Sergein paratiisi

Muistatteko kuinka suomalaiset aikoinaan, joskus 20, ellei 30 vuotta sitten löysivät Playa Del Inglesin ja ottivat paikan omakseen. Ja sitten sen jälkeen yhdessä rysäyksessä Pattayan? No, Pattayan riehakkaat ja baareissa telmivät, hassunhauskat suomalaislaumat ovat muisto vain -toivottavasti kuitenkin kokonaisuutena ihan hyvä muisto- paikallisten mielissä. Oi niitä aikoja, mutta sama meininki jatkuu ilman muuta, vaikka suomalaiset ovatkin siirtyneet muihin kohteisiin Thaimaassa tai maailmalla. Nimittäin täällä on vain ja ainoastaan venäläisiä. Isosti. Ja ehkä muutama hassu britti ja saksalainen. On tullut eteen tilanteita, joissa sivusta seuraajana on tuntunut, että elämmekin vuotta 1980. Hassu kontrasti Bangkokin jälkeen, joka on taas ultra-moderni ja suurelta osin aika chic paikka.

Olen todella onnekas saadessani nähdä Pattayasta ihan kokonaan toisen, kivemman puolen. Residence, jossa majailen on siis luxuspaikka. Upouusi, viimesen päälle varusteltu, privaatti-pool, kuntosali, sauna ja noin 2 min kävely tästä rannalle ja ytimeen. Asukkaat, joita olen tuossa poolilla tavannut ovat tähän mennessä melkein kaikki olleet varakkaita venäläisiä. Näkyy olevan ylipäätään paljon eläkeläisiä ja varakkaampia länkkäreitä täällä, jotka omistavat vastaavanlaisia asuntoja tästä keskustasta.

Tämä vaikuttaa vähän niinkuin Aasian Miamille. Puuttuu vain bikineissään rullaluistelevat, uber-ruskettuneet blondit ja rantabulevardia pitkin lipuvat avoautot. Täällä on iso Beach Boulevard ja aivan käsittämättömän iso, moderni ostoskeskus (joo, tänne jäi taas rahaa ja mukaan lähti ihanat, pinkit Niken juoksukengät), kansainvälisiä ravintoloita ja itse asiassa täällä on todella siistiä, järjestäytynyttä ja kaikki palvelut (niin, nekin palvelut) ovat käden ulottuvilla. En ole nähnyt mitään ällöttävää tai sellaista, mitä en olisi osannut odottaa, enkä kyllä ole pyörinytkään tuolla tietyssä korttelissa, joka on vilkkuvien neonkylttien lisäksi täynnä go-go-baareja ja hierontapaikkoja. Kävelin siitä ohi illalla ja musiikin jytkettä lukuunottamatta ei näyttänyt mitenkään maailmanlopun paikalle. Varmaan tämä on ollut todella 'seedy' paikka joskus aikoinaan ja täältä varmasti löytyy edelleen jokaiselle jotain, mutta kuten sanottu, olen erittäin positiivisesti yllättynyt paikasta tähän mennessä, kukaan ei ole tullut hieromaan naamaan mitään rivouksia tai sitten mä olen todella naiivi enkä vaan näe, mitä ympärilläni tapahtuu :) No, ompahan tämäkin maineikas paikka nyt sitten tullut nähtyä.

Tämä on ollut minulle loistava välietappi. Olen saanut ottaa todella rennosti mukavissa puitteissa. Olen uinut, käynyt salilla, pedikyyrissä, jalkahieronnassa, syömässä ihanaa ruokaa, lukenut ja torkkunut. Kiva breikki tähän väliin, kun olen kokoajan kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän tien päällä ja raahannut rinkkaa paikasta toiseen.

En yhtään ihmettele, että länkkärit viettävät esimerkiksi täällä eläkepäiviään tai ne joilla on varaa, hankkivat täältä asunnon, jonne voi tulla asustelemaan muutamaan otteeseen vuodessa. Ja asuntojen hintoja katsellessani olin yllättynyt, miten edullisesti täältä saisi vaikka pienen, uuden kaksion kaikilla herkuilla. Pattaya on itse asiassa aika kompakti ja myös rauhallinen ja turvallinen paikka. Ainakin tästä kulmasta, mistä minä tätä paikkaa olen tarkastellut. Kun ottaa huomioon maan ylivertaisen palvelukulttuurin, elämäntyylin, tarjolla olevat palvelut ja kaikki mahdolliset aktiviteetit sekä hyvät kulkuyhteydet ja ilmaston, niin ei pöllömpi paikka vaikkapa eläkepäiviään viettävälle Sergeille. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että en kyllä tänne muuttaisi tai ostaisi täältä asuntoa, ehkä tämä on kuitenkin enemmän miehille suunnattu paikka, vaikka naisille onkin loistavat shoppaus- ja hemmottelumahdollisuudet edullisissa kauneushoitoloissa yms. Kyllä minä suuntaisin mielummin vaikka Hua Hiniin, jos olisin ostamassa Thaimaasta kämppää.

