaa ja älyttömästi ruotsalaisia. Miten virkistävää huomata, että heilläkin nahka tirisee auringossa, olut maistuu terassilla ja reissuväsymyksestä kärsiville pariskunnille edes julkinen paikka ei ole este pienelle parisuhde-nahistelulle tai itkukilareissa raivoavien perheen pienempien ojentamiseen. Koh Lanta sijaitsee täällä Etelä-Thaimaassa ja on vähän suurempi ja edistyksellisempi versio Koh Taosta, jossa siis suoritin sukelluksen peruskurssin. Eli, tämä on tällainen rauhallinen sukelluskohde, jossa on vähän enemmän palveluita, ravintoloita, paremmat tiet, isommat biitsit ja enemmän ostosmahdollisuuksia kuin Taolla. Erittäin chilli paikka, tänne voisi helposti unohtua pidemmäksikin aikaa ihmettelemään, jos kaipaa rauhallista meininkiä ja jaksaa veivata biitsejä edestakaisin. Koh Lantan turistioppaan kannessa listataan seuraavat viisi syytä, miksi tämä on kuulemma paras paikka ikinä, koskaan Thaimaassa ja koko Aasiassa:

1. Thailand' best kept secret
2. Number three top Asian Beach & Sun destination
3. Best place to relax for singles, couples & families
4. Best diving site in Thailand
5. Open all year

Rohkenen olla hieman eri mieltä osasta noista, sillä jotakuinkin samat attribuutit näkyy olevan myös esimerkiksi Samuin, Phuketin ja Taon turistioppaiden kansissa, mutta oikeesti, on tämä miellyttävän leppeä saari ja puitteet erinomaiset niin sukeltamiseen kuin eläkeläisten tai lapsiperheiden lomailuun. Ennemmin tänne kuin Krabille, vaikka ei sekään huono paikka ollut.

Niin, minullahan on nyt seuraakin kun ystäväni Carita saapui Krabille 7.12. Siellä muutaman päivän hengailtuamme otimme speed boatin Koh Lantalle ja sitten ei muuta kuin mimmit tositoimiin heti saavuttuamme. Marssimme suomalaisen sukelluskoulun, Raya Diversin puheille ja aloitimme heti seuraavana aamuna sukellushommat. Carita ilmoittautui peruskurssille ja minä jatkokurssille. Ihan parhautta, sukelluksia mahtavissa puitteissa Koh Phi Philla ja Koh Haa Yailla kivassa porukassa. Toissapäivänä sain sitten pakettiin Advanced Open Water Diver -kurssin, jee! Nyt saan sukeltaa 30 metriin ja osaan jo vähän enemmän vedenalaisia taitoja (en vielä saanut sitä harppuunaa kokeilla, mutta ehkä sitten joskus..). AODW-kurssissa olikin sitten jo vähän enemmän tekemistä. Dekompressiosairauden ja tapaturmien riski moninkertaistuu ja typpinarkoosikaan ei useimmilla jää kokematta, kun mennään syväsukelluksen puolelle, jota AOWD-kurssi suurelta osin on. Lisäksi syvyyksissä pitää pystyä tekemään kaikenlaisia temppuja. Eka sukellus mentiin ensimmäistä kertaa oikeasti aika syvälle, eli 25-30 metriin ja siellä oltiin kaikkiaan 47 minuuttia. Odottelin typpinarkoosin oireita, mutta en kyllä huomannut muuta, kuin että olo oli aika leppoisa. En onneksi alkanut sekoilemaan tarjoamalla esimerkiksi regulaattoriani kaloille tms. Toinen sukellus oli kalojentunnistustehtävä, kolmas syväsukellusnavigointi, neljäs vedenalainen valokuvaus ja viides oli pelkkä hupisukellus, jossa tehtävänä sitten vastavirtasukellus.

Muuten kaikki meni oikein jees, paitsi vikalla sukelluksella iski melkoinen tilanne päälle. Paitsi että huomasin unohtaneeni laittaa ennen sukellusta läksiäislahjaksi Joonakselta ja Samilta saamaani vedenkestävää mascaraa (ha!), eksyttiin opettajan kanssa toisistamme. Sweet....En tajua, miten on mahdollista. Molemmat kuvailtiin samalla, joten varmaan vaan olimme molemmat liian uppoutuneita kuvaustouhuihin ja meikäläinen todennäköisesti porhalti jonnekin ihan väärään suuntaan. Ei hyvä. Eipä siinä mitään, katselin vähän aikaa ympärilleni ja kun kerran oppikirjassa sanotaan, ettei paria saa missään tapauksessa jäädä etsimään kauemmaksi aikaa kuin noin minuutiksi pinnan alle, päätin pysyä pää kylmänä ja lähteä tekemään hallittua nousua pintaan. Olihan tuo pikkusen orpo olo tuolla syvyyksissä kun ympärillä näkyi vaan sellainen Tappajahai-maisema. Sinistä, mutta näkyvyys vain pari metriä. Sitten sitä alkaa kuvitella näkevänsä kaikenlaista ja miettii juttuja teorioista, kuten "ei saa ikinä sukeltaa yksin" ja kaikkia mahdollisia riskejä.

Muuten ei olisi ollut mitään hätää, mutta koska tämä oli kurssin viimeinen sukellukseni ja kolmas syväsukellus sille päivälle, oli tosi tarkkaa, miten kauan saisin olla veden alla ja millä tahdilla pitää nousta ylös. Oli puhetta ennen sukellusta, että noin 15-20 min, eli tosi lyhyt aika. No, luojalle maailman isoin kiitos, että mulla oli sukellustietokone lainassa (kello/sukellustietokone/syvyysmittari). Ilman sitä olisin ollut aika kirjaimellisesti very deep in shit. Osasin sitten käyttää sitä riittävän hyvin, että pystyin tulemaan kaikkien lainalaisuuksien mukaan oikeaoppisesti pintaan. Ei muuta kuin rauhallisesti ylöspäin ja viidessä metrissä 3-4 minuutin turvapysähdys, hengailin siinä koralliriutan päällä ja katselin kauniita kaloja. Sitten vaan pintaan ja vieläpä ihan veneen viereen. No, hyvä kokemus oli tuokin. Nytpähän ainakin tietää, ettei mene ihan heti paniikkiin vastaavassa tilanteessa ja että osaa edes jossain määrin ajatella ja toimia loogisesti.

Oonkohan minä nyt ihan hurahtanut näihin sukellushommiin? Se jää nähtäväksi, sillä huippuja kohteitahan on läjäpäin vielä edessä. Yritän toki jatkossa kirjoittaa jostain muustakin kuin vedenalaisesta maailmasta.

Tänään speed boatilla Phuketiin päin, siellähän niitä biitsejä myös riittää. Joutuu ehkä tämän kaiken merivedessä ja veneissä rypemisen jälkeen viettämään yhden päivän hipsuteltavana jossain kivassa kauneushoitolassa. Tukkakin pitäisi saada kuosiin, ennenkuin herään joku aamu sellaiset orastavat baby-rastat päässä. Kaipa tässä alkaa oikeesti olemaan aika rennoissa tunnelmissa, ei ihan hirveesti huoleta oikeastaan yhtään mikään. Piti äsken oikein kännykästä tarkastaa, mikä viikonpäivä tänään on. Ja nyt kun on ollut seuraakin (Carita) ja on ollut niin uppoutuneena sukellukseen, ei ole juurikaan ehtinyt syventyä antaumuksella blogin kirjoittamiseen tai muistiinpanojen tekemiseen blogikirjoitusta varten. Oh well, kuvat puhukoot puolestaan ja eiköhän tuota juttua taas piisaa myöhemminkin.

Katselin tuossa taas blogin tilastoja ja näyttää menneen 4000 katselukerran raja rikki. What?! Kiva, kun jaksatte lukea näitä juttuja ja kiitos kaikille niille, jotka olette laittaneet palautetta blogista mailitse ja Facebookissa.

To be continued.

Sopivasti cheesy Samui

Onko oikeesti mitään karmaisevampaa tunnelmanpilaajaa kivalla illallisella meren äärellä kuin Richard Claydermanin taustamusiikki? Ei äkkisiltään uskois että on, mutta kylläpä sellainen löytyy, nimittäin Celine Dion ja "My heart will go on" -biisin ensitahtien kajahtaminen ilmoille samanaikaisesti kun pääruoka tuodaan nenän eteen. Siemaillessani erittäin tyytyväisenä punaviinilasillistani kynttiläillallisen pätteeksi, kiitollisena omasta rauhasta ja hyvästä ruuasta, katselin merelle päin ja ajattelin, miten mahtava ilta ja mitkä näkymät. Naureskelin itsekseni tarjoilijoiden hämmästelylle saapuessani yksin syömään: "Alone?? Just you, no one else?". Mikä siinä on että ei muka voisi olla erittäin rattoisaa illallistaa omassa seurassa kaikessa rauhassa? Havahduin omista ajatuksistani kun tunsin, että minua tuijotetaan. Kaikki kahdeksan tarjoilijaa seisoivat baaritiskillä rivissä ja Leona Lewiksen Bleeding loven soidessa taustalla loivat kaikki minuun merkitseviä, ystävällisen myötämielisiä katseita, just sellasia: Girl, everything's going to be alright for you one day -katseita. Ihan älyttömän ärrrrrsyttävää! Minä kun olin niin tyytyväisenä siinä.

Sitten ravintolaan pelmahti italialainen, ihan F1-pomo Flavio Briatoren näköinen ja ikäinen mafioso valkoinen pellavapaita hulmuten, kultavitjat kaulassa välkkyen ja Santa Luciaa lauleskellen. Hän parkkeerasi suoraan minua vastapäätä olevaan pöytään. Ajattelin, että siinäpä istut senkin ukko ja jatkoin merinäkymien ihailua. Flavio varmaan tulkitsi katseeni jotekin kaihoisaksi (vähemmästäkin tässä vaiheessa, kun seuraava kiekko oli Whitney Houstonia) ja kippisti punaviinilasiaan minun suuntaani hymyillen. Sivusilmällä näin, että tarjoilijat suurinpiirtein kannustavasti hymyillen näyttivät minulle peukkuja tyyliin "Go for it, girl!". Kippistelin takaisin Flaviolle ja tilasin laskun.

Kuten ounastelinkin, tämä Samui on varmasti yksi suosituimmista honeymoon-kohteista Thaimaassa. Ainakin se osa saaresta, jossa vietin ensimmäisen yöni ennen kuin lähdin viikoksi Koh Taolle. Muutenhan tämä on todella miellyttävä paikka. Taitaa olla yksi Thaimaan suurimmista saarista ja täällä asuu peräti 46 000 ihmistä ja saarella on oma lentokenttäkin. Kaikista alueista/saarista koko Thaimaassa Samuilla sattuu eniten kuolemantapauksia ja loukkaantumisia liikenteessä. Viime vuonna täällä heitti lusikan nurkkaan 269 brittiä, kun hurjastelevat humalapäissään noilla skoottereilla. Kun muistelen Hanoin ja Ho Chi Minhin liikennettä, niin tuntuu kyllä silti todella rauhalliselle ja turvalliselle paikalle.

Nyt olen täällä Samuin itärannikolla Lamai Beachilla, jossa on mukavasti vipinää ja tekemistä. Lisäksi minulle sattui aivan fantsu hotelli, jossa on koko tähänastisen reissuni paras kylppäri ja suihku. Hassua, miten sitä voi olla onnessaan siitä, että vettä tulee suihkusta tarpeeksi isolla paineella, saa säädettyä juuri sen lämpöistä vettä kuin haluaa ja on ihanan puhdasta sekä täydellisesti toimiva ja hiljainen ilmastointilaite. Nukuin viime yönä varmaan 10h kun oli niin hyvä sänky, hiljaista, sopiva lämpötila ja huoneen sai ihan pimeäksi.

