Robbie Williams, Darth Vader ja Mipi Koh Taolla

Roikuin, tai siis kelluin kaksin käsin kiinni köydessä meren sinisessä, pelottavassa, loputtomassa syleilyssä ja yritin kaikessa hiljaisuudessa selättää paniikkikohtaukseni fokusoimalla ajatukseni kaikkeen muuhun paitsi siihen, että olen meressä noin 15 metrin syvyydessä, tuhisen kuin riivattu johonkin kumiseen regulaattoriin, olen hetkeä aiemmin vapaaehtoisesti räkinyt omaan maskiini (jotta lasit eivät huurtuisi vedessä) ja vetänyt sen tyytyväisenä naamalleni, puolen metrin päässä minusta väijyy melko ilkeän näköinen barracudaparvi, kuulen korvissani oman Darth Vader -huohotukseni (edelleen kiihtyvässä tahdissa) ja minun pitäisi muka lähteä tuonne vielä syvemmälle sukeltelemaan. Just. Ei nimittäin tule tapahtumaan. Ei nyt eikä huomenna. Ei. Ei. Ei. Sitten havahduin Robbie Williamsin naputukseen olkapäälläni.

Sukellusopettajani Robbie tuli noin 10 cm päähän kasvoistani ja sukelluskielellä (käsimerkein) kysyi, että missä mättää? Ai mistäkö hän tajusi, että kaikki ei ole kunnossa? No varmaan ainakin siitä halkaisijaltaan noin 4 metriä olevasta ilmakuplapilvestä jonka olin onnistunut paniikkihuohotuksellani luomaan ja jonka keskeltä minua tuskin erotti ja siitä, että pysähdyin kuin seinään kesken matkan. Minä vastasin Robbielle, (viittomalla paitsi näyttämällä keskisormeani myös lisäksi jotain ihan sekopäistä) että nyt mättää ihan kaikki ja todella voimakkaasti. Haluan ylös ja pois täältä NYT, en todellakaan mene senttiäkään alemmaksi tuonne tuntemattomaan, loputtomaan vesimassaan jonkun kiiluvasilmäisen mureenan purtavaksi, en saa kunnolla henkeä, millä hetkellä hyvänsä happisäiliöni todennäköisesti räjähtää ja tukehdun tai painovyöni irtoaa ja kellumisliivini täytyy itsestään ja sinkoudun pinnalle kuin raketti ja keuhkoni repeäytyvät liian nopeasta noususta paineen takia tuhannen kappaleiksi. Ihan sama, miten mageeta jonkun mielestä sukeltaminen on tai miten paljon tämä kurssi on maksanut. Pas**n marjat, meikäläinen lähtee nyt takaisin veden pinnalle.

Eipä siinä, Robbie otti minua kaksin käsin kiinni kasvoista ja tuijotti suoraan silmiin, pyysi minua hengittämään samaan tahtiin hänen kanssaan, rauhottumaan ja laittamaan hetkeksi silmät kiinni. Tähyilin paniikissa ylöspäin kohti valoa ja pelastusta, mutta Robbie käänsi päättäväisesti kasvoni takaisin häneen, otti regulaattorin pois suustaan ja merenalaisella äänellään sanoi korvaani: "You know you can do this. Just calm down". Jos Robbie Williams pyytää tuollaista minulta, niin onhan siinä kummasti oma viehätyksensä. Siinä tilanteessa olisin varmaan kasvattanut kidukset hetkessä, jos hän sitä olisi minulta pyytänyt. Siinä sitä sitten hengiteltiin puolisen minuuttia Robbien pidellessä päästäni kiinni ja ajattelin, että itse asiassa nämä hetket ovat niitä elämässä, jonka takia esimerkiksi matkustan. Paitsi että saattaa päätyä sukeltamaan pop-tähden kanssa tai saa olla hetken Darth Vader, ei elämässä myöskään saa tai koe mitään keskivertoa kummempaa, jos ei välillä ole valmis heittäytymään ja voittamaan omat pelkonsa. Niinpä avasin silmäni, löysin jostain tilannekomiikka-vaihteeni ja haastoin Robbien siinä odotellessa kivi, paperi, sakset -mittelöön. Huumorimiehenä hän oli heti messissä ja kolme kertaa hänet voitettuani totesin, että nyt tai ei koskaan. Näytin Robbielle ok-merkkiä, hän kuittasi ok:ta takaisin. Ajattelin, että katohan Robbie tätä, irrotin otteeni köydestä ja lähdin ylvääseen lentoon.