Ystäväni, jonka asunnossa olen, järkkäsi hänen paikalliset ystävänsä näyttämään minulle Pattayaa ja ekana iltana he veivät minut kivalle dinnerille ja ajeluttivat skootterilla pitkin keskustaa, joten sain paikasta hyvän käsityksen heti kärkeen. Kaksi kanadalaista kundia, joiden molempien nimi on Bruce (hassua, "Hi, I'm Bruce and this is my very good friend Bruce") ja Orn, joka on paikallinen daami ja toisen Brucen vaimo. Aivan ihania ihmisiä. Toinen Bruce tekee IT-hommia konsulttina ja heittää keikkaa milloin huvittaa ja jos rahat alkaa loppumaan. Viime keväänä hän oli komennuksella Hawaiilla 6kk ja nyt ei ole sen jälkeen tehnyt mitään. Ei paljon tarvitse, täällä on niin edullista asua ja olla. Hän omistaa pari asuntoa Pattayalta ja saa myös niiden vuokraamisesta hyvät voitot. Toinen Bruce on täällä erityisopettajana autististen lasten koulussa ja on asunut täällä jo vuosia. Eipä näkynyt kummallakaan kaverilla paljon otsakurttuja olevan, rento ja välitön meininki. Shortsit jalassa, ruskettuneena, hyväntuulisena ja huolettomina molemmat tarinoivat, että ei ole Kanadan talvia ikävä. I don't blame them.

Jos on muuten jotain, mitä en aio syödä vähään aikaan, on englangilainen/amerikkalainen aamiainen. Perussetti on nyt ollut tyrkyllä joka paikassa missä olen tähän asti reissannut: omelette/2 fried eggs, bacon/ham, 2 slices of toast, butter, jam, orange juice, coffee/tea. Vetäisin tuollaisen lastin tänäkin aamuna (maksoi tosiaan noin 2 euroa) ja päätin, että on löydyttävä muitakin vaihtoehtoja.

Eilen kävin juoksumatolla vähän rääkkäämässä itseäni ja testaamassa uusia juoksukenkiä. Sitten kauhoin vielä kilometrin tuossa altaalla. Siinä oli taas residencen asukkaille ihmettelemistä, kun tähän mennessä en ole nähnyt kenenkään käyttävän poolia urheilumielessä, lähinnä lillumismielessä. Sitten illalla lähdettiinkin porukalla syömään ja ulos ja tietäähän sen mitä siitä seurasi kun ollaan Pattayalla. Nyt on sitten nähty melko lailla kaikki se, mitä täällä voi nähdä, kun lähtee tuonne baareihin pyörimään. Melkoiset karnevaalit. Tässä postauksessa on vain pari kuvaa mukana. En ole nimittäin nähnyt yhdenkään ihmisen kuvailevan täällä joten päätin pidättäytyä itsekin sitten koko hommasta. Sattuneesta syystä kuvien napsiminen täällä ei ole kauhean tahdikasta...siis jos vaikka viatonta turistikuvaa ottaessaan sattuisi samalla ikuistamaan kuvaan vahingossa jotain sellaista "paikallista toimintaa" tai ei niin viatonta "seurustelua", niin tuskimpa asianomaiset henkilöt arvostaisivat ko. kuvien levitystä julkisessa blogissa.

Huomenaamulla suuntaan Koh Samuille yhdeksi yöksi ja siitä matka jatkuu katamaraanilla pienenpienelle sukellusparatiisisaarelle Koh Taolle. Siellä sitten (jee) sukeltamaan ja biitsien äärelle. Kattoo sitten, mitä kaikkea muuta siellä voi ja innostuu tekemään, en ole vielä sen kummemmin päättänyt seuraavien 10 päivän aikatauluista tai ohjelmasta. Tai siis. Öööö....aikatauluista? Mistä aikatauluista?

Freedom. Mikä ihana sana.

Mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien Bangkok

Kyllä, se bussimatka Siem Reapista Bangkokiin oli todellakin eeppinen taivallus. Retki kesti ovelta ovelle kaikkiaan 12 tuntia. Rajalla jonottamiseen meni noin neljä tuntia. Bussikuskimme lätki jokaisen matkustajan käsivarteen pienen, punaisen tarran rajalla, joka toimi sitten a) pääsylippuna rajan yli Thaimaan puolelle ja b) matkalippuna Thaimaan puolelta, Aranyapathetista lähtevään bussiin, joka kuskasi joukon hikisiä ja hämillään olevia, eri värisillä tarroilla merkattuja backpackereita Bangkokiin.