Siitä hetkestä kun tsekkasin sisään tähän ihanaan hotelliin, täällä on satanut. Ei sillä tavalla tihutihutihu-miellyttävä-trooppinen-viilentävä-kuuro-tyyppisesti vaan silleen kunnolla. Ihan kokoajan. Siis nyt on toinen vuorokausi putkeen menossa. En ole ikinä kokenut tällaista monsuunisadetta aiemmin. Siis näin kovaa sadetta, joka saa kadut tulvimaan hetkessä ja joka ei vaan lopu. Mutta eipä se mitään haittaa, kun on lämmin. Ei muuta kuin shortsit ja flip flopit jalkaan ja kattelemaan paikkoja. Jos joku muuten tietää, kuinka kävellä flip flopeilla sateessa/lammikoissa ilman, että ne roiskuttaa kuraa pohkeisiin, takareisiin ja takapuoleen, niin ystävällisesti ilmiantaisitko itsesi ja kertoisit minulle oikean kävelytekniikan, kiitos.

Kävelyretkelläni löysin hyvän kuntosalin, joten kävinpä hakemassa hotellilta juoksukengät (niin, ne ihanat pinkit!) ja vaihtamassa treenivehkeet niskaan ja heitin sitten kunnon treenit salilla. Sitten olen vaan käppäillyt ympäriinsä, lukenut taas aivan mielettömän hyvää kirjaa kahvilassa ja tietysti olen syönyt kuin peijooni. Eilen söin koko reissun ensimmäisen pizzan. Oli taivaallista, oli ihanaa, oli venyvää, rasvaista juustoa ja rapea pohja, mutta oli myös viimeinen pizza minkä syön, ainakin vähään aikaan. Nyt kun ei ole tullut syötyä leipää, perunaa tai juurikaan pastaa, on hiilaritoleranssi näköjään nolla. Maha turposi ilmapalloksi. Oikein harmittaa, etten tajunnut ottaa siitä komistuksesta kuvaa tähän blogiin eilen illalla. Näytti ihan tekomahalle. Ällöä.

Tunnelmat ovat korkealla paitsi itsenäisyyspäivän johdosta, myös siksi, että ystäväni Carita saapuu huomenna Krabille. Kappas, kappas, ja kukas toinen lentää sinne myös huomenna? Jee, meitsi! Carita reissaa täällä päin koko joulukuun, joten mikäs sen mukavampaa kuin hengailla kimpassa sen aikaa kun Carita on täällä. Ja saa vaihteeksi illallistaakin sitten ihan rauhassa ilman yhtään kenenkään ihmettelyä. Ja tiiä tuota, ettei vaan tulisi sitten vaikka vähän biletettyäkin jossain vaiheessa....Eiiiipppppä!!

Robbie Williams, Darth Vader ja Mipi Koh Taolla

Roikuin, tai siis kelluin kaksin käsin kiinni köydessä meren sinisessä, pelottavassa, loputtomassa syleilyssä ja yritin kaikessa hiljaisuudessa selättää paniikkikohtaukseni fokusoimalla ajatukseni kaikkeen muuhun paitsi siihen, että olen meressä noin 15 metrin syvyydessä, tuhisen kuin riivattu johonkin kumiseen regulaattoriin, olen hetkeä aiemmin vapaaehtoisesti räkinyt omaan maskiini (jotta lasit eivät huurtuisi vedessä) ja vetänyt sen tyytyväisenä naamalleni, puolen metrin päässä minusta väijyy melko ilkeän näköinen barracudaparvi, kuulen korvissani oman Darth Vader -huohotukseni (edelleen kiihtyvässä tahdissa) ja minun pitäisi muka lähteä tuonne vielä syvemmälle sukeltelemaan. Just. Ei nimittäin tule tapahtumaan. Ei nyt eikä huomenna. Ei. Ei. Ei. Sitten havahduin Robbie Williamsin naputukseen olkapäälläni.

Sukellusopettajani Robbie tuli noin 10 cm päähän kasvoistani ja sukelluskielellä (käsimerkein) kysyi, että missä mättää? Ai mistäkö hän tajusi, että kaikki ei ole kunnossa? No varmaan ainakin siitä halkaisijaltaan noin 4 metriä olevasta ilmakuplapilvestä jonka olin onnistunut paniikkihuohotuksellani luomaan ja jonka keskeltä minua tuskin erotti ja siitä, että pysähdyin kuin seinään kesken matkan. Minä vastasin Robbielle, (viittomalla paitsi näyttämällä keskisormeani myös lisäksi jotain ihan sekopäistä) että nyt mättää ihan kaikki ja todella voimakkaasti. Haluan ylös ja pois täältä NYT, en todellakaan mene senttiäkään alemmaksi tuonne tuntemattomaan, loputtomaan vesimassaan jonkun kiiluvasilmäisen mureenan purtavaksi, en saa kunnolla henkeä, millä hetkellä hyvänsä happisäiliöni todennäköisesti räjähtää ja tukehdun tai painovyöni irtoaa ja kellumisliivini täytyy itsestään ja sinkoudun pinnalle kuin raketti ja keuhkoni repeäytyvät liian nopeasta noususta paineen takia tuhannen kappaleiksi. Ihan sama, miten mageeta jonkun mielestä sukeltaminen on tai miten paljon tämä kurssi on maksanut. Pas**n marjat, meikäläinen lähtee nyt takaisin veden pinnalle.

Eipä siinä, Robbie otti minua kaksin käsin kiinni kasvoista ja tuijotti suoraan silmiin, pyysi minua hengittämään samaan tahtiin hänen kanssaan, rauhottumaan ja laittamaan hetkeksi silmät kiinni. Tähyilin paniikissa ylöspäin kohti valoa ja pelastusta, mutta Robbie käänsi päättäväisesti kasvoni takaisin häneen, otti regulaattorin pois suustaan ja merenalaisella äänellään sanoi korvaani: "You know you can do this. Just calm down". Jos Robbie Williams pyytää tuollaista minulta, niin onhan siinä kummasti oma viehätyksensä. Siinä tilanteessa olisin varmaan kasvattanut kidukset hetkessä, jos hän sitä olisi minulta pyytänyt. Siinä sitä sitten hengiteltiin puolisen minuuttia Robbien pidellessä päästäni kiinni ja ajattelin, että itse asiassa nämä hetket ovat niitä elämässä, jonka takia esimerkiksi matkustan. Paitsi että saattaa päätyä sukeltamaan pop-tähden kanssa tai saa olla hetken Darth Vader, ei elämässä myöskään saa tai koe mitään keskivertoa kummempaa, jos ei välillä ole valmis heittäytymään ja voittamaan omat pelkonsa. Niinpä avasin silmäni, löysin jostain tilannekomiikka-vaihteeni ja haastoin Robbien siinä odotellessa kivi, paperi, sakset -mittelöön. Huumorimiehenä hän oli heti messissä ja kolme kertaa hänet voitettuani totesin, että nyt tai ei koskaan. Näytin Robbielle ok-merkkiä, hän kuittasi ok:ta takaisin. Ajattelin, että katohan Robbie tätä, irrotin otteeni köydestä ja lähdin ylvääseen lentoon.

Ja mikä kokemus! Kaikki värit, lentämisen ja painottomuuden tunne, hiljaisuus, sukeltajan rauhalliset ja kalaparvien synkronoidut liikkeet, korallit, kasvit ja kaikenmaailman kalat ja merimaailman örkit. Ihan mieletöntä! En muista, milloin viimeksi olisin tuntenut olevani joka solulla ja aistilla niin elossa kuin silloin.

Ensimmäinen sukellus kesti 38 minuuttia ja tuntui, kuin olisimme olleet pinnan alla 10 minuuttia. Tätä pitää saada lisää! Tein kaikkiaan viisi sukellusta, kaikki pituudeltaan 35-45 minuuttia. Ensin mentiin alle kymmeneen metriin, sitten 12 ja 16 metriin ja kaksi viimeistä sukellusta oltiin noin 18-20m välimaastossa. Nyt on sitten suoritettuna kansainvälinen vapaa-ajan sukeltajan peruskurssi (Open Water Diver) eli saan sukeltaa missä tahansa maailmassa noin 18-20 metriin. Tähän tämä ei kuitenkaan jää, sillä teen varmaan Koh Lanta-Phuket-akselilla advanced-kurssin (Advanced Open Water Diver), jossa mennään 30 metriin, tehdään hylky- ja yösukellus sekä kolme adventure-sukellusta ja opitaan lisää sukeltajan erikoistaitoja. Sen jälkeen saan sukeltaa aina 30 metriin ja ovet ovat auki lukuisille jatko-, erikois-, ja ammattikursseille. Näen nyt jo itseni 007 hengessä märkäpuku päällä, harppuuna kädessä suorittamassa jotain supersalaista sukellusoperaatiota, johon minut on kutsuttu johtamaan taistelusukeltajien erikoistiimiä ja haettu Punavuoresta asuinrakennukseni katolta helikopterilla keskellä yötä. Business as usual.

No siis tietenkään en sukeltanut The Robbie Williamsin kanssa, i wish. Sukellusopettajani on siis oikeasti brittikundi Simon, mutta hänestä tuli heti ensimmäisenä päivänä Robbie Williams meidän sukellustiiin kesken, koska yksi kurssilaisista täräytti sanoa heti ekalla tunnilla ääneen sen, mitä kaikki olivat omassa päässään ajatelleet heti kun Simon astui luokkaan ensimmäisen kerran: jätkähän on kuin pop-tähti Robbie Williams. Lisäksi Simon puhuu ja käyttäytyy hyvin samantyyppisesti kuin Robbie. Ei sillä että tuntisin tapauksen, mutta mitä nyt telkkarista nähdyn perusteella voi oppia tuntemaan. Sukelluskeskuksen nimi on Big Blue Diving ja taitaapa olla yksi vanhimista ja suurimmista sukelluskouluista Koh Taolla. Meininki on ihan kuin kesäsiirtolassa. Kaikki hengaa porukalla ja itse huolletaan kamat puhtaiksi ja kuivumaan, järjestetään siivoustalkoita alueella ja kaikenmaailman bileitä ja illanviettoja. Mukavaa!

Karmaisevaa tässä omalta kannaltani historiallisessa sukelluskokemuksessa on se, että tässä tarinassa ei ole sitten ensimmäistäkään sukelluskuvaa meikäläisestä. No miksi, tämähän oli kuitenkin yksi reissuni kohokohdista? No siksi, että kun tuolla aalloissa kaikkine sukellusreleineen tetsailee ja yrittää veneessä joko kuoriutua kaikista snorkkeleista ja systeemeistä tai virittää niitä ylleen, niin siinä ei ole juurikaan aikaa, mahdollisuutta tai mitään järkeä alkaa poseeraamaan täydellistä Kodak-hetkeä vettä valuvana ja ajatukset jossain ihan muualla kuin siinä, että vitsi miten hyvä kuva tulisi nyt blogiin. Kaikki omat kamat on pakattu sellaiseen vedenpitävään kassiin, joka on koko sukelluspäivän ajan jossain veneen ruumassa. Lisäksi siinä ei ole paljoa kuvien räpsimiset mielessä kun keskityt tsekkaamaan ja tuplatsekkaamaan, että regulaattori toimii, happisäiliön hana on auki ja niin edelleen. Vasta kun tullaan sukelluksilta takaisin, saa kamat haltuunsa. Mutta, koko hieno kokemus on kyllä ikuistettu DVD:lle. Kyllä! Meidän kaksi viimeistä sukellusta kuvattiin alusta loppuun ja materiaali on superhieno. Olisin ottanut DVD:lta muutaman screenshotin ja laittanut ne mukaan muiden kuvien joukkoon tähän postaukseen, mutta syistä, joita en nyt jaksa alkaa tässä selittämään, minulla ei ole tässä koneella VLC playeria tai mitään muutakaan DVD-materiaalia handlaavaa softaa eikä edes Windowsia, joten ei sitten onnistunutkaan. Sukelluskuvia siis tulossa jossain vaiheessa myöhemmin reissua, kun olosuhteet sallivat kuvien räpsimisen tai jos löydän jostain nettikahvilasta koneen, joka pyörittää DVD:ta. Sellaista konetta ei täältä Koh Taolta löytynyt ainakaan niistä neljästä nettikahvilasta, joissa kävin asiaa testaamassa. Mutta, picture this: Mipi ylikierroksilla ja typerä hymy naamalla, maski tiukasti naamalla niin että posket pursuaa ja paineen vaikutuksesta noin 15 metristä alaspäin maskista jää naamaan sellainen maailman isoin fritsu koska maski on liian tiukasti päässä jo siinä vaiheessa kun mennään veteen, snorkkeli sojottaa ihan päin peetä pään toisella puolella, kirkkaankeltaiset kömpelöt räpylät jalassa, pari numeroa liian pieni, strategisista paikoista kinnaava märkäpuku päällä, sukellusliivit, jotka saavat muutenkin jo melko runsaan rintavarustukseni näyttämään vielä massiivisemmalta, suussa niljakas, kuminen regulaattori, selässä happisäiliö joka painaa aivan helevetisti ja jonka kanssa joutuu kuivalla maalla tasapainoilemaan ihan hulluna, painovyö lanteilla, joka vedetään sen verran tiukalle, että se uppoaa mukavasti tuonne vatsajerkkujen uumeniin. There! Saitko kuvan päähäsi? Kyllä. Siltä minä näytin. Ja sitten veden alla ihan sama scenario sillä erotuksella, että vaikka kuinka yrittää vetää hiukset kiinni ponihännälle, niin silti tukka leijuu pään ja kasvojen ympärillä vedessä ihan kuin joku sotkuinen levämuodostuma ja on kokoajan tiellä omassa näkökentässä ja takertuu regulaattoriin ja kaikkiin letkuihin.

