No thank you x 100 000

Oikeesti. Olen pitkämielinen, pyrin parhaan kykyni mukaan ymmärtämään paikallisia ja heidän kulttuuriaan, en aio hermostua missään tilanteessa ja menettää kasvojani saatikka aiheuttaa vastaavaa tilannetta kenellekään paikalliselle, mutta siis oikeesti. Siis kaikkien "oikeesti" -toteamuksien ylin, arvovaltaisin ja kaikkien aikojen "oikeesti". Nyt voin myöntää ihan suoraan, että alkaa pikkuhiljaa riittämään kaikki niin sanotut paikalliset palveluntarjoajat ja heidän vakiofraasinsa. "Heloouu leidii, juu want ty bai samtiiin from mii, kamoon iiin, pliis hävö luuk wat ai selll, guud prais for juu" ja kaikista fraaseista se kyllästyttävin ja useimmin kuultu "tuk tuk leidiiii?", sellaisella nasaaliläänellä ja nousevalla intonaatiolla. Sanon keskimäärin 400-600 kertaa päivässä "no thank you" tuk tuk- ja mopo-kuskeille, kaupustelijoille, kerjäläisille ja ikävä kyllä niillekin, jotka ovat kaikista huonoimmassa jamassa, eli ei kenenkään katulapsille ja vaikeasti vammaisille, jotka kaupittelevat ties mitä henkensä pitimiksi.

Kuvittele tilanne, että kävelet kadulla, jonka varrella on vieri vieressä kymmeniä tuk tukeja kuskeineen, jotka näkevät haukankatseellaan sinun lähestyvän vaikka hiipisit tummat vaatteet päällä talojen varjoissa ja ennenkuin olet edes letkan kohdalla ja yrität kaikin tavoin jo ennakkoon näyttää siltä, että ompa muuten mukava ihan vaan kävellä tässä kaikessa rauhassa kaikki ne 174 metriä tuohon hotellille tai ravintolaan. No niin, sieltä alkaa satelemaan. Ensimmäisen tuk tuk -tarjouksen ja oman no thank you -vastauksesi jälkeen joka ikinen saman kadun varressa olevista kuskeista kysyy saman kysymyksen "tuk tuk leidiiii?". Kysyvät, vaikka letkan viimeinenkin varmasi näki, että torjuit ihan ensimmäisenkin tarjouksen. Ja kaverit siltä väliltä näkevät varsin hyvin, kuinka sanot "no thank you" edelliselle, hänestä noin 40cm etäisyydellä notkuvasta kolleegastaan ja edelliselle, ja edelliselle, ja edelliselle jne. Sama kysymys ja vastaus toistuu satoja kertoja päivässä. Missä vaiheessa alkaisi ärsyttämään?

Yksi päivä tätä menee helposti ja vaikka viikkokin, kaikkeen tottuu, mutta tätä samaa meininkiä on nyt jatkunut Hanoista, Hoi Anista, Ho Chi Minhista ja Phnom Penhista lähtien aina tänne Siem Reapiin asti ja tuskin touhu tulee oleellisesti muuttumaan kun jatkan matkaa Thaimaahan. Tässä vaiheessa reissua pakostakin istahti eilen illalla sellainen pieni, äkäinen piru istumaan olkapäälleni, kehoittaen minua huutamaan ihan täysillä letkassa notkuville tuk tuk -kuskeille: "Does it look like i need one? I will indeed ask if i need one! You saw me saying no to your 57 collegues, what makes you think i would suddenly want to get into your tuk tuk, you..id....ot"? Mutta en tietenkään huuda. Mipi, muista Zen. Muista Buddha. Muista kymmenen käskyä. Muista rauhoittumis-mantrat. Muista maailmanrauha. Muista, että olet näille kavereille kävelevä kuukausipalkka. Muista, että nämä ihmiset haluavat vain tulla toimeen. Muista, että ne eivät tee tätä pahuuttaan tai ärsyttääkseen. Muista, että et halua olla taas yksi epäkohtelias turisti. Joten - jatkoin sitten kaikessa rauhassa monotonisella äänellä no thank youn jankuttamista, jokaiselle vuorollaan. Päättäväisesti, mutta kohteliaasti ja hymyillen. Se on muuten kiva, että niin pitkään kun hymyilet ja olet kohtelias, saat tasan samanlaista kohtelua takaisinpäin riippumatta siitä, oletko rikas, köyhä, turisti, paikallinen, musta, valkoinen tai mitä vaan. Ainakin tämä yleisvaikutelma minulle on syntynyt niin Vietnamista kuin Kamputseastakin.