Täällähän sitten turistia viedään ihan 1-0 tuk tuk -kuskien ja taksikuskien toimesta. Mittareita ei laiteta päälle tai mikä pahinta, tuk tuk -kuskit vievät sinut hotellisi sijaan pahimmassa tapauksessa useita tunteja kestävälle kiertoajelulle ja kymmeniin eri turistikrääsä-liikkeisiin (saavat pienen palkkion jokaisesta ihmisestä jonka raahaavat liikkeisiin). No, minä vältin tämän sillä tavalla, että kun viimein saavuimme bussilla ytimeen, odotin kaikessa rauhassa, että kaikki säntäilevät backpackerit ja kyttäävät taksit olivat hävinneet paikalta ja kun pöly oli laskeutunut, otin ihan normaalisti lennosta taksin ja sovin hinnan etukäteen. Taksikuski oli muuten sitten ihan James Brownin näköinen mies. Kunnon öljytty tupee, käheä ääni ja muutenkin. Huvitti kovasti.

Saavuttuani hotellille, jonka nimi juhlallisesti kuuluu: Da Vinci Suites & Le Spa, odotukset olivat todella korkealla katseltuani hotlan saitilta ihania kuvia huoneista ja hotlasta ylipäätään. He mainostavat itseään netissä esimerkiksi näin: "Da Vinci is a small, European style luxury boutique hotel in the heart of Bangkok". Kuulostaapa hyvälle, varsinkin kun sain huoneen todella edullisesti. So i thought. Minut vietiin huoneeseen, jonka luulin olevan matkatavarasäilytys-varasto ja olin siinä sitten vähän hämillään, että pittääkö mun jättää kamat tänne, eikö mun huone ole valmis vielä? Johon hotellin tyyppi, että tämä ON sinun huoneesi. Säästän teidät kaikilta yksityiskohdilta, mutta sanotaan näin, että se huone haisi homeelle ja oli koko reissun astisista huoneista ylivoimaisesti luokattomin koppi. Sanoin samantien, että meikäläinen ei muuten sitten tänne jää. Ihan turhaa alkaa kouhkaamaan siitä, että netissä olevat kuvat eivät vastaa todellisuutta tai että antakaa mulle veloituksetta parempi huone. Ei se mene niin. Hymyillen, mutta napakasti pyysin saada paremman huoneen, joka tottahan toki järjestyikin käden käänteessä, kun maksoin vähän extraa. En vieläkään ymmärrä, mihin tuo "Le Spa" viittaa hotellin nimessä. Täällä ei todellakaan ole mitään kylpylää tai kauneushoitolaa. Varmaan sitä varten, että kaltaiseni noviisit erehtyvät buukkaamaan huoneen. Hmm, nevermind.

Täällä Pankakoskella eli Bangkokissa asustelee lähemmäs 8 miljoonaa ihmistä, mutta ompahan täällä tätä lääniäkin, missä asustella. Vietnamin ja Cambodian jälkeen tuntui niin helpolle paikalle liikkua ja navigoida. Ja mitä ei täältä kaupungista löydy ostettavaksi, tehtäväksi tai syötäväksi, niin sitä ei sitten löydy varmaan koko maailmasta. Täällä on sitten kaikkea. Niin hyvässä kuin pahassa, niinkuin tiedätte. Mietin tuossa yksi päivä, että miten tällainen, näin moniulotteinen ja ristiriitainen paketti pysyy sitten kasassa? No varmasti siksi, koska Thaimaalaisen kulttuurin yksi vallitsevimpia ominaisuuksia on suvaitsevaisuus. Kaikki ovat tervetulleita Bangkok-vuoristoradan kyytiin, ihan kaikki. Kaikki on sallittua, kaikki ja kakenlaista mahtuu mukaan.

Thaimaassa yksi tärkeimpiä asioita arjessa on "Sanuk", eli vapaasti käännettynä ilo/hauskuus. Kaikki arjen tapahtumat syömisestä työskentelelyyn mitataan sanuk-mittarilla. Pittää olla nääs kivaa ja iloista kokoajan. Ja syöminen. Se ei ole mikään pikkujuttu täällä. Thaimaalaiset ovat myös esteetikkoja ja se näkyy kaikessa. Puutarhat, temppelit, ostoskeskusten koristelut, talojen sisustukset, pienet yksityikohdat, ihmisten ulkoinen olemus, you name it. Pitää olla viimeisteltyä, puhdasta, kaunista, kimaltelevaa ja värikästä.