Täällä Koh Taolla asuu vain noin 4000-5000 ihmistä (ja turistit siihen päälle) ja paikka on suunnattu melko lailla vain ja ainoastaan sukelluksen harrastajille. Tämä on kumpuileva ja rehevät pieni saari, ei mitään loputtomia biitsejä aurinkotuoleineen, bulevardeja tai McDonaldseja, vaan pieniä, mutkittelevia hiekkateitä, pikku-kauppoja, baareja, sukelluskouluja ja ravintoloita. Paikka pyörii täysin sukellusturistien varassa. Tänne tullaan katamaraanilla joko mantereelta tai läheiseltä Koh Samuin saarelta ja tänne tullaan sukeltamaan. Saattaapi käydä aika pitkäksi jos ei ole sukelluksen perään, ellei sitten jaksa maata viikkoa tuolla biitsillä tai ajella skootterilla ympäri pientä saarta. Retki tänne Samuilta kesti noin 1h 45min ja matkustajista noin puolet yrjöili loppumatkasta. Ei miellyttävää, siis joukko-oksennuksesta aiheutuvat ääni- ja hajuefektit huomioon ottaen. Minulla ei ollut mitään hätää, vaikka kyyti olikin aika kuoppainen, ajattelin vaan Linnanmäen viikinkilaivaa, että jos siitä on kerran selvitty yrjöämättä, niin sitten myös tästä. Tapasin katamaraanilla amerikkalaisen mimmin Shaunan, joka on myös soolona matkailemassa. Juteltiin, meillä synkkasi heti ja sovittiin illallistreffit.

Illallinen Shaunan kanssa sujuikin varsin värikkäissä merkeissä, kun paikalle saapuessani hän oli bongannut jostain pari ruotsalaista kundia (Viktor & Ted, kavereilla ikää hädintuskin 20-vuotta) seuraksi mukaan ja niinhän se ilta vierähti siinä mukavasti. Syötiin, otettiin parit bisset, pelattiin biljardia suomalaisten omistamassa Dragon Barissa ja ihmeteltiin tätä maailman menoa. Ihan spooky-juttu sattui kun kiinnitin huomiota Viktorin käsivarressa olevaan tatuointiin. Hänellä on käteen tatuoituna lause, jonka olen jo parin vuoden ajan ajatellut tatuoida selkääni. Ja se lause ei ole mikään klisee tyliin "Love kills slowly" tms, vaan sellainen, että yhdellä miljoonasta voisi minun käsitykseni mukaan olla sama lause mielessä. Vähänkö jännää! Oli hauska ilta hyväsä seurassa ja taas muutama uusi tuttavuus maailmalla ja kutsu Seattleen Shaunan luokse milloin tahansa sekä Tukholmaan Viktorin ja Tedin luokse. Mikä jottei jonain päivänä.

Minun sukellustiimissä oli onneksi vain kolme ihmistä opettajamme lisäksi. Meitsi, puolalainen Pjotr ja brittiläinen Patrick. Näin pieni ryhmä takasi meille kaikille parhaan mahdollisen henkilökohtaisen opetuksen ja minä olin kokoajan opettajan pari kaikissa harjoituksissa, joten ei olisi voinut juuri turvallisempaa ja helpompaa olla sukeltamisen opettelu. Parina iltana käytiinkin sitten Pjotrin ja Patrickin kanssa illallisella ja käppäilemässä biitsillä. Tosi kivoja heeboja. Pjotr on professori, opettaa yliopistossa ja luennoi pitkin maailmaa aiheesta "Happiness", josta hän on kirjoittanut jo yhden kirjankin. Mielenkiintoista, eikö? Meilläpä riittikin sitten aiheesta juteltavaa ja kiisteltävää. Patrick taas oli jättänyt hyvän duunin Lontoossa ITV:lla (TV-kanava) ja lähtenyt kolmeksi kuukaudeksi reissuun, jonka hän päättää Australiaan Perthiin, jonne hän aikoo jäädä ainakin vuodeksi töihin. Ei kuulemma ollut mitään vielä mietittynä tai ainuttakaan hakemusta lähetettynä, mutta se ei Patrickia tuntunut huolettavan. Töitä tekevälle löytyy, se on kyllä totta.

Yhtenä päivänä söin lounasta Big Bluen ravintolassa, kun havahduin siihen, että joku vieressäni huikkaa kysyvästi "Moi Mia?!". No eikö perkele Ellu seiso siinä! Siis mun ex-kolleega Satama/Trainers' House ajoilta, Elina Kankare. Vähänkö revettiin. Ellu oli täällä lomailemassa siippansa Mikon kanssa. Mikko teki myös muutaman sukelluksen. Eipä siinä, nähtiin sitten yhtenä iltana ja otettiin pari drinkkiä biitsillä, oli hauska törmätä täällä.

Eilen päätin tehdä vähän jotain muuta kuin sukellushommia ja lähdin tutkailemaan saarta vähän tarkemmin. Ei muuta kuin patikoimaan kohti kukkukoita ja kartan mukaan olin menossa Montra Bay -näköalapaikalle. Ja pääsinkin perille lopulta. Tajusin vasta jälkeenpäin, että kaikista "kukkuloista" tällä saarella kapusin sitten kaikista korkeimmalle, eli lähes 400 metrin korkeuteen. Kaikenlaisia jalkatreenejä vetäneenä ja paljon urheilua harrastaneena en ole se henkilö, jolla jalat menee ihan ensimmäisenä hapoille, mutta voin sanoa, että kun noin tunnin könysin ilman breikkiä melkolailla tikkusuoraa, mutkittelevaa hiekkapolkua pitkin ylöspäin noin 30 asteen lämpötilassa filp flopit jalassa, olin ihan hajalla ylös päästyäni. Mutta komiat oli maisemat ja hyvälle maistui jääkylmä limppari näköalapaikan baarissa. Jos tämä orastava flunssa ei iske yön aikana kunnolla päälle, aion huomenna mennä Samuilla biitsille juoksemaan, siellä on mielettönät biitsit ja kävin ostamassa tänään shortsitkin ihan sitä varten. Flunssan alku johtuu varmasti sukeltamisesta, muutaman kerran minua palelti kun oltiin pohjalla. Meressä kroppa menettää lämpöä noin 25 kertaa enemmän kuin maalla ja vaikka merivesi olikin 28-asteista ja päällä 3mm paksu märkäpuku, silti oli vähän vilu sukellusten lopussa.

Eilen aamulla koin kauhun hetkiä hotellihuoneessani kun menin suihkuun. Vetäisin siinä shampoot hiuksiin ja päätä jynssätessäni satuin vilkaisemaan ylöspäin. A big mistake. Katossa, suoraan suihkun yläpuolella oli sellainen Indiana Jones -elokuvista tuttu hämähäkki. Kyllä, sellainen, jolla on karvaiset jalat, vähintään tulitikkuaskin kokoinen kroppa ja jos sen liiskaisi jalallaan littanaksi, kuuluisi kunnon rusahdus. Eipä muuten mennyt montaa sekuntia siihen, että olin hotellin käytävällä pieni pyyhe päällä, shampoot hiuksissa kiljumassa. Ei muuta kuin ihan pokkana respaan vettä valuvana ja sanoin virkailijalle, että meikäläisen huoneessa on tappajahämähäkki ja jonkun pitää tulla hätistämään se pois per heti. Virkailija katsoi minua vähän väsyneesti just silleen, että jaaha, taas yksi turisti, joka ei kestä jotai pientä ötökkää huoneessaan. No, hän lupasi kuitenkin tulla tarkastamaan tilanteen ja kun menimme huoneeseeni ja hän näki hämähäkin, tuli nimittäin virkailjaankin pikkuisen liikettä. Poistuimme hyvässä yhteisymärryksessä huoneesta liukkaasti ja virkailija lupasi hommata talonmiehen paikalle heti. Sillä aikaa pääsin toiseen huoneeseen suihkuun. Talonmies tuli paikalle siivoojan avustamana, enkä jäänyt paikalle katselemaan toimitusta, että millä pelillä kaksikko sai hämähäkin ulos huoneesta. Pääasia, että saivat sen ulos. Kuulin vaan siivojanaisen kirkaisun ja ajattelin, että empä ainakaan turhasta valittanut. Nyt uskallan nukkua tämän viimeisen yöni Koh Taolla rauhassa ja avata myös kylppärin oven. Tuhat yökötystä. Jos minä jotain vihaan, niin käärmeitä ja hämähäkkejä.

Tänään vietin ensimmäisen virallisen biitsipäivän koko reissuni aikana. Raahauduin tuonne valkealle hiekalle palmujen katveeseen ja kirjaimellisesti levytin koko päivän siinä. Välillä luin kirjaa, välillä kävin meressä lillumassa. Päivän vaativin askare tähän mennessä oli päättää aamupalalla, otanko myslin ja kahvin kanssa ananas-smoothien vai appelsiini-inkivääri-smoothien.

Huomenna takaisin Koh Samuille ja siellä sitten kaksi yötä. Ensimmäisen yön (kun olin matkalla tänne Koh Taolle) olin Samuilla Fisherman Villagessa, joka on autenttinen, rauhallinen alue. Nyt nämä kaksi tulevaa yötä Samuilla olen Lamai Beachilla, toisella puolella Samuita. Lamai on siis mieletön biitsi ja vähän vilkkaampi paikka kuin Fisherman Village. Tiistaina 7.12. sitten lento Krabille ja sieltä seikkailu jatkuu Phuket-Koh Lanta-Krabi -akselilla aina 18.12. asti. Luvassa on todennäköisesti lisää sukelluksia, biitsejä, hyvää ruokaa ja toivottavasti myös lisää hauskoja kommelluksia ja uusia tuttavuuksia, jotta minulla olisi hyvää aineistoa, mistä ammentaa kirjoituksia tähän blogiin.

Tässäpä teille muuten pari kirjavinkkiä, jos haluatte hyvää luettavaa joulun pyhiksi. Tähän mennessä olen reissun aikana lukenut jo vaikka mitä, mutta neljän kärki näkyy tässä alla. Ei muuta kuin kirjaostoksille, villasukat jalkaan, hyvä punaviinilasillinen nenän eteen ja nauttimaan hyvistä lukuhetkistä. Suosittelen!

Mitch Albom - "Have a Little Faith"
Howard Marks - "Mr. Nice"
Randy Pauch - "The Last Lecture"
Daoud Hari - "The Translator"

Naputtelen tätä tekstiä ihanassa pikku-ravintolassa ja lopettelin juuri ties monennenko kananuudelikeitto-illalliseni tämän reissun aikana. Vähän chiliä joukkoon, niin jopas jotakin, yksinkertaista ja hyvää ruokaa. Nyt voikin kömpiä tuonne hotellille vähän lukemaan ja laittamaan kamat kasaan, sillä aamulla pitää olla tikkana kun avolava-taksi tulee hakemaan minut joskus 7.30 pintaan katamaraanille, jolla huristan takaisin Samuille.