Voi ihmettä, tärkeät turistifaktat tulevatkin nyt vasta tässä, kun jäin jankuttamaan noista tuk tuk -hommista. Täällä Siem Reapissa, joka tarkoittaa siis paikallisella kielellä "Siamese Defeated" (ei järin tahdikas nimi kaupungilla, joka on vilkkain rajanylityskaupunki Thaimaahan) on vajaat 120 000 asukasta ja vähintään yhtä monta turistia ainakin sesonkiaikana, sillä tämähän on Angor Watin tukikohta ja life-support system sille. Niinkuin koko Kamputseassa, asukkaiden keski-ikä täällä näyttäisi olevan noin 22-vuotta johtuen edellisessä kirjoituksessa kertomastani Punaisten khmerien riehumisesta 1970-luvulla. Melkein kokonainen sukupolvi pyyhkäistiin pois muutamassa vuodessa.

Kaikki täällä on niin mustavalkoista. Upporikasta ja rutiköyhää. Lexukset lipuu pitkin pääkatua ja samaan aikaan kadun toisella puolella katulapset kerjäävät ruoan tähteitä ravintolan terassilla istuvilta turisteilta. Tuntui ihan absurdille istuskella eilen Le Grand Cafen terassilla siemailemassa punaviiniä, kun eteeni kärrättiin jollain ihme rullatuoli-systeemillä mies, jolla ei ollut käsiä tai jalkoja, pelkkä torso ja hyväntuulisena hän kaupitteli piraatti-matkaoppaita ja kirjoja ja heitti hyvää läppää. Mitä siinä sitten teet? Ostat koko tarjooman vai sanot jälleen kerran nätisti, mutta päättäväisesti "no thank you"? Tai tänään, kun hörpin ihanaa ananaspirtelöä joenvarsikahvilassa ja olin jo lopettanut pitaleipä & hummus-platterini närppimisen, joukko katulapsia -maksimissaan 6-vuotiaita- pelmahti paikalle ja erittäin likaisina, resuisina, suloisina ja myös erittäin kohteliaasi osoittivat ylijääneitä pitaleipä-palasia, että josko he voisivat ottaa yhden palasen? Annoin kaikki. Tietenkin. Ja kaikki paikalliset rahat, mitä mukana sattui olemaan (maksimissaan ehkä 2 euroa). Kahvilan työntekijä tietysti tuli häätämään lapset pois ja hyvin tottuneesti he pinkaisivat pakoon, mutta nappasivat sitä ennen kaikki pitaleivät kainaloonsa. Syö tai tule syödyksi, arki täällä on häkellyttävää joka päivä. Siltikin, en pysty ymmärtämään tätä ihmisten avokätisyyttä, iloisuutta ja kohteliaisuutta. Toisin kuin useissa eri matkaoppaissa ja -kertomuksissa väitetään, tähän mennessä kukaan täällä ei yritä ryöstää tai kyttää toisten tavaroita. Se on sitten oma häpeä, jos jättää kamat jonnekin kuin hopeatarjottimella tai kuljeskelee kultakello ranteessa välkkyen pitkin katuja. Mutta huijata yritetään kyllä. Siis taksimatkoissa jne. Suotakoon tämä useimmiten vain muutamia euroja per huijaus käsittävä, paikallisten erittäin vaatimatonta elämää rikastuttava huiputuskulttuuri näille ihmisille. Ei varmaan mene kenenkään loma pilalle, jos joku hujasi kahvikupillisen hinnan verran rahaa, i think.