Minun täytyy ihan rehellisesti tunnustaa, että täällä kaupungissa paloi parissa päivässä yhtä paljon rahaa kuin koko reissun aikana tähän mennessä. Morkkis on tosiasia. Nimittäin jos Hong Kongissa oli hyvät ostosmahdollisuudet niin entäs täällä sitten! Lähti nimittäin shoppailut niin isosti käsistä ettei tottakaan. Lisäksi kun on niin järkyttävän kuuma kokoajan, on todella helppo unohtua vieri vieressä oleviin ostoskeskus-komplekseihin useiksi tunneiksi maleksimaan, koska ne ovat ihanan viileitä ja tarjolla olevien kauppojen ja palveluiden määrä on vailla vertaansa. Conversen tennareita kympillä. Miettikää, kympillä. Seisoin sen hyllyn edessä varmaan puoli tuntia enkä ostanut yhtiäkään, koska olisin halunnut kuudet erilaiset, enkä tietenkään voinut ostaa niitä kaikkia, enkä osannut päättää, mitkä niistä kuudesta parista ottaisin, joten lähdin melkein suutuspäissäni siitä sitten pois. Oi näitä suuria, vaikeita päätöksiä elämässä! Mutta sen sijaan kun ostelin kivoja mekkoja, jotka eivät todellakaan maksaneet vain kymppiä tsipale, ei näköjään tuntunut olevan mitään ongelmia ostaa niitä kaikkia kuutta mekkoa. Naisen logiikkaa?

Huippu juttu oli se, että hyvät ystäväni Lontoon ajoilta, Jari ja Päivi Hietala asustelevat nyt täällä Bangkokissa (vaikkakin ovat juuri muuttamassa Hong Kongiin), joten mehän treffattiin sitten parina iltana ja syötiin ihanaa ruokaa ja Hietalat maassa useita vuosia asuneina tietysti osasivat antaa minulle loistavia vinkkejä nähtävyyksistä, ruokakulttuurista ja näyttivät minulle ihania paikkoja täällä. Mietin juuri, miten onnekas olen, että nämäkin ihanat, vieraanvaraiset ihmiset ovat jääneet ystäväpiiriin ja ollaan pidetty yhteyksiä, vaikka nykyään asutaankin eri puolilla maailmaa. Nyt alammekin Päivin kanssa suunnittelemaan Ladies Get Togetheria Hong Kongiin ensi syksylle, kivaa!

Päivi neuvoi minua buukkaamaan hotlan täältä Sukhumvitin alueelta, eli "Sukkarista", joka on expattien ja vauraamman yhteiskuntaluokan asuttamaa aluetta. Voin todellakin suositella tätä paikkaa, jos joskus sataut tulemaan tänne. Skytrainilla ja metrolla voi suikkailla kätevästi kaikkien nähtävyyksien äärelle ja ydinkeskustaan (jos sellaista nyt edes on täällä, koska täällä on ikäänkuin monta keskustaa, joista Sukkari yksi) ja täällä on ihan parhaat ostospaikat, ravintolat ja erittäin turvallista hengailla pitkin poikin.

Eilen kävin kaikkien aikojen ylellisimmässä ja ihanimmassa hieronnassa ikinä. Urban Retreat oli paikan nimi ja olipahan aikamoinen treatment! 1,5h jalkahieronta ja niska- ja hartiahieronta. Hinta noin 10e ja suurinpiirtein itkin onnesta kun lähdin sieltä ihan vötkylänä valumaan hotellille päin. Eilen tein myös kivan jokiristeilyn, josta pystyi aina välillä hyppäämään pois ja tsekkailemaan nähtävyyksiä ja meininkiä. Pakolliset kävin ihmettelemässä ilman muuta ja ilta huipentui Päivin ja Jarin kanssa illallisen jälkeen The Domeen, eli noin 65 kerroksen korkeudella olevaan mielettömään näköalaravintolaan ja -baariin, jossa sitten ihmeteltiin iltavalaistua kaupunkia. Ihan mieletön paikka.

Kaiken kaikkiaan Bangkok on kyllä hieno kaupunki, täynnä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Tänään matka jatkuu -voitteko uskoa- Pattijoelle, eli Pattayalle! Kyllä! Pittäähän sekin synninpesä nähdä kerran elämässään ja itse asiassa hyvällä ystävälläni on asunto siellä, jonka saan käyttööni muutamaksi päiväksi. Ja onhan Pattayan ympäristössä paljon kivaa nähtävää. Pattayalla siis muutama päivä ja sitten seuraa yksi reissuni kohokohdista, kun jatkan Koh Taolle ainakin viikoksi, ellei kahdeksi ja siellä sitten vihdoinkin biitsille ja sukeltamaan!