Ai niin, hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja suomalaiset, I salute you! Kestäkää pakkaset ja pimeys, lähetän kaikille täältä energiasäteitä, hyvää mieltä ja otan maanantaina juhlan kunniaksi lasillisen kuohuvaa Samuilla.

Sergein paratiisi

Muistatteko kuinka suomalaiset aikoinaan, joskus 20, ellei 30 vuotta sitten löysivät Playa Del Inglesin ja ottivat paikan omakseen. Ja sitten sen jälkeen yhdessä rysäyksessä Pattayan? No, Pattayan riehakkaat ja baareissa telmivät, hassunhauskat suomalaislaumat ovat muisto vain -toivottavasti kuitenkin kokonaisuutena ihan hyvä muisto- paikallisten mielissä. Oi niitä aikoja, mutta sama meininki jatkuu ilman muuta, vaikka suomalaiset ovatkin siirtyneet muihin kohteisiin Thaimaassa tai maailmalla. Nimittäin täällä on vain ja ainoastaan venäläisiä. Isosti. Ja ehkä muutama hassu britti ja saksalainen. On tullut eteen tilanteita, joissa sivusta seuraajana on tuntunut, että elämmekin vuotta 1980. Hassu kontrasti Bangkokin jälkeen, joka on taas ultra-moderni ja suurelta osin aika chic paikka.

Olen todella onnekas saadessani nähdä Pattayasta ihan kokonaan toisen, kivemman puolen. Residence, jossa majailen on siis luxuspaikka. Upouusi, viimesen päälle varusteltu, privaatti-pool, kuntosali, sauna ja noin 2 min kävely tästä rannalle ja ytimeen. Asukkaat, joita olen tuossa poolilla tavannut ovat tähän mennessä melkein kaikki olleet varakkaita venäläisiä. Näkyy olevan ylipäätään paljon eläkeläisiä ja varakkaampia länkkäreitä täällä, jotka omistavat vastaavanlaisia asuntoja tästä keskustasta.

Tämä vaikuttaa vähän niinkuin Aasian Miamille. Puuttuu vain bikineissään rullaluistelevat, uber-ruskettuneet blondit ja rantabulevardia pitkin lipuvat avoautot. Täällä on iso Beach Boulevard ja aivan käsittämättömän iso, moderni ostoskeskus (joo, tänne jäi taas rahaa ja mukaan lähti ihanat, pinkit Niken juoksukengät), kansainvälisiä ravintoloita ja itse asiassa täällä on todella siistiä, järjestäytynyttä ja kaikki palvelut (niin, nekin palvelut) ovat käden ulottuvilla. En ole nähnyt mitään ällöttävää tai sellaista, mitä en olisi osannut odottaa, enkä kyllä ole pyörinytkään tuolla tietyssä korttelissa, joka on vilkkuvien neonkylttien lisäksi täynnä go-go-baareja ja hierontapaikkoja. Kävelin siitä ohi illalla ja musiikin jytkettä lukuunottamatta ei näyttänyt mitenkään maailmanlopun paikalle. Varmaan tämä on ollut todella 'seedy' paikka joskus aikoinaan ja täältä varmasti löytyy edelleen jokaiselle jotain, mutta kuten sanottu, olen erittäin positiivisesti yllättynyt paikasta tähän mennessä, kukaan ei ole tullut hieromaan naamaan mitään rivouksia tai sitten mä olen todella naiivi enkä vaan näe, mitä ympärilläni tapahtuu :) No, ompahan tämäkin maineikas paikka nyt sitten tullut nähtyä.

Tämä on ollut minulle loistava välietappi. Olen saanut ottaa todella rennosti mukavissa puitteissa. Olen uinut, käynyt salilla, pedikyyrissä, jalkahieronnassa, syömässä ihanaa ruokaa, lukenut ja torkkunut. Kiva breikki tähän väliin, kun olen kokoajan kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän tien päällä ja raahannut rinkkaa paikasta toiseen.

En yhtään ihmettele, että länkkärit viettävät esimerkiksi täällä eläkepäiviään tai ne joilla on varaa, hankkivat täältä asunnon, jonne voi tulla asustelemaan muutamaan otteeseen vuodessa. Ja asuntojen hintoja katsellessani olin yllättynyt, miten edullisesti täältä saisi vaikka pienen, uuden kaksion kaikilla herkuilla. Pattaya on itse asiassa aika kompakti ja myös rauhallinen ja turvallinen paikka. Ainakin tästä kulmasta, mistä minä tätä paikkaa olen tarkastellut. Kun ottaa huomioon maan ylivertaisen palvelukulttuurin, elämäntyylin, tarjolla olevat palvelut ja kaikki mahdolliset aktiviteetit sekä hyvät kulkuyhteydet ja ilmaston, niin ei pöllömpi paikka vaikkapa eläkepäiviään viettävälle Sergeille. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että en kyllä tänne muuttaisi tai ostaisi täältä asuntoa, ehkä tämä on kuitenkin enemmän miehille suunnattu paikka, vaikka naisille onkin loistavat shoppaus- ja hemmottelumahdollisuudet edullisissa kauneushoitoloissa yms. Kyllä minä suuntaisin mielummin vaikka Hua Hiniin, jos olisin ostamassa Thaimaasta kämppää.

Ystäväni, jonka asunnossa olen, järkkäsi hänen paikalliset ystävänsä näyttämään minulle Pattayaa ja ekana iltana he veivät minut kivalle dinnerille ja ajeluttivat skootterilla pitkin keskustaa, joten sain paikasta hyvän käsityksen heti kärkeen. Kaksi kanadalaista kundia, joiden molempien nimi on Bruce (hassua, "Hi, I'm Bruce and this is my very good friend Bruce") ja Orn, joka on paikallinen daami ja toisen Brucen vaimo. Aivan ihania ihmisiä. Toinen Bruce tekee IT-hommia konsulttina ja heittää keikkaa milloin huvittaa ja jos rahat alkaa loppumaan. Viime keväänä hän oli komennuksella Hawaiilla 6kk ja nyt ei ole sen jälkeen tehnyt mitään. Ei paljon tarvitse, täällä on niin edullista asua ja olla. Hän omistaa pari asuntoa Pattayalta ja saa myös niiden vuokraamisesta hyvät voitot. Toinen Bruce on täällä erityisopettajana autististen lasten koulussa ja on asunut täällä jo vuosia. Eipä näkynyt kummallakaan kaverilla paljon otsakurttuja olevan, rento ja välitön meininki. Shortsit jalassa, ruskettuneena, hyväntuulisena ja huolettomina molemmat tarinoivat, että ei ole Kanadan talvia ikävä. I don't blame them.

Jos on muuten jotain, mitä en aio syödä vähään aikaan, on englangilainen/amerikkalainen aamiainen. Perussetti on nyt ollut tyrkyllä joka paikassa missä olen tähän asti reissannut: omelette/2 fried eggs, bacon/ham, 2 slices of toast, butter, jam, orange juice, coffee/tea. Vetäisin tuollaisen lastin tänäkin aamuna (maksoi tosiaan noin 2 euroa) ja päätin, että on löydyttävä muitakin vaihtoehtoja.

Eilen kävin juoksumatolla vähän rääkkäämässä itseäni ja testaamassa uusia juoksukenkiä. Sitten kauhoin vielä kilometrin tuossa altaalla. Siinä oli taas residencen asukkaille ihmettelemistä, kun tähän mennessä en ole nähnyt kenenkään käyttävän poolia urheilumielessä, lähinnä lillumismielessä. Sitten illalla lähdettiinkin porukalla syömään ja ulos ja tietäähän sen mitä siitä seurasi kun ollaan Pattayalla. Nyt on sitten nähty melko lailla kaikki se, mitä täällä voi nähdä, kun lähtee tuonne baareihin pyörimään. Melkoiset karnevaalit. Tässä postauksessa on vain pari kuvaa mukana. En ole nimittäin nähnyt yhdenkään ihmisen kuvailevan täällä joten päätin pidättäytyä itsekin sitten koko hommasta. Sattuneesta syystä kuvien napsiminen täällä ei ole kauhean tahdikasta...siis jos vaikka viatonta turistikuvaa ottaessaan sattuisi samalla ikuistamaan kuvaan vahingossa jotain sellaista "paikallista toimintaa" tai ei niin viatonta "seurustelua", niin tuskimpa asianomaiset henkilöt arvostaisivat ko. kuvien levitystä julkisessa blogissa.

Huomenaamulla suuntaan Koh Samuille yhdeksi yöksi ja siitä matka jatkuu katamaraanilla pienenpienelle sukellusparatiisisaarelle Koh Taolle. Siellä sitten (jee) sukeltamaan ja biitsien äärelle. Kattoo sitten, mitä kaikkea muuta siellä voi ja innostuu tekemään, en ole vielä sen kummemmin päättänyt seuraavien 10 päivän aikatauluista tai ohjelmasta. Tai siis. Öööö....aikatauluista? Mistä aikatauluista?

Freedom. Mikä ihana sana.

Mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien Bangkok

Kyllä, se bussimatka Siem Reapista Bangkokiin oli todellakin eeppinen taivallus. Retki kesti ovelta ovelle kaikkiaan 12 tuntia. Rajalla jonottamiseen meni noin neljä tuntia. Bussikuskimme lätki jokaisen matkustajan käsivarteen pienen, punaisen tarran rajalla, joka toimi sitten a) pääsylippuna rajan yli Thaimaan puolelle ja b) matkalippuna Thaimaan puolelta, Aranyapathetista lähtevään bussiin, joka kuskasi joukon hikisiä ja hämillään olevia, eri värisillä tarroilla merkattuja backpackereita Bangkokiin.

Täällähän sitten turistia viedään ihan 1-0 tuk tuk -kuskien ja taksikuskien toimesta. Mittareita ei laiteta päälle tai mikä pahinta, tuk tuk -kuskit vievät sinut hotellisi sijaan pahimmassa tapauksessa useita tunteja kestävälle kiertoajelulle ja kymmeniin eri turistikrääsä-liikkeisiin (saavat pienen palkkion jokaisesta ihmisestä jonka raahaavat liikkeisiin). No, minä vältin tämän sillä tavalla, että kun viimein saavuimme bussilla ytimeen, odotin kaikessa rauhassa, että kaikki säntäilevät backpackerit ja kyttäävät taksit olivat hävinneet paikalta ja kun pöly oli laskeutunut, otin ihan normaalisti lennosta taksin ja sovin hinnan etukäteen. Taksikuski oli muuten sitten ihan James Brownin näköinen mies. Kunnon öljytty tupee, käheä ääni ja muutenkin. Huvitti kovasti.

Saavuttuani hotellille, jonka nimi juhlallisesti kuuluu: Da Vinci Suites & Le Spa, odotukset olivat todella korkealla katseltuani hotlan saitilta ihania kuvia huoneista ja hotlasta ylipäätään. He mainostavat itseään netissä esimerkiksi näin: "Da Vinci is a small, European style luxury boutique hotel in the heart of Bangkok". Kuulostaapa hyvälle, varsinkin kun sain huoneen todella edullisesti. So i thought. Minut vietiin huoneeseen, jonka luulin olevan matkatavarasäilytys-varasto ja olin siinä sitten vähän hämillään, että pittääkö mun jättää kamat tänne, eikö mun huone ole valmis vielä? Johon hotellin tyyppi, että tämä ON sinun huoneesi. Säästän teidät kaikilta yksityiskohdilta, mutta sanotaan näin, että se huone haisi homeelle ja oli koko reissun astisista huoneista ylivoimaisesti luokattomin koppi. Sanoin samantien, että meikäläinen ei muuten sitten tänne jää. Ihan turhaa alkaa kouhkaamaan siitä, että netissä olevat kuvat eivät vastaa todellisuutta tai että antakaa mulle veloituksetta parempi huone. Ei se mene niin. Hymyillen, mutta napakasti pyysin saada paremman huoneen, joka tottahan toki järjestyikin käden käänteessä, kun maksoin vähän extraa. En vieläkään ymmärrä, mihin tuo "Le Spa" viittaa hotellin nimessä. Täällä ei todellakaan ole mitään kylpylää tai kauneushoitolaa. Varmaan sitä varten, että kaltaiseni noviisit erehtyvät buukkaamaan huoneen. Hmm, nevermind.