Ja mikä kokemus! Kaikki värit, lentämisen ja painottomuuden tunne, hiljaisuus, sukeltajan rauhalliset ja kalaparvien synkronoidut liikkeet, korallit, kasvit ja kaikenmaailman kalat ja merimaailman örkit. Ihan mieletöntä! En muista, milloin viimeksi olisin tuntenut olevani joka solulla ja aistilla niin elossa kuin silloin.

Ensimmäinen sukellus kesti 38 minuuttia ja tuntui, kuin olisimme olleet pinnan alla 10 minuuttia. Tätä pitää saada lisää! Tein kaikkiaan viisi sukellusta, kaikki pituudeltaan 35-45 minuuttia. Ensin mentiin alle kymmeneen metriin, sitten 12 ja 16 metriin ja kaksi viimeistä sukellusta oltiin noin 18-20m välimaastossa. Nyt on sitten suoritettuna kansainvälinen vapaa-ajan sukeltajan peruskurssi (Open Water Diver) eli saan sukeltaa missä tahansa maailmassa noin 18-20 metriin. Tähän tämä ei kuitenkaan jää, sillä teen varmaan Koh Lanta-Phuket-akselilla advanced-kurssin (Advanced Open Water Diver), jossa mennään 30 metriin, tehdään hylky- ja yösukellus sekä kolme adventure-sukellusta ja opitaan lisää sukeltajan erikoistaitoja. Sen jälkeen saan sukeltaa aina 30 metriin ja ovet ovat auki lukuisille jatko-, erikois-, ja ammattikursseille. Näen nyt jo itseni 007 hengessä märkäpuku päällä, harppuuna kädessä suorittamassa jotain supersalaista sukellusoperaatiota, johon minut on kutsuttu johtamaan taistelusukeltajien erikoistiimiä ja haettu Punavuoresta asuinrakennukseni katolta helikopterilla keskellä yötä. Business as usual.

No siis tietenkään en sukeltanut The Robbie Williamsin kanssa, i wish. Sukellusopettajani on siis oikeasti brittikundi Simon, mutta hänestä tuli heti ensimmäisenä päivänä Robbie Williams meidän sukellustiiin kesken, koska yksi kurssilaisista täräytti sanoa heti ekalla tunnilla ääneen sen, mitä kaikki olivat omassa päässään ajatelleet heti kun Simon astui luokkaan ensimmäisen kerran: jätkähän on kuin pop-tähti Robbie Williams. Lisäksi Simon puhuu ja käyttäytyy hyvin samantyyppisesti kuin Robbie. Ei sillä että tuntisin tapauksen, mutta mitä nyt telkkarista nähdyn perusteella voi oppia tuntemaan. Sukelluskeskuksen nimi on Big Blue Diving ja taitaapa olla yksi vanhimista ja suurimmista sukelluskouluista Koh Taolla. Meininki on ihan kuin kesäsiirtolassa. Kaikki hengaa porukalla ja itse huolletaan kamat puhtaiksi ja kuivumaan, järjestetään siivoustalkoita alueella ja kaikenmaailman bileitä ja illanviettoja. Mukavaa!