On tämä elämä ihmeellistä.

No thank you x 100 000

Oikeesti. Olen pitkämielinen, pyrin parhaan kykyni mukaan ymmärtämään paikallisia ja heidän kulttuuriaan, en aio hermostua missään tilanteessa ja menettää kasvojani saatikka aiheuttaa vastaavaa tilannetta kenellekään paikalliselle, mutta siis oikeesti. Siis kaikkien "oikeesti" -toteamuksien ylin, arvovaltaisin ja kaikkien aikojen "oikeesti". Nyt voin myöntää ihan suoraan, että alkaa pikkuhiljaa riittämään kaikki niin sanotut paikalliset palveluntarjoajat ja heidän vakiofraasinsa. "Heloouu leidii, juu want ty bai samtiiin from mii, kamoon iiin, pliis hävö luuk wat ai selll, guud prais for juu" ja kaikista fraaseista se kyllästyttävin ja useimmin kuultu "tuk tuk leidiiii?", sellaisella nasaaliläänellä ja nousevalla intonaatiolla. Sanon keskimäärin 400-600 kertaa päivässä "no thank you" tuk tuk- ja mopo-kuskeille, kaupustelijoille, kerjäläisille ja ikävä kyllä niillekin, jotka ovat kaikista huonoimmassa jamassa, eli ei kenenkään katulapsille ja vaikeasti vammaisille, jotka kaupittelevat ties mitä henkensä pitimiksi.

Kuvittele tilanne, että kävelet kadulla, jonka varrella on vieri vieressä kymmeniä tuk tukeja kuskeineen, jotka näkevät haukankatseellaan sinun lähestyvän vaikka hiipisit tummat vaatteet päällä talojen varjoissa ja ennenkuin olet edes letkan kohdalla ja yrität kaikin tavoin jo ennakkoon näyttää siltä, että ompa muuten mukava ihan vaan kävellä tässä kaikessa rauhassa kaikki ne 174 metriä tuohon hotellille tai ravintolaan. No niin, sieltä alkaa satelemaan. Ensimmäisen tuk tuk -tarjouksen ja oman no thank you -vastauksesi jälkeen joka ikinen saman kadun varressa olevista kuskeista kysyy saman kysymyksen "tuk tuk leidiiii?". Kysyvät, vaikka letkan viimeinenkin varmasi näki, että torjuit ihan ensimmäisenkin tarjouksen. Ja kaverit siltä väliltä näkevät varsin hyvin, kuinka sanot "no thank you" edelliselle, hänestä noin 40cm etäisyydellä notkuvasta kolleegastaan ja edelliselle, ja edelliselle, ja edelliselle jne. Sama kysymys ja vastaus toistuu satoja kertoja päivässä. Missä vaiheessa alkaisi ärsyttämään?

Yksi päivä tätä menee helposti ja vaikka viikkokin, kaikkeen tottuu, mutta tätä samaa meininkiä on nyt jatkunut Hanoista, Hoi Anista, Ho Chi Minhista ja Phnom Penhista lähtien aina tänne Siem Reapiin asti ja tuskin touhu tulee oleellisesti muuttumaan kun jatkan matkaa Thaimaahan. Tässä vaiheessa reissua pakostakin istahti eilen illalla sellainen pieni, äkäinen piru istumaan olkapäälleni, kehoittaen minua huutamaan ihan täysillä letkassa notkuville tuk tuk -kuskeille: "Does it look like i need one? I will indeed ask if i need one! You saw me saying no to your 57 collegues, what makes you think i would suddenly want to get into your tuk tuk, you..id....ot"? Mutta en tietenkään huuda. Mipi, muista Zen. Muista Buddha. Muista kymmenen käskyä. Muista rauhoittumis-mantrat. Muista maailmanrauha. Muista, että olet näille kavereille kävelevä kuukausipalkka. Muista, että nämä ihmiset haluavat vain tulla toimeen. Muista, että ne eivät tee tätä pahuuttaan tai ärsyttääkseen. Muista, että et halua olla taas yksi epäkohtelias turisti. Joten - jatkoin sitten kaikessa rauhassa monotonisella äänellä no thank youn jankuttamista, jokaiselle vuorollaan. Päättäväisesti, mutta kohteliaasti ja hymyillen. Se on muuten kiva, että niin pitkään kun hymyilet ja olet kohtelias, saat tasan samanlaista kohtelua takaisinpäin riippumatta siitä, oletko rikas, köyhä, turisti, paikallinen, musta, valkoinen tai mitä vaan. Ainakin tämä yleisvaikutelma minulle on syntynyt niin Vietnamista kuin Kamputseastakin.