Täällä Pankakoskella eli Bangkokissa asustelee lähemmäs 8 miljoonaa ihmistä, mutta ompahan täällä tätä lääniäkin, missä asustella. Vietnamin ja Cambodian jälkeen tuntui niin helpolle paikalle liikkua ja navigoida. Ja mitä ei täältä kaupungista löydy ostettavaksi, tehtäväksi tai syötäväksi, niin sitä ei sitten löydy varmaan koko maailmasta. Täällä on sitten kaikkea. Niin hyvässä kuin pahassa, niinkuin tiedätte. Mietin tuossa yksi päivä, että miten tällainen, näin moniulotteinen ja ristiriitainen paketti pysyy sitten kasassa? No varmasti siksi, koska Thaimaalaisen kulttuurin yksi vallitsevimpia ominaisuuksia on suvaitsevaisuus. Kaikki ovat tervetulleita Bangkok-vuoristoradan kyytiin, ihan kaikki. Kaikki on sallittua, kaikki ja kakenlaista mahtuu mukaan.

Thaimaassa yksi tärkeimpiä asioita arjessa on "Sanuk", eli vapaasti käännettynä ilo/hauskuus. Kaikki arjen tapahtumat syömisestä työskentelelyyn mitataan sanuk-mittarilla. Pittää olla nääs kivaa ja iloista kokoajan. Ja syöminen. Se ei ole mikään pikkujuttu täällä. Thaimaalaiset ovat myös esteetikkoja ja se näkyy kaikessa. Puutarhat, temppelit, ostoskeskusten koristelut, talojen sisustukset, pienet yksityikohdat, ihmisten ulkoinen olemus, you name it. Pitää olla viimeisteltyä, puhdasta, kaunista, kimaltelevaa ja värikästä.

Minun täytyy ihan rehellisesti tunnustaa, että täällä kaupungissa paloi parissa päivässä yhtä paljon rahaa kuin koko reissun aikana tähän mennessä. Morkkis on tosiasia. Nimittäin jos Hong Kongissa oli hyvät ostosmahdollisuudet niin entäs täällä sitten! Lähti nimittäin shoppailut niin isosti käsistä ettei tottakaan. Lisäksi kun on niin järkyttävän kuuma kokoajan, on todella helppo unohtua vieri vieressä oleviin ostoskeskus-komplekseihin useiksi tunneiksi maleksimaan, koska ne ovat ihanan viileitä ja tarjolla olevien kauppojen ja palveluiden määrä on vailla vertaansa. Conversen tennareita kympillä. Miettikää, kympillä. Seisoin sen hyllyn edessä varmaan puoli tuntia enkä ostanut yhtiäkään, koska olisin halunnut kuudet erilaiset, enkä tietenkään voinut ostaa niitä kaikkia, enkä osannut päättää, mitkä niistä kuudesta parista ottaisin, joten lähdin melkein suutuspäissäni siitä sitten pois. Oi näitä suuria, vaikeita päätöksiä elämässä! Mutta sen sijaan kun ostelin kivoja mekkoja, jotka eivät todellakaan maksaneet vain kymppiä tsipale, ei näköjään tuntunut olevan mitään ongelmia ostaa niitä kaikkia kuutta mekkoa. Naisen logiikkaa?

Huippu juttu oli se, että hyvät ystäväni Lontoon ajoilta, Jari ja Päivi Hietala asustelevat nyt täällä Bangkokissa (vaikkakin ovat juuri muuttamassa Hong Kongiin), joten mehän treffattiin sitten parina iltana ja syötiin ihanaa ruokaa ja Hietalat maassa useita vuosia asuneina tietysti osasivat antaa minulle loistavia vinkkejä nähtävyyksistä, ruokakulttuurista ja näyttivät minulle ihania paikkoja täällä. Mietin juuri, miten onnekas olen, että nämäkin ihanat, vieraanvaraiset ihmiset ovat jääneet ystäväpiiriin ja ollaan pidetty yhteyksiä, vaikka nykyään asutaankin eri puolilla maailmaa. Nyt alammekin Päivin kanssa suunnittelemaan Ladies Get Togetheria Hong Kongiin ensi syksylle, kivaa!

Päivi neuvoi minua buukkaamaan hotlan täältä Sukhumvitin alueelta, eli "Sukkarista", joka on expattien ja vauraamman yhteiskuntaluokan asuttamaa aluetta. Voin todellakin suositella tätä paikkaa, jos joskus sataut tulemaan tänne. Skytrainilla ja metrolla voi suikkailla kätevästi kaikkien nähtävyyksien äärelle ja ydinkeskustaan (jos sellaista nyt edes on täällä, koska täällä on ikäänkuin monta keskustaa, joista Sukkari yksi) ja täällä on ihan parhaat ostospaikat, ravintolat ja erittäin turvallista hengailla pitkin poikin.

Eilen kävin kaikkien aikojen ylellisimmässä ja ihanimmassa hieronnassa ikinä. Urban Retreat oli paikan nimi ja olipahan aikamoinen treatment! 1,5h jalkahieronta ja niska- ja hartiahieronta. Hinta noin 10e ja suurinpiirtein itkin onnesta kun lähdin sieltä ihan vötkylänä valumaan hotellille päin. Eilen tein myös kivan jokiristeilyn, josta pystyi aina välillä hyppäämään pois ja tsekkailemaan nähtävyyksiä ja meininkiä. Pakolliset kävin ihmettelemässä ilman muuta ja ilta huipentui Päivin ja Jarin kanssa illallisen jälkeen The Domeen, eli noin 65 kerroksen korkeudella olevaan mielettömään näköalaravintolaan ja -baariin, jossa sitten ihmeteltiin iltavalaistua kaupunkia. Ihan mieletön paikka.

Kaiken kaikkiaan Bangkok on kyllä hieno kaupunki, täynnä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Tänään matka jatkuu -voitteko uskoa- Pattijoelle, eli Pattayalle! Kyllä! Pittäähän sekin synninpesä nähdä kerran elämässään ja itse asiassa hyvällä ystävälläni on asunto siellä, jonka saan käyttööni muutamaksi päiväksi. Ja onhan Pattayan ympäristössä paljon kivaa nähtävää. Pattayalla siis muutama päivä ja sitten seuraa yksi reissuni kohokohdista, kun jatkan Koh Taolle ainakin viikoksi, ellei kahdeksi ja siellä sitten vihdoinkin biitsille ja sukeltamaan!

On tämä elämä ihmeellistä.

No thank you x 100 000

Oikeesti. Olen pitkämielinen, pyrin parhaan kykyni mukaan ymmärtämään paikallisia ja heidän kulttuuriaan, en aio hermostua missään tilanteessa ja menettää kasvojani saatikka aiheuttaa vastaavaa tilannetta kenellekään paikalliselle, mutta siis oikeesti. Siis kaikkien "oikeesti" -toteamuksien ylin, arvovaltaisin ja kaikkien aikojen "oikeesti". Nyt voin myöntää ihan suoraan, että alkaa pikkuhiljaa riittämään kaikki niin sanotut paikalliset palveluntarjoajat ja heidän vakiofraasinsa. "Heloouu leidii, juu want ty bai samtiiin from mii, kamoon iiin, pliis hävö luuk wat ai selll, guud prais for juu" ja kaikista fraaseista se kyllästyttävin ja useimmin kuultu "tuk tuk leidiiii?", sellaisella nasaaliläänellä ja nousevalla intonaatiolla. Sanon keskimäärin 400-600 kertaa päivässä "no thank you" tuk tuk- ja mopo-kuskeille, kaupustelijoille, kerjäläisille ja ikävä kyllä niillekin, jotka ovat kaikista huonoimmassa jamassa, eli ei kenenkään katulapsille ja vaikeasti vammaisille, jotka kaupittelevat ties mitä henkensä pitimiksi.

Kuvittele tilanne, että kävelet kadulla, jonka varrella on vieri vieressä kymmeniä tuk tukeja kuskeineen, jotka näkevät haukankatseellaan sinun lähestyvän vaikka hiipisit tummat vaatteet päällä talojen varjoissa ja ennenkuin olet edes letkan kohdalla ja yrität kaikin tavoin jo ennakkoon näyttää siltä, että ompa muuten mukava ihan vaan kävellä tässä kaikessa rauhassa kaikki ne 174 metriä tuohon hotellille tai ravintolaan. No niin, sieltä alkaa satelemaan. Ensimmäisen tuk tuk -tarjouksen ja oman no thank you -vastauksesi jälkeen joka ikinen saman kadun varressa olevista kuskeista kysyy saman kysymyksen "tuk tuk leidiiii?". Kysyvät, vaikka letkan viimeinenkin varmasi näki, että torjuit ihan ensimmäisenkin tarjouksen. Ja kaverit siltä väliltä näkevät varsin hyvin, kuinka sanot "no thank you" edelliselle, hänestä noin 40cm etäisyydellä notkuvasta kolleegastaan ja edelliselle, ja edelliselle, ja edelliselle jne. Sama kysymys ja vastaus toistuu satoja kertoja päivässä. Missä vaiheessa alkaisi ärsyttämään?

Yksi päivä tätä menee helposti ja vaikka viikkokin, kaikkeen tottuu, mutta tätä samaa meininkiä on nyt jatkunut Hanoista, Hoi Anista, Ho Chi Minhista ja Phnom Penhista lähtien aina tänne Siem Reapiin asti ja tuskin touhu tulee oleellisesti muuttumaan kun jatkan matkaa Thaimaahan. Tässä vaiheessa reissua pakostakin istahti eilen illalla sellainen pieni, äkäinen piru istumaan olkapäälleni, kehoittaen minua huutamaan ihan täysillä letkassa notkuville tuk tuk -kuskeille: "Does it look like i need one? I will indeed ask if i need one! You saw me saying no to your 57 collegues, what makes you think i would suddenly want to get into your tuk tuk, you..id....ot"? Mutta en tietenkään huuda. Mipi, muista Zen. Muista Buddha. Muista kymmenen käskyä. Muista rauhoittumis-mantrat. Muista maailmanrauha. Muista, että olet näille kavereille kävelevä kuukausipalkka. Muista, että nämä ihmiset haluavat vain tulla toimeen. Muista, että ne eivät tee tätä pahuuttaan tai ärsyttääkseen. Muista, että et halua olla taas yksi epäkohtelias turisti. Joten - jatkoin sitten kaikessa rauhassa monotonisella äänellä no thank youn jankuttamista, jokaiselle vuorollaan. Päättäväisesti, mutta kohteliaasti ja hymyillen. Se on muuten kiva, että niin pitkään kun hymyilet ja olet kohtelias, saat tasan samanlaista kohtelua takaisinpäin riippumatta siitä, oletko rikas, köyhä, turisti, paikallinen, musta, valkoinen tai mitä vaan. Ainakin tämä yleisvaikutelma minulle on syntynyt niin Vietnamista kuin Kamputseastakin.

Voi ihmettä, tärkeät turistifaktat tulevatkin nyt vasta tässä, kun jäin jankuttamaan noista tuk tuk -hommista. Täällä Siem Reapissa, joka tarkoittaa siis paikallisella kielellä "Siamese Defeated" (ei järin tahdikas nimi kaupungilla, joka on vilkkain rajanylityskaupunki Thaimaahan) on vajaat 120 000 asukasta ja vähintään yhtä monta turistia ainakin sesonkiaikana, sillä tämähän on Angor Watin tukikohta ja life-support system sille. Niinkuin koko Kamputseassa, asukkaiden keski-ikä täällä näyttäisi olevan noin 22-vuotta johtuen edellisessä kirjoituksessa kertomastani Punaisten khmerien riehumisesta 1970-luvulla. Melkein kokonainen sukupolvi pyyhkäistiin pois muutamassa vuodessa.