Karmaisevaa tässä omalta kannaltani historiallisessa sukelluskokemuksessa on se, että tässä tarinassa ei ole sitten ensimmäistäkään sukelluskuvaa meikäläisestä. No miksi, tämähän oli kuitenkin yksi reissuni kohokohdista? No siksi, että kun tuolla aalloissa kaikkine sukellusreleineen tetsailee ja yrittää veneessä joko kuoriutua kaikista snorkkeleista ja systeemeistä tai virittää niitä ylleen, niin siinä ei ole juurikaan aikaa, mahdollisuutta tai mitään järkeä alkaa poseeraamaan täydellistä Kodak-hetkeä vettä valuvana ja ajatukset jossain ihan muualla kuin siinä, että vitsi miten hyvä kuva tulisi nyt blogiin. Kaikki omat kamat on pakattu sellaiseen vedenpitävään kassiin, joka on koko sukelluspäivän ajan jossain veneen ruumassa. Lisäksi siinä ei ole paljoa kuvien räpsimiset mielessä kun keskityt tsekkaamaan ja tuplatsekkaamaan, että regulaattori toimii, happisäiliön hana on auki ja niin edelleen. Vasta kun tullaan sukelluksilta takaisin, saa kamat haltuunsa. Mutta, koko hieno kokemus on kyllä ikuistettu DVD:lle. Kyllä! Meidän kaksi viimeistä sukellusta kuvattiin alusta loppuun ja materiaali on superhieno. Olisin ottanut DVD:lta muutaman screenshotin ja laittanut ne mukaan muiden kuvien joukkoon tähän postaukseen, mutta syistä, joita en nyt jaksa alkaa tässä selittämään, minulla ei ole tässä koneella VLC playeria tai mitään muutakaan DVD-materiaalia handlaavaa softaa eikä edes Windowsia, joten ei sitten onnistunutkaan. Sukelluskuvia siis tulossa jossain vaiheessa myöhemmin reissua, kun olosuhteet sallivat kuvien räpsimisen tai jos löydän jostain nettikahvilasta koneen, joka pyörittää DVD:ta. Sellaista konetta ei täältä Koh Taolta löytynyt ainakaan niistä neljästä nettikahvilasta, joissa kävin asiaa testaamassa. Mutta, picture this: Mipi ylikierroksilla ja typerä hymy naamalla, maski tiukasti naamalla niin että posket pursuaa ja paineen vaikutuksesta noin 15 metristä alaspäin maskista jää naamaan sellainen maailman isoin fritsu koska maski on liian tiukasti päässä jo siinä vaiheessa kun mennään veteen, snorkkeli sojottaa ihan päin peetä pään toisella puolella, kirkkaankeltaiset kömpelöt räpylät jalassa, pari numeroa liian pieni, strategisista paikoista kinnaava märkäpuku päällä, sukellusliivit, jotka saavat muutenkin jo melko runsaan rintavarustukseni näyttämään vielä massiivisemmalta, suussa niljakas, kuminen regulaattori, selässä happisäiliö joka painaa aivan helevetisti ja jonka kanssa joutuu kuivalla maalla tasapainoilemaan ihan hulluna, painovyö lanteilla, joka vedetään sen verran tiukalle, että se uppoaa mukavasti tuonne vatsajerkkujen uumeniin. There! Saitko kuvan päähäsi? Kyllä. Siltä minä näytin. Ja sitten veden alla ihan sama scenario sillä erotuksella, että vaikka kuinka yrittää vetää hiukset kiinni ponihännälle, niin silti tukka leijuu pään ja kasvojen ympärillä vedessä ihan kuin joku sotkuinen levämuodostuma ja on kokoajan tiellä omassa näkökentässä ja takertuu regulaattoriin ja kaikkiin letkuihin.

Täällä Koh Taolla asuu vain noin 4000-5000 ihmistä (ja turistit siihen päälle) ja paikka on suunnattu melko lailla vain ja ainoastaan sukelluksen harrastajille. Tämä on kumpuileva ja rehevät pieni saari, ei mitään loputtomia biitsejä aurinkotuoleineen, bulevardeja tai McDonaldseja, vaan pieniä, mutkittelevia hiekkateitä, pikku-kauppoja, baareja, sukelluskouluja ja ravintoloita. Paikka pyörii täysin sukellusturistien varassa. Tänne tullaan katamaraanilla joko mantereelta tai läheiseltä Koh Samuin saarelta ja tänne tullaan sukeltamaan. Saattaapi käydä aika pitkäksi jos ei ole sukelluksen perään, ellei sitten jaksa maata viikkoa tuolla biitsillä tai ajella skootterilla ympäri pientä saarta. Retki tänne Samuilta kesti noin 1h 45min ja matkustajista noin puolet yrjöili loppumatkasta. Ei miellyttävää, siis joukko-oksennuksesta aiheutuvat ääni- ja hajuefektit huomioon ottaen. Minulla ei ollut mitään hätää, vaikka kyyti olikin aika kuoppainen, ajattelin vaan Linnanmäen viikinkilaivaa, että jos siitä on kerran selvitty yrjöämättä, niin sitten myös tästä. Tapasin katamaraanilla amerikkalaisen mimmin Shaunan, joka on myös soolona matkailemassa. Juteltiin, meillä synkkasi heti ja sovittiin illallistreffit.

Illallinen Shaunan kanssa sujuikin varsin värikkäissä merkeissä, kun paikalle saapuessani hän oli bongannut jostain pari ruotsalaista kundia (Viktor & Ted, kavereilla ikää hädintuskin 20-vuotta) seuraksi mukaan ja niinhän se ilta vierähti siinä mukavasti. Syötiin, otettiin parit bisset, pelattiin biljardia suomalaisten omistamassa Dragon Barissa ja ihmeteltiin tätä maailman menoa. Ihan spooky-juttu sattui kun kiinnitin huomiota Viktorin käsivarressa olevaan tatuointiin. Hänellä on käteen tatuoituna lause, jonka olen jo parin vuoden ajan ajatellut tatuoida selkääni. Ja se lause ei ole mikään klisee tyliin "Love kills slowly" tms, vaan sellainen, että yhdellä miljoonasta voisi minun käsitykseni mukaan olla sama lause mielessä. Vähänkö jännää! Oli hauska ilta hyväsä seurassa ja taas muutama uusi tuttavuus maailmalla ja kutsu Seattleen Shaunan luokse milloin tahansa sekä Tukholmaan Viktorin ja Tedin luokse. Mikä jottei jonain päivänä.