Olin eilen 9 tuntia Angor Watissa. En ala siitä kertomaan tarkemmin, katsokaa taas kuvia, ne kertovat enemmän, mutta onhan se ihan käsittämätön paikka. Yksi maailman kahdeksasta ihmeestä. Siellä olin minä ja pari muuta turistia. Ehdoton must see -paikka, jos satut tulemaan joskus Kamputseaan. Oppaiden mukaan Angor Watiin pitää varata ihan minimissään kolme päivää aikaa, mieluiten viikko, mutta kuka oikeesti muka jaksaa samoilla raunioituneesta temppelistä toiseen päivätolkulla helteessä, ellei sitten satu olemaan joku arkeologi tai poikkeuksellisen kiinnostunut historiallisista rakennelmista? Ihan sama kuin jos on vaikka Pariisissa (Meria & Stefano, bisoux!) pitkän viikonlopun, niin tuskimpa sitä ihan jokaisen päivän haluaa viettää Louvressa. Minä hengasin siellä 5 tuntia, jonka jälkeen ainakaan minä en pystynyt ottamaan enää vastaan yhtä ainoaa maalausta tai teosta, olkoon kenen tahansa maalaama ja miten ainutlaatuisin tahansa koko maailmassa. Joten, minulle yhdeksän tuntia Angor Watissa tuntui riittävän mainiosti. Komiat oli puitteet joo.

Ei saisi arvostella ihmisiä, mutta kun se vaan välillä niin mukavaa, we all do it, eh? Jotkut amerikkalaiset, voi niitä höpsyköitä. Tänään aamiaisella viereisessä pöydässä istuva pariskunta sai nauruhermoni pinkeäksi. Mies puhui taukoamatta. Siis olenhan minäkin kova puhumaan, mutta tämä oli jotain ihan uskomatonta. Rauhallinen aamiaishuone kaikui miehen ponnekkaista jutuista ja joka puolen minuutin välein ilmoille päästetystä hörönaurusta. Ei sekuntiakaan hiljaisuutta, ja kaveri puhui saarnaamalla, niinkuin monet amerikkalaiset puhuvat, jokainen sana on merkityksellinen ja painokas. Sitten miehen vaimo teki siinä lähtöä ulos hotellista ja mies tietysti halaamaan hyvin teatraalisesti vaimoaan ja kovaan ääneen sanomaan: "I love you, remember to cover up from the sun honey". Ajattelin, että no siinäpä oli rouva varmaan lähdössä useammaksi päiväksi jollekin paikalliselle reissulle. Meni ehkä 2 min kun nainen tuli takaisin. Hän kävi vaan viereisessä pikkukaupassa ostamassa vettä ja mies suurinpiirtein kysyi, että menikö kaikki hyvin ja onko rouva kunnossa...kun hän oikeesti kävi ostamassa pullollisen vettä. Pittääpä muistaa jatkossa itsekin hyvästellä kaikki läheiset ja ystävät aina ennen vessaankin menoa yhtä kiihkeästi. On tosi kiva, että näytetään välittämistä, ollaan puheliaita ja iloisia, mutta tarviiko sitä olla sellainen 24/7 kulttuurista, maasta tai tilanteesta riippumatta ja olettaa, että ihan kaikki muutkin ihmiset diggailee vastaavaa meininkiä. Varsinkaan hotellin aamupalalla, kun suurin osa ihmisistä on herännyt 5 min sitten ja mutustaa tukka pystyssä aamiaista. Ei kaikki herää kukonlaulun aikaan joogaamaan, lenkille tai puhua paapattamaan. Argh. Kävin päivällä kävelylenkillä ja hengailemassa tuntitolkulla kaupungilla ja joen varrella. Palatessani takaisin, eikö tämä sama herra piinaa samaan saarnaamistyyliin taukoamattomilla jutuillaan hotellin työntekijöitä respassa. Ei yhtään kysymystä tai keskustelun yritystäkään. Vain äänekäs monologi. Loin myötäelävän katseen repan tiimille ja pinkaisin äkkiä turvaan omaan huoneeseeni.