Voi ihmettä, tärkeät turistifaktat tulevatkin nyt vasta tässä, kun jäin jankuttamaan noista tuk tuk -hommista. Täällä Siem Reapissa, joka tarkoittaa siis paikallisella kielellä "Siamese Defeated" (ei järin tahdikas nimi kaupungilla, joka on vilkkain rajanylityskaupunki Thaimaahan) on vajaat 120 000 asukasta ja vähintään yhtä monta turistia ainakin sesonkiaikana, sillä tämähän on Angor Watin tukikohta ja life-support system sille. Niinkuin koko Kamputseassa, asukkaiden keski-ikä täällä näyttäisi olevan noin 22-vuotta johtuen edellisessä kirjoituksessa kertomastani Punaisten khmerien riehumisesta 1970-luvulla. Melkein kokonainen sukupolvi pyyhkäistiin pois muutamassa vuodessa.

Kaikki täällä on niin mustavalkoista. Upporikasta ja rutiköyhää. Lexukset lipuu pitkin pääkatua ja samaan aikaan kadun toisella puolella katulapset kerjäävät ruoan tähteitä ravintolan terassilla istuvilta turisteilta. Tuntui ihan absurdille istuskella eilen Le Grand Cafen terassilla siemailemassa punaviiniä, kun eteeni kärrättiin jollain ihme rullatuoli-systeemillä mies, jolla ei ollut käsiä tai jalkoja, pelkkä torso ja hyväntuulisena hän kaupitteli piraatti-matkaoppaita ja kirjoja ja heitti hyvää läppää. Mitä siinä sitten teet? Ostat koko tarjooman vai sanot jälleen kerran nätisti, mutta päättäväisesti "no thank you"? Tai tänään, kun hörpin ihanaa ananaspirtelöä joenvarsikahvilassa ja olin jo lopettanut pitaleipä & hummus-platterini närppimisen, joukko katulapsia -maksimissaan 6-vuotiaita- pelmahti paikalle ja erittäin likaisina, resuisina, suloisina ja myös erittäin kohteliaasi osoittivat ylijääneitä pitaleipä-palasia, että josko he voisivat ottaa yhden palasen? Annoin kaikki. Tietenkin. Ja kaikki paikalliset rahat, mitä mukana sattui olemaan (maksimissaan ehkä 2 euroa). Kahvilan työntekijä tietysti tuli häätämään lapset pois ja hyvin tottuneesti he pinkaisivat pakoon, mutta nappasivat sitä ennen kaikki pitaleivät kainaloonsa. Syö tai tule syödyksi, arki täällä on häkellyttävää joka päivä. Siltikin, en pysty ymmärtämään tätä ihmisten avokätisyyttä, iloisuutta ja kohteliaisuutta. Toisin kuin useissa eri matkaoppaissa ja -kertomuksissa väitetään, tähän mennessä kukaan täällä ei yritä ryöstää tai kyttää toisten tavaroita. Se on sitten oma häpeä, jos jättää kamat jonnekin kuin hopeatarjottimella tai kuljeskelee kultakello ranteessa välkkyen pitkin katuja. Mutta huijata yritetään kyllä. Siis taksimatkoissa jne. Suotakoon tämä useimmiten vain muutamia euroja per huijaus käsittävä, paikallisten erittäin vaatimatonta elämää rikastuttava huiputuskulttuuri näille ihmisille. Ei varmaan mene kenenkään loma pilalle, jos joku hujasi kahvikupillisen hinnan verran rahaa, i think.

Olin eilen 9 tuntia Angor Watissa. En ala siitä kertomaan tarkemmin, katsokaa taas kuvia, ne kertovat enemmän, mutta onhan se ihan käsittämätön paikka. Yksi maailman kahdeksasta ihmeestä. Siellä olin minä ja pari muuta turistia. Ehdoton must see -paikka, jos satut tulemaan joskus Kamputseaan. Oppaiden mukaan Angor Watiin pitää varata ihan minimissään kolme päivää aikaa, mieluiten viikko, mutta kuka oikeesti muka jaksaa samoilla raunioituneesta temppelistä toiseen päivätolkulla helteessä, ellei sitten satu olemaan joku arkeologi tai poikkeuksellisen kiinnostunut historiallisista rakennelmista? Ihan sama kuin jos on vaikka Pariisissa (Meria & Stefano, bisoux!) pitkän viikonlopun, niin tuskimpa sitä ihan jokaisen päivän haluaa viettää Louvressa. Minä hengasin siellä 5 tuntia, jonka jälkeen ainakaan minä en pystynyt ottamaan enää vastaan yhtä ainoaa maalausta tai teosta, olkoon kenen tahansa maalaama ja miten ainutlaatuisin tahansa koko maailmassa. Joten, minulle yhdeksän tuntia Angor Watissa tuntui riittävän mainiosti. Komiat oli puitteet joo.