Kaikki täällä on niin mustavalkoista. Upporikasta ja rutiköyhää. Lexukset lipuu pitkin pääkatua ja samaan aikaan kadun toisella puolella katulapset kerjäävät ruoan tähteitä ravintolan terassilla istuvilta turisteilta. Tuntui ihan absurdille istuskella eilen Le Grand Cafen terassilla siemailemassa punaviiniä, kun eteeni kärrättiin jollain ihme rullatuoli-systeemillä mies, jolla ei ollut käsiä tai jalkoja, pelkkä torso ja hyväntuulisena hän kaupitteli piraatti-matkaoppaita ja kirjoja ja heitti hyvää läppää. Mitä siinä sitten teet? Ostat koko tarjooman vai sanot jälleen kerran nätisti, mutta päättäväisesti "no thank you"? Tai tänään, kun hörpin ihanaa ananaspirtelöä joenvarsikahvilassa ja olin jo lopettanut pitaleipä & hummus-platterini närppimisen, joukko katulapsia -maksimissaan 6-vuotiaita- pelmahti paikalle ja erittäin likaisina, resuisina, suloisina ja myös erittäin kohteliaasi osoittivat ylijääneitä pitaleipä-palasia, että josko he voisivat ottaa yhden palasen? Annoin kaikki. Tietenkin. Ja kaikki paikalliset rahat, mitä mukana sattui olemaan (maksimissaan ehkä 2 euroa). Kahvilan työntekijä tietysti tuli häätämään lapset pois ja hyvin tottuneesti he pinkaisivat pakoon, mutta nappasivat sitä ennen kaikki pitaleivät kainaloonsa. Syö tai tule syödyksi, arki täällä on häkellyttävää joka päivä. Siltikin, en pysty ymmärtämään tätä ihmisten avokätisyyttä, iloisuutta ja kohteliaisuutta. Toisin kuin useissa eri matkaoppaissa ja -kertomuksissa väitetään, tähän mennessä kukaan täällä ei yritä ryöstää tai kyttää toisten tavaroita. Se on sitten oma häpeä, jos jättää kamat jonnekin kuin hopeatarjottimella tai kuljeskelee kultakello ranteessa välkkyen pitkin katuja. Mutta huijata yritetään kyllä. Siis taksimatkoissa jne. Suotakoon tämä useimmiten vain muutamia euroja per huijaus käsittävä, paikallisten erittäin vaatimatonta elämää rikastuttava huiputuskulttuuri näille ihmisille. Ei varmaan mene kenenkään loma pilalle, jos joku hujasi kahvikupillisen hinnan verran rahaa, i think.

Olin eilen 9 tuntia Angor Watissa. En ala siitä kertomaan tarkemmin, katsokaa taas kuvia, ne kertovat enemmän, mutta onhan se ihan käsittämätön paikka. Yksi maailman kahdeksasta ihmeestä. Siellä olin minä ja pari muuta turistia. Ehdoton must see -paikka, jos satut tulemaan joskus Kamputseaan. Oppaiden mukaan Angor Watiin pitää varata ihan minimissään kolme päivää aikaa, mieluiten viikko, mutta kuka oikeesti muka jaksaa samoilla raunioituneesta temppelistä toiseen päivätolkulla helteessä, ellei sitten satu olemaan joku arkeologi tai poikkeuksellisen kiinnostunut historiallisista rakennelmista? Ihan sama kuin jos on vaikka Pariisissa (Meria & Stefano, bisoux!) pitkän viikonlopun, niin tuskimpa sitä ihan jokaisen päivän haluaa viettää Louvressa. Minä hengasin siellä 5 tuntia, jonka jälkeen ainakaan minä en pystynyt ottamaan enää vastaan yhtä ainoaa maalausta tai teosta, olkoon kenen tahansa maalaama ja miten ainutlaatuisin tahansa koko maailmassa. Joten, minulle yhdeksän tuntia Angor Watissa tuntui riittävän mainiosti. Komiat oli puitteet joo.

Ei saisi arvostella ihmisiä, mutta kun se vaan välillä niin mukavaa, we all do it, eh? Jotkut amerikkalaiset, voi niitä höpsyköitä. Tänään aamiaisella viereisessä pöydässä istuva pariskunta sai nauruhermoni pinkeäksi. Mies puhui taukoamatta. Siis olenhan minäkin kova puhumaan, mutta tämä oli jotain ihan uskomatonta. Rauhallinen aamiaishuone kaikui miehen ponnekkaista jutuista ja joka puolen minuutin välein ilmoille päästetystä hörönaurusta. Ei sekuntiakaan hiljaisuutta, ja kaveri puhui saarnaamalla, niinkuin monet amerikkalaiset puhuvat, jokainen sana on merkityksellinen ja painokas. Sitten miehen vaimo teki siinä lähtöä ulos hotellista ja mies tietysti halaamaan hyvin teatraalisesti vaimoaan ja kovaan ääneen sanomaan: "I love you, remember to cover up from the sun honey". Ajattelin, että no siinäpä oli rouva varmaan lähdössä useammaksi päiväksi jollekin paikalliselle reissulle. Meni ehkä 2 min kun nainen tuli takaisin. Hän kävi vaan viereisessä pikkukaupassa ostamassa vettä ja mies suurinpiirtein kysyi, että menikö kaikki hyvin ja onko rouva kunnossa...kun hän oikeesti kävi ostamassa pullollisen vettä. Pittääpä muistaa jatkossa itsekin hyvästellä kaikki läheiset ja ystävät aina ennen vessaankin menoa yhtä kiihkeästi. On tosi kiva, että näytetään välittämistä, ollaan puheliaita ja iloisia, mutta tarviiko sitä olla sellainen 24/7 kulttuurista, maasta tai tilanteesta riippumatta ja olettaa, että ihan kaikki muutkin ihmiset diggailee vastaavaa meininkiä. Varsinkaan hotellin aamupalalla, kun suurin osa ihmisistä on herännyt 5 min sitten ja mutustaa tukka pystyssä aamiaista. Ei kaikki herää kukonlaulun aikaan joogaamaan, lenkille tai puhua paapattamaan. Argh. Kävin päivällä kävelylenkillä ja hengailemassa tuntitolkulla kaupungilla ja joen varrella. Palatessani takaisin, eikö tämä sama herra piinaa samaan saarnaamistyyliin taukoamattomilla jutuillaan hotellin työntekijöitä respassa. Ei yhtään kysymystä tai keskustelun yritystäkään. Vain äänekäs monologi. Loin myötäelävän katseen repan tiimille ja pinkaisin äkkiä turvaan omaan huoneeseeni.

Nyt on kuulkaa ihmiset muuten pienen juhlistamisen paikka! Poksautan tänään oluttölkin -ellen kaksi- auki teidän, hyvät lukijat, kunniaksenne! Tsekkasin tänään blogini tilastotietoja, kun löysin sieltä sellaisen ominaisuuden ja se on kuulkaas mennyt yli 2000 katselukerran luku rikki, jahuu! Ei sillä, että mulla olisi ollut todellakaan mitään tavoitteita (hah), mutta vajaassa kuukaudessa siis reilut 2000 sivujen näyttökertaa, I'm impressed! Se tarkoittaa, että oikeesti joku muukin kuin mun perheenjäsenet ja lähimmät ystävät lukee näitä mun tarinoita. Tämä motivoi minua jatkossakin yhä lennokkaampien tekstien väsäämiseen, vaikkakin ex-kolleegani ja ystäväni Vassinen sanoisi, että "noi on Mipi liian pitkii noi sun postaukset", mutta olkoot vaan. Ei oo kenenkään pakko lukea näitä juttuja.

Huomenaamulla minua odottaa eeppinen bussimatka Thaimaahan. Tästä bussilla rajan ylittämisestä on netti pullollaan kauhukertomuksia. Etenkin, jos tulee Thaimaasta Kamputseaan, saa nähdä, miten reissu sujuu toiseen suuntaan. Olen lukenut kymmeniä tarinoita siitä, kuinka rajalla joutuu jonottamaan tuntitolkulla, kuinka tie on luokattoman huonossa kunnossa, kuinka viranomaiset rajalla yrittävät kaikin tavoin huiputtaa turisteilta rahaa, kuinka rajan joutuu ylittämään fyysisesti kävellen (ei ole kuulemma mikään parin sadan metrin kävely, vaan ihan kunnon retki) jonnekin paikkaan X josta sulla ei ole mitään käsitystä ja nousemaan pysäkiltä X bussin X kyytiin, joka saattaa odottaa sinua tai ei, saattaa tulla pian paikalle tai ei, saattaa olla ettet mahdu bussiin, kuinka busseissa ei ole ilmastointia, kuinka joku näpistelijä käy kaikkien matkatavarat läpi bussin matkatavara-ruumassa reissun aikana ja pöllii kaiken mitä irti lähtee jne. Reissu kestää kuulemma mitä tahansa 6-24 tunnin välillä, enkä vielä ole saanut bussifirmalta suoraa vastausta siihen, mille asemalle tai mihin noin niinkuin suurinpiirtein bussi sitten aikanaan saapuu Bangkokissa. Kuulostaa kerrassaan ihanalle!

Voi yö. Istun tässä hotellin oleskelutilassa naputtelemassa ja äsken mainitsemani amerkkalainen puhekone tuli juuri tuohon viereiseen pöytään istumaan ja, kuinkas muuten, puhumaan/saarnaamaan taas äänekkäästi omia juttujaan ja hekottamaan non-stoppina. Pahinta tässä tyypissä on ehkä se, että hän yrittää kokoajan löytää uusia uhreja, kelle voisi alkaa lätkyttämään ja juuri äsken hän sanoi minulle: "These guys sure do know how to make good pancakes, right?". Niin, ja kato kuule setä nämä kaverit osaavat tehdä ja ajatella todennäköisesti noin tuhat muutakin asiaa paremmin kuin sinä tai suurin osa keskivertotyypeistä sieltä, mistä sinä olet kotoisin! Esitin, etten puhu englantia kuin pari sanaa ja nekin jollain yliampuvalla, ranskalaista aksenttia matkivalla tyylillä. Meikäläinen lähtee nyt. En kestä enää yhtään sanaa tuolta sedältä. Se piru on jo tuossa olkapäällä kurkkimassa.

Jaahas, ulkona näkkyy olevan täysikuu. Saattaapi olla, että aiheuttaa meikäläisessä levottomuutta ja huimapäisyyttä. Ehkä siis joutuu näin viimeisen Siem Reap -illan kunniaksi hankkiutumaan vauhdikkaisiin tilanteisiin tuolla läheisessä baarikorttelissa. Sitten voisinkin tarvita kiitollisena loppuillasta tuk tuk -kyydin takaisin hotellille.

Kuumottava Phnom Penh ja Canadian Rendez-Vous

Se on sillä tavalla, että Madventuresin jätkät on pelkkiä nyhveröitä. Uudessa matkaoppaassaan kaverit nimittäin listaavat Phnom Penhin yhdeksi kuumottavimmista kohteista maailmassa yhdessä Jamaikan Kingstonin yms. kanssa. Muistaakseni oppaassa oli oikein pitkät tarinat siitä, mitä kaikkea vaaratilanteita ja epäilyttäviä ihmisiä heille sattui täällä eteen ja että paikka ei todellakaan ole se järkevä kohde yksin matkustavalle naiselle. Bullshit, sanon minä! Elleivät jätkät sitten käyneet täällä joskus 10 vuotta sitten. En ymmärrä sitä, miksi aina pitää pelotella ihmiset ihan vainoharhaisiksi ennen reissuja. Ei oo ihme, että pakettimatkat on niin suosittuja.