Minun sukellustiimissä oli onneksi vain kolme ihmistä opettajamme lisäksi. Meitsi, puolalainen Pjotr ja brittiläinen Patrick. Näin pieni ryhmä takasi meille kaikille parhaan mahdollisen henkilökohtaisen opetuksen ja minä olin kokoajan opettajan pari kaikissa harjoituksissa, joten ei olisi voinut juuri turvallisempaa ja helpompaa olla sukeltamisen opettelu. Parina iltana käytiinkin sitten Pjotrin ja Patrickin kanssa illallisella ja käppäilemässä biitsillä. Tosi kivoja heeboja. Pjotr on professori, opettaa yliopistossa ja luennoi pitkin maailmaa aiheesta "Happiness", josta hän on kirjoittanut jo yhden kirjankin. Mielenkiintoista, eikö? Meilläpä riittikin sitten aiheesta juteltavaa ja kiisteltävää. Patrick taas oli jättänyt hyvän duunin Lontoossa ITV:lla (TV-kanava) ja lähtenyt kolmeksi kuukaudeksi reissuun, jonka hän päättää Australiaan Perthiin, jonne hän aikoo jäädä ainakin vuodeksi töihin. Ei kuulemma ollut mitään vielä mietittynä tai ainuttakaan hakemusta lähetettynä, mutta se ei Patrickia tuntunut huolettavan. Töitä tekevälle löytyy, se on kyllä totta.

Yhtenä päivänä söin lounasta Big Bluen ravintolassa, kun havahduin siihen, että joku vieressäni huikkaa kysyvästi "Moi Mia?!". No eikö perkele Ellu seiso siinä! Siis mun ex-kolleega Satama/Trainers' House ajoilta, Elina Kankare. Vähänkö revettiin. Ellu oli täällä lomailemassa siippansa Mikon kanssa. Mikko teki myös muutaman sukelluksen. Eipä siinä, nähtiin sitten yhtenä iltana ja otettiin pari drinkkiä biitsillä, oli hauska törmätä täällä.

Eilen päätin tehdä vähän jotain muuta kuin sukellushommia ja lähdin tutkailemaan saarta vähän tarkemmin. Ei muuta kuin patikoimaan kohti kukkukoita ja kartan mukaan olin menossa Montra Bay -näköalapaikalle. Ja pääsinkin perille lopulta. Tajusin vasta jälkeenpäin, että kaikista "kukkuloista" tällä saarella kapusin sitten kaikista korkeimmalle, eli lähes 400 metrin korkeuteen. Kaikenlaisia jalkatreenejä vetäneenä ja paljon urheilua harrastaneena en ole se henkilö, jolla jalat menee ihan ensimmäisenä hapoille, mutta voin sanoa, että kun noin tunnin könysin ilman breikkiä melkolailla tikkusuoraa, mutkittelevaa hiekkapolkua pitkin ylöspäin noin 30 asteen lämpötilassa filp flopit jalassa, olin ihan hajalla ylös päästyäni. Mutta komiat oli maisemat ja hyvälle maistui jääkylmä limppari näköalapaikan baarissa. Jos tämä orastava flunssa ei iske yön aikana kunnolla päälle, aion huomenna mennä Samuilla biitsille juoksemaan, siellä on mielettönät biitsit ja kävin ostamassa tänään shortsitkin ihan sitä varten. Flunssan alku johtuu varmasti sukeltamisesta, muutaman kerran minua palelti kun oltiin pohjalla. Meressä kroppa menettää lämpöä noin 25 kertaa enemmän kuin maalla ja vaikka merivesi olikin 28-asteista ja päällä 3mm paksu märkäpuku, silti oli vähän vilu sukellusten lopussa.