Ei saisi arvostella ihmisiä, mutta kun se vaan välillä niin mukavaa, we all do it, eh? Jotkut amerikkalaiset, voi niitä höpsyköitä. Tänään aamiaisella viereisessä pöydässä istuva pariskunta sai nauruhermoni pinkeäksi. Mies puhui taukoamatta. Siis olenhan minäkin kova puhumaan, mutta tämä oli jotain ihan uskomatonta. Rauhallinen aamiaishuone kaikui miehen ponnekkaista jutuista ja joka puolen minuutin välein ilmoille päästetystä hörönaurusta. Ei sekuntiakaan hiljaisuutta, ja kaveri puhui saarnaamalla, niinkuin monet amerikkalaiset puhuvat, jokainen sana on merkityksellinen ja painokas. Sitten miehen vaimo teki siinä lähtöä ulos hotellista ja mies tietysti halaamaan hyvin teatraalisesti vaimoaan ja kovaan ääneen sanomaan: "I love you, remember to cover up from the sun honey". Ajattelin, että no siinäpä oli rouva varmaan lähdössä useammaksi päiväksi jollekin paikalliselle reissulle. Meni ehkä 2 min kun nainen tuli takaisin. Hän kävi vaan viereisessä pikkukaupassa ostamassa vettä ja mies suurinpiirtein kysyi, että menikö kaikki hyvin ja onko rouva kunnossa...kun hän oikeesti kävi ostamassa pullollisen vettä. Pittääpä muistaa jatkossa itsekin hyvästellä kaikki läheiset ja ystävät aina ennen vessaankin menoa yhtä kiihkeästi. On tosi kiva, että näytetään välittämistä, ollaan puheliaita ja iloisia, mutta tarviiko sitä olla sellainen 24/7 kulttuurista, maasta tai tilanteesta riippumatta ja olettaa, että ihan kaikki muutkin ihmiset diggailee vastaavaa meininkiä. Varsinkaan hotellin aamupalalla, kun suurin osa ihmisistä on herännyt 5 min sitten ja mutustaa tukka pystyssä aamiaista. Ei kaikki herää kukonlaulun aikaan joogaamaan, lenkille tai puhua paapattamaan. Argh. Kävin päivällä kävelylenkillä ja hengailemassa tuntitolkulla kaupungilla ja joen varrella. Palatessani takaisin, eikö tämä sama herra piinaa samaan saarnaamistyyliin taukoamattomilla jutuillaan hotellin työntekijöitä respassa. Ei yhtään kysymystä tai keskustelun yritystäkään. Vain äänekäs monologi. Loin myötäelävän katseen repan tiimille ja pinkaisin äkkiä turvaan omaan huoneeseeni.

Nyt on kuulkaa ihmiset muuten pienen juhlistamisen paikka! Poksautan tänään oluttölkin -ellen kaksi- auki teidän, hyvät lukijat, kunniaksenne! Tsekkasin tänään blogini tilastotietoja, kun löysin sieltä sellaisen ominaisuuden ja se on kuulkaas mennyt yli 2000 katselukerran luku rikki, jahuu! Ei sillä, että mulla olisi ollut todellakaan mitään tavoitteita (hah), mutta vajaassa kuukaudessa siis reilut 2000 sivujen näyttökertaa, I'm impressed! Se tarkoittaa, että oikeesti joku muukin kuin mun perheenjäsenet ja lähimmät ystävät lukee näitä mun tarinoita. Tämä motivoi minua jatkossakin yhä lennokkaampien tekstien väsäämiseen, vaikkakin ex-kolleegani ja ystäväni Vassinen sanoisi, että "noi on Mipi liian pitkii noi sun postaukset", mutta olkoot vaan. Ei oo kenenkään pakko lukea näitä juttuja.