Ainoa, mikä täällä kuumottaa isosti on tuo aurinko, on nimittäin lämmin. Lämmin as in hell. Phnom Penh sijaitsee täällä ihan Kamputsean sisämaassa, joten voitte kuvitella, miltä tuntuu pilvettömältä taivaalta paistava aurinko vitivalkoisella, suomalaisella lauantaimakkarapötkö-kintuilla ja käsivarsilla tässä tomuisessa ja kaoottisessa kaupungissa. Itse asiassa erittäin hyvältä, kun on lotrannut ennen hotellilta poistumista aurinkorasvaa (suojakerroin 50) desikaupalla ihteensä. Ja tässä kelissä tällä tukalla ei paljoa naurata, ihan kuin ois karvahattu päässä, ei mitään muuta vaihtoehtoa kuin pitää tukkaa pääsääntöisesti kiinni. Dödönkin vois samantien heivata roskiin, ei hyödytä yhtään mitään. Mieshikikainalot on vaan kestettävä. Siis itsellä.

Tuttuun tapaan muutama turistifakta tähän kärkeen. Maassa on 15 miljoonaa asukasta ja Phnom Penhissa noin 1,3 miljoonaa. Eli iisibiisi kyläpahanen Ho Chi Minhin ja Hanoin jälkeen. Kuten Vietnamissa, täälläkin pätee samat liikennessäännöt: niitä ei ole. On vain tuhansia, tuhansia ja tuhansia mopoja, skoottereita, tuk tukeja ja autoja ja muutama kauhuissaan oleva turisti siellä täällä sinkoilemassa, eli ylittämässä katua.

Lonely Planet kuvaa tätä kaupunkia hyvin: "Phnom Penh has been in hell and back." Totisesti, tämän kaupungin ja koko maan lähihistoria ei ole ollut mikään pic nic. Pol Potin johtama, maolainen, pelätty vallankumouksellinen liike Punaiset khmerit hallitsi ja terrorisoi Kamputseaa vuosina 1975-79. Näiden hurjapäiden tavoitteensa oli tehdä Kamputeasta agraariyhteiskunta listimällä arviolta noin miljoona keskiluokkaista paikallista. Kaupungit tyhjennettiin ja väestö pakkosiirrettiin maaseudulle pakkotöihin "kuoleman kentille", joissa ihmisiä teloitettiin, kidutettiin ja kuoli aliravitsemukseen. Kävin yhdessä monista Killing Fieldseista tänään ja olihan se melko ontto paikka pääkalloineen ja joukkohautoineen. Kuvia tästä ylempänä. Kansa on kuitenkin sinnikkäämpää sorttia ja niin se vaan elämä jatkuu ja eteenpäin on mentävä. Tänä päivänä 95% ihmisistä on Khmerejä ja synkästä menneisyydestään huolimatta paikalliset ovat uteliaita, iloisia, ahkeria ja tulevaisuuteen katsovia.

Saavuin tänne eilen illansuussa ja heti vaan pitkin poikin kävelemään. Sain kyllä sykkeen nousemaan hämärillä kujilla ja skootterikuskien ymäröimänä kellon lähestyessä puoltayötä, sitä en kiellä. Mutta, kun vaan kävelee määrätietoisesti eteenpäin vaikkei olisi mitään käsitystä siitä, missä on ja hymyilee, eikä pakoile, niin saa olla rauhassa. Mulle on tullut sellainen fiilis, että nämä paikalliset suhtautuu minuun lähinnä kunnioittavan uteliaasti. Nimittäin hotellilla sanoivat, että länkkärit eivät yleensä uskalla matkustaa (ainakaan täällä) yksin, varsinkaan naiset, joten hotellin respan mielestä paikalliset varmaan ajattelee, että tuolle muijalle ei kannata käydä aukomaan, saattaa vaikka vetäistä jonkun sapelimiekan kädenkäänteessä esiin, kun ei kerran tartte matkaseuraa turvaksi täällä.

Mulla on täällä jo uusi parhaista parhain ystävä, Marra, eli hotellin vakiokuski, joka osaa erinomaista englantia ja haki minut myös lentokentältä. Kaveri on kuin naantalin aurinko ja innoissaan kuskaamassa minua taksilla, tuk tukilla, skootterilla tai vaikka kuumailmapallolla mihin tahansa täällä. Ihan huippu kaveri. Tänään ajelutti tuk tukilla minua koko päivän ja välillä venaili, kun istuin kahvilla tai olin jossain räpsimässä kuvia. Koko lysti maksoi 20 dollaria. Marra on melko hyvin toimeentuleva paikallinen, hänellä on oikea koti ja business. Siltikään, hän ei ole ikinä, koskaan käynyt Kamputsean ulkopuolella. Juttelimme tästä ja totesin hänelle, että hei, sinähän tapaat päivittäin niin paljon ihmisiä ympäri maailmaa ja kuulet kaikenlaisia matkakertomuksia, että joka päivä koet pienen palasen jostain maailmankolkasta ja matkustamista. Hän nauroi ja sanoi, että se on muuten totta ja että hän ei ikinä ole ajatellut sitä tuolla tavalla. Mipi ja Marra, we've come a long way jo nyt.

En saata uskoa itsekään, mutta ei ole vielä sattunut yhtään kunnon kohellusta täällä. Ehkä yksi pienenpieni oli se, kun eilen dinnerin jälkeen lähdin kävelemään ja noin sekunnissa, ilman mitään ennakkovaraoitusta alkoi käsittämätön rankkasade, joka kasteli mut hetkessä ihan läpimäräksi. Pitäisi tajuta kantaa aina jotain kevyttä sadetakkia mukana. Eipä siinä, sade loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja vaatteet kuivuivat hetkessä. Toinen mainitsemisen arvoinen välikohtaus on varmasti se, että tänään kävelin tietämättäni tyttöbaariin. Sen että istahdin alas ja tilasin lasillisen viiniä, niin kolme mimmiä kimpussa ihan tosissaan. Minun mielestä noissa paikoissa pitäisi olla selvästi näkyvillä ulkopuolella joku asiankuuluva vihje, että ko. paikka on sellainen paikka. Tai vaikka vanhat kunnon punaiset lyhdyt. Oli sitten melko nopea poistuminen paikasta ja ihan tollo olo.

Ruoka on -jos mahdollista- vielä parempaa kuin Vietnamissa. Mielettömät valikoimat baareja ja ravintoloita ja paljon eri keittiöitä edustettuna. Kaikki löytyy ranta-bulevardilta: mitä tahansa irkkupubin, ranskalaisen fine dining -paikan ja paikallisen väliltä. Tänään menin paikalliseen Khmer-ravintolaan ja söin perinneruokaa, "Fish Amok", eli pähkinöillä, chilillä, sitruunaruoholla, kookoksella ja inkiväärillä maustettua kalaa banaaninkiuoressa (tarjoillaan usein myös kookospähkinästä) ja täytyy sanoa, että nyt taisi loimulohi jäädä kakkoseksi. Olkoonkin vaikka jostain Tenojoelta tai Norjan vuonoista napattua, niin silti. Oli ihan mielettömän taivaallinen ateria.

Sellainen tarina vielä kerrottakoon, että pohjolan kiistaton suurvaltio Suomi, tuo globaalisti lonkeroitunut, pelätty mafiakulttuurin emomaa, on soluttautunut myös tänne Phnom Penhiin. On se nyt oikeesti aika huvittavaa, että kun tähän mennessä en ole törmännyt suomalaisiin tai mihinkään Peten lihapullapaikkaan (Bangkokissa kyllä sitten varmasti) tai edes ruotsalaisiin, niin eikö sitten täällä Phnom Penhissa, joka nyt ei kuitenkaan ole mikään Brysseli. Eilen käpsyillessäni yhtä hämärää pikkukatua pitkin, pisti silmään yhden baarin nimikyltti, jossa suoraan ja kursailemattomasti luki sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla: "Suomi Bar". Jotenkin hellyyttävää. Kaikki muut baarit vilkkuvat neonvaloja ja bling bligiä, niin tässä oli vaatimaton puukyltti ja ainoana lisäefektinä oviaukon molemmin puolin liehuvat, pikkuiset Suomen liput. Terassilla näkyi retkottavan yksi ainoa ihminen. Suomalainen, puolisammunut, noin 50-vuotias mahakas mies -kenties itse Don- jolla kaikki asiaankuuluvat Suomi-mafian tunnusmerkit yllään aina vyölaukusta sandaaleihin ja tennissukkiin. Donilla edessään puoliksi juotu olut ja päällään paita, jossa luki tikkukirjaimilla: "Reissumies." Mitä tuohon voi oikeesti sanoa?

Ai niin, unohtui kertoa edellisessä kirjoituksessa, että minullahan oli kanadalainen rendez-vous Ho Chi Minhissa viime lauantaina. Kanadalainen -siis sama kaveri, jonka tapasin Hanoissa:ssa, lue postaus "Yön sankari"- laittoi mulle mailia ja pyysi dinnerille lauantai-iltana, koska hänellä oli paluulento kotiin sunnuntaina HCMC:sta ja hän tiesi, että olen siellä. Mikäs siinä, ajattelin. Hyvän dinnerin ja muutaman drinkin jälkeen kanadalainen alkoi käymään melkoisen tuttavalliseksi jutuissaan ja ehdotuksissaan ja muina miehinä kysyi: "So, Mia, are you into the lifestyle?", johon minä, että totta hitossa olen, mikäs tämän mageempaa kuin ottaa rennosti ja matkustella. Johon kanadalainen: "No, I didn't mean that, I mean THE LIFESTYLE, you're into that?". Ja minä sitten ihan hoo-moilasena, että mikä helevetin lifestyle? Ja kanadalainen: "Where I come from "the lifestyle" is a code word for swinging.You know, changing couples?" Siinä sitten muutaman sekunnin epämiellyttävä hiljaisuus ja melkein repesin, mutta eikä mitä, kanadalainen vaan jatkaa juttua ja retostelee, kuinka hän on "swingaillut" jo monta vuotta ja takana on useita satoja kokemuksia ajalta, kun hän oli vielä parisuhteessa. No mitä tuohonkaan nyt voi sanoa, "hei hieno homma, kuulostaa tosi kivalle!". Kun kaverin jutut alkoivat mennä paikoitellen jo aika graafisiksi, jouduin sitten sanomaan ihan suoraan, että en kato halua kuulla sinun kokovartalovahauksista tai mistään muustakaan "the elämäntyyliisi" liittyen. Siinä sitten ihan hyvässä yhteisymmärryksessä toivotettiin toisillemme mukavaa kaikkea mahdollista, hänelle hyvät swingailut jatkossakin ja minulle elämyksellistä matkaa. Kaikenlaista, sanon minä.

Huomenaamulla bussiin ja kohti Siem Reapia, jossa hengailen neljä päivää ja miihailen yhden maailman kahdeksasta ihmeestä, Angor Watin temppeli-hässäkässä. Siis ihan käsittämätön kompleksi. Sitten pikkuhiljaa ajatukset jo seuraavaan maa-etappiin, eli Thaimaahan, jossa teemana tulee olemaan chill & scuba, ou jee!

Olkaahan ihmisiksi siellä.

Purppurasydänten maa

Terveiset Ho Chi Minh Citysta, Vietnamista. Tällä kertaa kirjailen vähän erilaisen tekstin ja liitän mukaan kuvia, jotka puhukoot puolestaan, vaikkakin yritin kyllä valita vähiten kauheimmat kuvat mukaan. Kävin nimittäin tänään Vietnamin sotamuseossa ja täytyy sanoa, että paikka on must see, jos sattuu olemaan HCMCssa. Erittäin mielenkiintoinen ja puhutteleva parin tunnin kierros museossa.

Vietnamin sota alkoi 26.9.1959 ja päättyi 30.4.1975. Sodassa kuoli yhteensä noin 2 000 000 siviiliä. Etelä-Vietnamissa menehtyi 230 000 etelävietnamilaista sotilasta, 58 000 yhdysvaltalaista sotilasta, 5 000 eteläkorealaista sotilasta ja 500 australialaista sotilasta. Pohjois-Vietnamissa menehtyi 1 100 000 pohjoisvietnamilaista sotilasta ja 1 100 kiinalaista sotilasta.

Kun museoon astuu sisään, aulassa on iso plakaatti, jota ei voi olla näkemättä, ja siinä kissankokoisilla kirjaimilla ote Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta:

"We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness".

- The US Declaration of Independence adopted on July 4, 1776.