Eilen aamulla koin kauhun hetkiä hotellihuoneessani kun menin suihkuun. Vetäisin siinä shampoot hiuksiin ja päätä jynssätessäni satuin vilkaisemaan ylöspäin. A big mistake. Katossa, suoraan suihkun yläpuolella oli sellainen Indiana Jones -elokuvista tuttu hämähäkki. Kyllä, sellainen, jolla on karvaiset jalat, vähintään tulitikkuaskin kokoinen kroppa ja jos sen liiskaisi jalallaan littanaksi, kuuluisi kunnon rusahdus. Eipä muuten mennyt montaa sekuntia siihen, että olin hotellin käytävällä pieni pyyhe päällä, shampoot hiuksissa kiljumassa. Ei muuta kuin ihan pokkana respaan vettä valuvana ja sanoin virkailijalle, että meikäläisen huoneessa on tappajahämähäkki ja jonkun pitää tulla hätistämään se pois per heti. Virkailija katsoi minua vähän väsyneesti just silleen, että jaaha, taas yksi turisti, joka ei kestä jotai pientä ötökkää huoneessaan. No, hän lupasi kuitenkin tulla tarkastamaan tilanteen ja kun menimme huoneeseeni ja hän näki hämähäkin, tuli nimittäin virkailjaankin pikkuisen liikettä. Poistuimme hyvässä yhteisymärryksessä huoneesta liukkaasti ja virkailija lupasi hommata talonmiehen paikalle heti. Sillä aikaa pääsin toiseen huoneeseen suihkuun. Talonmies tuli paikalle siivoojan avustamana, enkä jäänyt paikalle katselemaan toimitusta, että millä pelillä kaksikko sai hämähäkin ulos huoneesta. Pääasia, että saivat sen ulos. Kuulin vaan siivojanaisen kirkaisun ja ajattelin, että empä ainakaan turhasta valittanut. Nyt uskallan nukkua tämän viimeisen yöni Koh Taolla rauhassa ja avata myös kylppärin oven. Tuhat yökötystä. Jos minä jotain vihaan, niin käärmeitä ja hämähäkkejä.

Tänään vietin ensimmäisen virallisen biitsipäivän koko reissuni aikana. Raahauduin tuonne valkealle hiekalle palmujen katveeseen ja kirjaimellisesti levytin koko päivän siinä. Välillä luin kirjaa, välillä kävin meressä lillumassa. Päivän vaativin askare tähän mennessä oli päättää aamupalalla, otanko myslin ja kahvin kanssa ananas-smoothien vai appelsiini-inkivääri-smoothien.

Huomenna takaisin Koh Samuille ja siellä sitten kaksi yötä. Ensimmäisen yön (kun olin matkalla tänne Koh Taolle) olin Samuilla Fisherman Villagessa, joka on autenttinen, rauhallinen alue. Nyt nämä kaksi tulevaa yötä Samuilla olen Lamai Beachilla, toisella puolella Samuita. Lamai on siis mieletön biitsi ja vähän vilkkaampi paikka kuin Fisherman Village. Tiistaina 7.12. sitten lento Krabille ja sieltä seikkailu jatkuu Phuket-Koh Lanta-Krabi -akselilla aina 18.12. asti. Luvassa on todennäköisesti lisää sukelluksia, biitsejä, hyvää ruokaa ja toivottavasti myös lisää hauskoja kommelluksia ja uusia tuttavuuksia, jotta minulla olisi hyvää aineistoa, mistä ammentaa kirjoituksia tähän blogiin.

Tässäpä teille muuten pari kirjavinkkiä, jos haluatte hyvää luettavaa joulun pyhiksi. Tähän mennessä olen reissun aikana lukenut jo vaikka mitä, mutta neljän kärki näkyy tässä alla. Ei muuta kuin kirjaostoksille, villasukat jalkaan, hyvä punaviinilasillinen nenän eteen ja nauttimaan hyvistä lukuhetkistä. Suosittelen!

Mitch Albom - "Have a Little Faith"
Howard Marks - "Mr. Nice"
Randy Pauch - "The Last Lecture"
Daoud Hari - "The Translator"

Naputtelen tätä tekstiä ihanassa pikku-ravintolassa ja lopettelin juuri ties monennenko kananuudelikeitto-illalliseni tämän reissun aikana. Vähän chiliä joukkoon, niin jopas jotakin, yksinkertaista ja hyvää ruokaa. Nyt voikin kömpiä tuonne hotellille vähän lukemaan ja laittamaan kamat kasaan, sillä aamulla pitää olla tikkana kun avolava-taksi tulee hakemaan minut joskus 7.30 pintaan katamaraanille, jolla huristan takaisin Samuille.

Ai niin, hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja suomalaiset, I salute you! Kestäkää pakkaset ja pimeys, lähetän kaikille täältä energiasäteitä, hyvää mieltä ja otan maanantaina juhlan kunniaksi lasillisen kuohuvaa Samuilla.