Sopivasti cheesy Samui

Onko oikeesti mitään karmaisevampaa tunnelmanpilaajaa kivalla illallisella meren äärellä kuin Richard Claydermanin taustamusiikki? Ei äkkisiltään uskois että on, mutta kylläpä sellainen löytyy, nimittäin Celine Dion ja "My heart will go on" -biisin ensitahtien kajahtaminen ilmoille samanaikaisesti kun pääruoka tuodaan nenän eteen. Siemaillessani erittäin tyytyväisenä punaviinilasillistani kynttiläillallisen pätteeksi, kiitollisena omasta rauhasta ja hyvästä ruuasta, katselin merelle päin ja ajattelin, miten mahtava ilta ja mitkä näkymät. Naureskelin itsekseni tarjoilijoiden hämmästelylle saapuessani yksin syömään: "Alone?? Just you, no one else?". Mikä siinä on että ei muka voisi olla erittäin rattoisaa illallistaa omassa seurassa kaikessa rauhassa? Havahduin omista ajatuksistani kun tunsin, että minua tuijotetaan. Kaikki kahdeksan tarjoilijaa seisoivat baaritiskillä rivissä ja Leona Lewiksen Bleeding loven soidessa taustalla loivat kaikki minuun merkitseviä, ystävällisen myötämielisiä katseita, just sellasia: Girl, everything's going to be alright for you one day -katseita. Ihan älyttömän ärrrrrsyttävää! Minä kun olin niin tyytyväisenä siinä.

Sitten ravintolaan pelmahti italialainen, ihan F1-pomo Flavio Briatoren näköinen ja ikäinen mafioso valkoinen pellavapaita hulmuten, kultavitjat kaulassa välkkyen ja Santa Luciaa lauleskellen. Hän parkkeerasi suoraan minua vastapäätä olevaan pöytään. Ajattelin, että siinäpä istut senkin ukko ja jatkoin merinäkymien ihailua. Flavio varmaan tulkitsi katseeni jotekin kaihoisaksi (vähemmästäkin tässä vaiheessa, kun seuraava kiekko oli Whitney Houstonia) ja kippisti punaviinilasiaan minun suuntaani hymyillen. Sivusilmällä näin, että tarjoilijat suurinpiirtein kannustavasti hymyillen näyttivät minulle peukkuja tyyliin "Go for it, girl!". Kippistelin takaisin Flaviolle ja tilasin laskun.

Kuten ounastelinkin, tämä Samui on varmasti yksi suosituimmista honeymoon-kohteista Thaimaassa. Ainakin se osa saaresta, jossa vietin ensimmäisen yöni ennen kuin lähdin viikoksi Koh Taolle. Muutenhan tämä on todella miellyttävä paikka. Taitaa olla yksi Thaimaan suurimmista saarista ja täällä asuu peräti 46 000 ihmistä ja saarella on oma lentokenttäkin. Kaikista alueista/saarista koko Thaimaassa Samuilla sattuu eniten kuolemantapauksia ja loukkaantumisia liikenteessä. Viime vuonna täällä heitti lusikan nurkkaan 269 brittiä, kun hurjastelevat humalapäissään noilla skoottereilla. Kun muistelen Hanoin ja Ho Chi Minhin liikennettä, niin tuntuu kyllä silti todella rauhalliselle ja turvalliselle paikalle.

Nyt olen täällä Samuin itärannikolla Lamai Beachilla, jossa on mukavasti vipinää ja tekemistä. Lisäksi minulle sattui aivan fantsu hotelli, jossa on koko tähänastisen reissuni paras kylppäri ja suihku. Hassua, miten sitä voi olla onnessaan siitä, että vettä tulee suihkusta tarpeeksi isolla paineella, saa säädettyä juuri sen lämpöistä vettä kuin haluaa ja on ihanan puhdasta sekä täydellisesti toimiva ja hiljainen ilmastointilaite. Nukuin viime yönä varmaan 10h kun oli niin hyvä sänky, hiljaista, sopiva lämpötila ja huoneen sai ihan pimeäksi.

Siitä hetkestä kun tsekkasin sisään tähän ihanaan hotelliin, täällä on satanut. Ei sillä tavalla tihutihutihu-miellyttävä-trooppinen-viilentävä-kuuro-tyyppisesti vaan silleen kunnolla. Ihan kokoajan. Siis nyt on toinen vuorokausi putkeen menossa. En ole ikinä kokenut tällaista monsuunisadetta aiemmin. Siis näin kovaa sadetta, joka saa kadut tulvimaan hetkessä ja joka ei vaan lopu. Mutta eipä se mitään haittaa, kun on lämmin. Ei muuta kuin shortsit ja flip flopit jalkaan ja kattelemaan paikkoja. Jos joku muuten tietää, kuinka kävellä flip flopeilla sateessa/lammikoissa ilman, että ne roiskuttaa kuraa pohkeisiin, takareisiin ja takapuoleen, niin ystävällisesti ilmiantaisitko itsesi ja kertoisit minulle oikean kävelytekniikan, kiitos.

Kävelyretkelläni löysin hyvän kuntosalin, joten kävinpä hakemassa hotellilta juoksukengät (niin, ne ihanat pinkit!) ja vaihtamassa treenivehkeet niskaan ja heitin sitten kunnon treenit salilla. Sitten olen vaan käppäillyt ympäriinsä, lukenut taas aivan mielettömän hyvää kirjaa kahvilassa ja tietysti olen syönyt kuin peijooni. Eilen söin koko reissun ensimmäisen pizzan. Oli taivaallista, oli ihanaa, oli venyvää, rasvaista juustoa ja rapea pohja, mutta oli myös viimeinen pizza minkä syön, ainakin vähään aikaan. Nyt kun ei ole tullut syötyä leipää, perunaa tai juurikaan pastaa, on hiilaritoleranssi näköjään nolla. Maha turposi ilmapalloksi. Oikein harmittaa, etten tajunnut ottaa siitä komistuksesta kuvaa tähän blogiin eilen illalla. Näytti ihan tekomahalle. Ällöä.

Tunnelmat ovat korkealla paitsi itsenäisyyspäivän johdosta, myös siksi, että ystäväni Carita saapuu huomenna Krabille. Kappas, kappas, ja kukas toinen lentää sinne myös huomenna? Jee, meitsi! Carita reissaa täällä päin koko joulukuun, joten mikäs sen mukavampaa kuin hengailla kimpassa sen aikaa kun Carita on täällä. Ja saa vaihteeksi illallistaakin sitten ihan rauhassa ilman yhtään kenenkään ihmettelyä. Ja tiiä tuota, ettei vaan tulisi sitten vaikka vähän biletettyäkin jossain vaiheessa....Eiiiipppppä!!