Lost in illumination

Hoi An, eli kuten paikalliset kutsuvat; Faifo on oikea helmien helmi täällä Vietnamin keskiosassa rannikolla. Tämä on ollut joskus 1700-luvulla erittäin keskeinen satamakaupunki ja kauppapaikka. Arkkitehtuurissa, ruokakulttuurissa ja koko elämäntyylissä on paljon vaikutteita Kiinasta, Japanista ja Ranskasta. Vain reilut 100 000 asukasta, eli Hanoin jälkeen tuntuu ihan pikkukylälle. Lähin iso kaupunki on Da Nang (jonne lensin) ja näitä kahta kaupunkia yhdistää China Beach, eli reilut 30km pitkä biitsi. Katukuvassa näkyy paljon expatteja, varakkaita amerikkalaisia ja eurooppalaisia. Tämähän on myös the place, jos haluaa teetättää itselleen vaatteita (puvun, silkkimekon tms). Hinnat ovat naurettavan halpoja ja laatu uskomatonta. Oikeesti ihan älyttömän liikkis paikka, kylämäinen tunnelma, lukemattomia pieniä putiikkeja, tunnelmallisia kahviloita ja ravintoloita ja ihania pikkukatuja. Ydinkeskusta on kokonaan lyhdyillä ja japanilaistyylisillä lampuilla valaistu. Uskomattoman kaunista, kuin sadusta.

Nämä muutamat päivät olen yrittänyt päästä paikallisten rytmiin mukaan ja olen opetellut kävelemään h-i-t-a-a-s-t-i. Kun ei ole kuulkaa kiire mihinkään. Sitä vaan lipuu pitkin poikin katuja -ei karttaa, ei kelloa, ei mitään pakollista nähtävää tai suoritettavaa- ja päätyy jonnekin. Olen helposti unohtunut johonkin kahvilaan lukemaan tuntikausiksi ja ahmimaan ihania herkkuja, sillä kahviloista löytyy tasan samat mässyt kuin Pariisin parhaista kahviloista. Bliss.

Toissapäivänä vietin kiireetöntä La Dolce Vita -iltaa, eli siis yhden hengen italia-teemaillallista. Syötyäni reilun viikon pelkästään paikallista ruokaa, olin innoissani löydettyäni fantastisen italialaisen ravintolan. Istuin ja söin antaumuksella. On meinaan oma taitonsa opetella myös syömään h-i-t-a-a-s-t-i. Ah, Zuppa Di Minestrone, ihanaa, kotitekoista, yksinkertaista pastaa ja lasillinen hyvää punaviiniä. Ei ole muuten vähään aikaan maistunut italialainen ruoka niin hyvälle. Eilen hurvittelin paikallisessa ja kokeilin Hoi Anin perinteisiä herkkuja, "White Roses", eli dim sum -tyyppisiä jättikatkarapunyyttejä ja vaikka mitä muuta hyvää. Olen myös ihan koulussa inkivääriteehen. Ei mitään Liptonin wannabe ginger -teetä, vaan sellaista, johon on todennäköisesti raastettu kunnolla mukaan inkivääriä. Nami.

No, mutta. Jotta tämäkään kirjoitus ei olisi liian formaali, niin onhan tässä taas jo sattunut kaikenlaista. Ensimmäisenä päivänä olin ihan fiiliksissä hotellilla, kun mulla on huoneessa kiva parveke. Hintaa huoneella jälleen "suolaiset" 19 euroa/yö. Tsekkasin sisään hotlaan ja menin sitten suihkunraikkaana tuohon partsille ihmettelemään näkymiä, pyyhe ympärillä ja toinen hiuksissa turbaanina. Kas, kas, selän takaa kuului yhtäkkiä pieni naksahdus. Parvekkeen ovi meni kiinni. Ja lukkoon. Siis ovessa on sisäpuolella sellainen ripa, joka naksahti lukkoon, kun ovi meni tuulenpuuskan voimasta kiinni. Sillä lailla. Ihan ensin rupesin vaan nauramaan. Ajattelin, ettei ole todellista. Sen että olen kerennyt saapua hotellille, niin heti on tilanne päällä. Ei vaatteita, ei kenkiä, ei kännykkää ja meikäläinen ylimmän kerroksen partsilla, josta on kyllä näkymät kadulle, mutta hotlan ja kadun välissä on melko iso rakennus, ei siis oikein ketään, kelle voisi vaikka huutaa partsilta. Mieleeni tuli muisto Lontoon ajoilta, kun sama homma tapahtui ollessani talonvahtina ystävieni asunnossa. Lukitsin itseni hyisenä marraskuisena iltana heidän takapihalleen (jota reunusti noin 4m korkeat kiviaidat, eli no way out) pelkät pikkarit ja t-paita päällä ollessani iltasavuilla, mutta tiirikoin silloin itseni sisään kukkaruukuista löytämilläni muoviläpysköillä. Nyt en ollut yhtä onnekas. Ei mitään agentti-gadgetteja saatavilla. Eipä siinä sitten. Naureskelin ja lohdutin itseäni ajatuksella, että onneksi on shortsikeli ja tuskimpa jään tänne ikuisiksi ajoiksi nalkkiin tunnistamattomaksi muumioituneena.

Hetken harkitsin kiipeämistä, mutta ilman vaatteita se ei vältsysti ollut sittenkään se kaikista kirkkain ajatus. Ei muuta kuin tähystin ketä tahansa ihmistä, joka sattuisi rakennusten ikkunoista tai sisäpihoilla näkymään. Siinä vierähti tovi jos toinenkin. Lopulta sitten spottasin jonkun kundin sisäpihalla ja aloin huutelemaan hänelle. Ei mitään reaktiota. Huutelin kovempaa ja viuhdoin hulluna. Lopulta hän pysähtyi, katsoi ylös ja tajusi, että mulla on ilmeisesti jotain asiaa hänelle. Rynkytin ovea demonstroidakseni hätätilannetta ja typerä hymy naamalla huutelin mahdollisimman simppelillä englannilla: "my door! closed. me stuck. please you go to my hotel and tell this. yes?" Jätkä ei sanonut mitään, katosi vaan näkyvistä. Mutta eipä aikaakaan kun respa tuli avaamaan mulle oven, eli viesti meni kuin menikin perille. Siitä lähtien koko hotellin henkilöstö, niin respan ja ravintolan väki, kuin siivoojatkin aina hykertelevät ja huutelevat nauraen minut nähdessään: "Helouuu Miaaaa! göööl in te balkoniii, no kloutsss ooonnn, stak in te balkonii, yes!".

Eilen menin paikalliseen kauneushoitolaan. Köllin siellä jotakuinkin kolme tuntia hierottavana, puunattavana ja hipsuteltavana. Kolme eri hoitoa ja köyhdyin noin 25 euroa. Eilen päätin myös vähän urheilla ja tein kunnon power walk -lenkin China Beachille. Siinäpä riitti paikallisilla katseltavaa, kun viuhdoin menemään hirmu kyytiä eteenpäin. Siis täällähän paikalliset liikkuvat muutamaa sataa metriä pidemmät matkat joko fillarilla, skootterilla tai autolla. Vain täysin rahattomat kävelevät pidemmät matkat. China Beachille on noin 3,5 km tästä hotellilta. Ajattelin, että kiva lenkki tulee samalla heitettyä. Sellaisen matkan taittaminen kävellen on näille ihmisille on täysin käsittämätön konsepti. Joka toinen skootteri hiljensi vauhtia ja tarjosi kyytiä ja porukka osoitteli ja huuteli "no money, no money". Eli he yksinkertaisesti ajattelivat, että olen niin köyhä, ettei minulla ole varaa vuokrata fillaria tai maksaa yhtä dollaria skootterikuskille kyydistä biitsille. Nevermind, ei kun vaan iPodista volyymit kaakkoon ja jatkoin rytmikkäästi ja määrätietoisesti eteenpäin.

Eilen törmäsin kokonaiseen muurahais-leegioon. Jätin aamupalan ajaksi läppärin lattialle (miksi, oi miksi!) ja kun tulin takaisin, muurahaiset, joita ei tähän mennessä ole tässä huoneessa näkynyt, olivat jostain käsittämättömästä syystä päättäneet kaivautua esiin koloistaan ja porukalla muuttaneet poissaollessani mun MacBookiin asumaan. Niitä vipelti screenilla, näppäimistössä, kannessa ja nämä perkeleet ovat sellaisia todella minikokoisia murkkuja, eli mahtuvat tietysti kaikista pienimmistäkin rakosista mun koneen sisään. Kiva kiva, ei muuta kuin teurastin kaikki muurahaiset, jotka eivät ehtineet turvaan koneen sisälle. Kone ihan liisterissä muurahaisten raadoista. Sitten suihkutin mun läppärin suojapussin melkein kosteaksi OFFilla ja laitoin koneen pussukan sisään ja vetskarin kiinni. Muurahais-yhdyskunnan tuhoamisen viimeinen vaihe saattoi alkaa. Tunnin kuluttua avasin läppärilaukun ja jee, mun idea toimi. Muurahaiset olivat lähteneet koneen sisältä liikenteeseen pelastuakseen hermokaasulta, mutta olivat sitten kuitenkin kuukahtaneet pussukan sisälle. Ei muuta kuin kopistelin kuolleet murkut lavuaariin. Tapasin muitakin eläinystäviä, kuten tämän kirjoituksen kuvista näkyy, ja matkalla China Beachille näin sitten sussiunakkoon-ällö-paniikki-kuvotus käärmeen! Suoraan mun edessä, ehkä puolen metrin päässä. Vihreä ja suomuinen niljake. Hyppäsin melkein ojaan ja kiljuin ihan hulluna. Sitten tajusin, että se olikin ihan liikkumaton ja littana, eli jäänyt mokoma auton alle ja kuolluthan se oli. Hyvä niin.

Vielä näistä paikallisista ihmisistä. Ihan oikeutetusti sanotaan, että tämä on "the smiling nation". Se on niin totta. Niin ystävällisiä ja ennenkaikkea avuliaita ihmisiä, ettei missään. Vein pyykit eilen respaan, sain ne 3 tunnissa takaisin. Kysyin neuvoa adapterin tai vaihtoehtoisesti uuden kameran laturijohdon hankkimisessa, niin hommasivat mulle uuden noin puolessa tunnissa. Hajotin rinkan suojuksesta kantokahvat (sen ikävän honkkarin turvaketju-episodin takia) ja kyselin tietä ompelijalle, niin respa ompeli molemmat kahvat samantien kuntoon, "nooo probleem, Miaaaa, wii teik keer of it." Veikkaan, että Scandicissa ei henkilöstö taivu tuollaiseen, vaikka olisi mikä super-platina-kanta-asiakaskortti. Istuessani kahviloissa ja ravintoloissa olen seurannut ihmisiä, paikallisia ja turisteja. Minun mielestäni yksi merkittävimpiä eroja paikallisten ja turistien/länkkäreiden perusolemuksessa näyttää olevan se, että länkkärit pistävät katukuvassa silmään jossain määrin huolestuneen, ilottoman ja vetäytyvän oloisina, kun taas paikalliset touhuavat ja hymyilevät mennessään, ottavat paljon muihin ihmisiin kontaktia ja puhuvat paljon.

Joo, mutta tänään jatkan matkaa Ho Chi Minhiin. Kuuluu olevan vielä vauhdikkaampi paikka kuin Hanoi. Siellä pari päivää ja sitten vuorossa seuraava isompi etappi reissullani, eli Cambodia. Olen ollut muuten melko ahkera kirjoittamaan tähän mennessä. Saapa nähdä, jaksanko ja ehdinkö kirjoitella yhtä ahkerasti, kun reissu etenee. Voipi olla, että viimeistään Balilla saattaa aika, kännykät, koneet ja sähköpostit unohtua, ainakin hetkeksi. Mutta siihen on vielä aikaa.

Tässä teille, hyvät lukijat biisi, joka sopii hyvin näiden kuluneiden muutamien päivien tunnelmiin täällä ihanassa, historiallisessa lyhtykaupungissa. Kaunis kappale, hienot sanat. Hope u like it too.