Nyt on kuulkaa ihmiset muuten pienen juhlistamisen paikka! Poksautan tänään oluttölkin -ellen kaksi- auki teidän, hyvät lukijat, kunniaksenne! Tsekkasin tänään blogini tilastotietoja, kun löysin sieltä sellaisen ominaisuuden ja se on kuulkaas mennyt yli 2000 katselukerran luku rikki, jahuu! Ei sillä, että mulla olisi ollut todellakaan mitään tavoitteita (hah), mutta vajaassa kuukaudessa siis reilut 2000 sivujen näyttökertaa, I'm impressed! Se tarkoittaa, että oikeesti joku muukin kuin mun perheenjäsenet ja lähimmät ystävät lukee näitä mun tarinoita. Tämä motivoi minua jatkossakin yhä lennokkaampien tekstien väsäämiseen, vaikkakin ex-kolleegani ja ystäväni Vassinen sanoisi, että "noi on Mipi liian pitkii noi sun postaukset", mutta olkoot vaan. Ei oo kenenkään pakko lukea näitä juttuja.

Huomenaamulla minua odottaa eeppinen bussimatka Thaimaahan. Tästä bussilla rajan ylittämisestä on netti pullollaan kauhukertomuksia. Etenkin, jos tulee Thaimaasta Kamputseaan, saa nähdä, miten reissu sujuu toiseen suuntaan. Olen lukenut kymmeniä tarinoita siitä, kuinka rajalla joutuu jonottamaan tuntitolkulla, kuinka tie on luokattoman huonossa kunnossa, kuinka viranomaiset rajalla yrittävät kaikin tavoin huiputtaa turisteilta rahaa, kuinka rajan joutuu ylittämään fyysisesti kävellen (ei ole kuulemma mikään parin sadan metrin kävely, vaan ihan kunnon retki) jonnekin paikkaan X josta sulla ei ole mitään käsitystä ja nousemaan pysäkiltä X bussin X kyytiin, joka saattaa odottaa sinua tai ei, saattaa tulla pian paikalle tai ei, saattaa olla ettet mahdu bussiin, kuinka busseissa ei ole ilmastointia, kuinka joku näpistelijä käy kaikkien matkatavarat läpi bussin matkatavara-ruumassa reissun aikana ja pöllii kaiken mitä irti lähtee jne. Reissu kestää kuulemma mitä tahansa 6-24 tunnin välillä, enkä vielä ole saanut bussifirmalta suoraa vastausta siihen, mille asemalle tai mihin noin niinkuin suurinpiirtein bussi sitten aikanaan saapuu Bangkokissa. Kuulostaa kerrassaan ihanalle!

Voi yö. Istun tässä hotellin oleskelutilassa naputtelemassa ja äsken mainitsemani amerkkalainen puhekone tuli juuri tuohon viereiseen pöytään istumaan ja, kuinkas muuten, puhumaan/saarnaamaan taas äänekkäästi omia juttujaan ja hekottamaan non-stoppina. Pahinta tässä tyypissä on ehkä se, että hän yrittää kokoajan löytää uusia uhreja, kelle voisi alkaa lätkyttämään ja juuri äsken hän sanoi minulle: "These guys sure do know how to make good pancakes, right?". Niin, ja kato kuule setä nämä kaverit osaavat tehdä ja ajatella todennäköisesti noin tuhat muutakin asiaa paremmin kuin sinä tai suurin osa keskivertotyypeistä sieltä, mistä sinä olet kotoisin! Esitin, etten puhu englantia kuin pari sanaa ja nekin jollain yliampuvalla, ranskalaista aksenttia matkivalla tyylillä. Meikäläinen lähtee nyt. En kestä enää yhtään sanaa tuolta sedältä. Se piru on jo tuossa olkapäällä kurkkimassa.

Jaahas, ulkona näkkyy olevan täysikuu. Saattaapi olla, että aiheuttaa meikäläisessä levottomuutta ja huimapäisyyttä. Ehkä siis joutuu näin viimeisen Siem Reap -illan kunniaksi hankkiutumaan vauhdikkaisiin tilanteisiin tuolla läheisessä baarikorttelissa. Sitten voisinkin tarvita kiitollisena loppuillasta tuk tuk -kyydin takaisin hotellille.