Huomenaamulla minua odottaa eeppinen bussimatka Thaimaahan. Tästä bussilla rajan ylittämisestä on netti pullollaan kauhukertomuksia. Etenkin, jos tulee Thaimaasta Kamputseaan, saa nähdä, miten reissu sujuu toiseen suuntaan. Olen lukenut kymmeniä tarinoita siitä, kuinka rajalla joutuu jonottamaan tuntitolkulla, kuinka tie on luokattoman huonossa kunnossa, kuinka viranomaiset rajalla yrittävät kaikin tavoin huiputtaa turisteilta rahaa, kuinka rajan joutuu ylittämään fyysisesti kävellen (ei ole kuulemma mikään parin sadan metrin kävely, vaan ihan kunnon retki) jonnekin paikkaan X josta sulla ei ole mitään käsitystä ja nousemaan pysäkiltä X bussin X kyytiin, joka saattaa odottaa sinua tai ei, saattaa tulla pian paikalle tai ei, saattaa olla ettet mahdu bussiin, kuinka busseissa ei ole ilmastointia, kuinka joku näpistelijä käy kaikkien matkatavarat läpi bussin matkatavara-ruumassa reissun aikana ja pöllii kaiken mitä irti lähtee jne. Reissu kestää kuulemma mitä tahansa 6-24 tunnin välillä, enkä vielä ole saanut bussifirmalta suoraa vastausta siihen, mille asemalle tai mihin noin niinkuin suurinpiirtein bussi sitten aikanaan saapuu Bangkokissa. Kuulostaa kerrassaan ihanalle!

Voi yö. Istun tässä hotellin oleskelutilassa naputtelemassa ja äsken mainitsemani amerkkalainen puhekone tuli juuri tuohon viereiseen pöytään istumaan ja, kuinkas muuten, puhumaan/saarnaamaan taas äänekkäästi omia juttujaan ja hekottamaan non-stoppina. Pahinta tässä tyypissä on ehkä se, että hän yrittää kokoajan löytää uusia uhreja, kelle voisi alkaa lätkyttämään ja juuri äsken hän sanoi minulle: "These guys sure do know how to make good pancakes, right?". Niin, ja kato kuule setä nämä kaverit osaavat tehdä ja ajatella todennäköisesti noin tuhat muutakin asiaa paremmin kuin sinä tai suurin osa keskivertotyypeistä sieltä, mistä sinä olet kotoisin! Esitin, etten puhu englantia kuin pari sanaa ja nekin jollain yliampuvalla, ranskalaista aksenttia matkivalla tyylillä. Meikäläinen lähtee nyt. En kestä enää yhtään sanaa tuolta sedältä. Se piru on jo tuossa olkapäällä kurkkimassa.

Jaahas, ulkona näkkyy olevan täysikuu. Saattaapi olla, että aiheuttaa meikäläisessä levottomuutta ja huimapäisyyttä. Ehkä siis joutuu näin viimeisen Siem Reap -illan kunniaksi hankkiutumaan vauhdikkaisiin tilanteisiin tuolla läheisessä baarikorttelissa. Sitten voisinkin tarvita kiitollisena loppuillasta tuk tuk -kyydin takaisin hotellille.

Kuumottava Phnom Penh ja Canadian Rendez-Vous

Se on sillä tavalla, että Madventuresin jätkät on pelkkiä nyhveröitä. Uudessa matkaoppaassaan kaverit nimittäin listaavat Phnom Penhin yhdeksi kuumottavimmista kohteista maailmassa yhdessä Jamaikan Kingstonin yms. kanssa. Muistaakseni oppaassa oli oikein pitkät tarinat siitä, mitä kaikkea vaaratilanteita ja epäilyttäviä ihmisiä heille sattui täällä eteen ja että paikka ei todellakaan ole se järkevä kohde yksin matkustavalle naiselle. Bullshit, sanon minä! Elleivät jätkät sitten käyneet täällä joskus 10 vuotta sitten. En ymmärrä sitä, miksi aina pitää pelotella ihmiset ihan vainoharhaisiksi ennen reissuja. Ei oo ihme, että pakettimatkat on niin suosittuja.

Ainoa, mikä täällä kuumottaa isosti on tuo aurinko, on nimittäin lämmin. Lämmin as in hell. Phnom Penh sijaitsee täällä ihan Kamputsean sisämaassa, joten voitte kuvitella, miltä tuntuu pilvettömältä taivaalta paistava aurinko vitivalkoisella, suomalaisella lauantaimakkarapötkö-kintuilla ja käsivarsilla tässä tomuisessa ja kaoottisessa kaupungissa. Itse asiassa erittäin hyvältä, kun on lotrannut ennen hotellilta poistumista aurinkorasvaa (suojakerroin 50) desikaupalla ihteensä. Ja tässä kelissä tällä tukalla ei paljoa naurata, ihan kuin ois karvahattu päässä, ei mitään muuta vaihtoehtoa kuin pitää tukkaa pääsääntöisesti kiinni. Dödönkin vois samantien heivata roskiin, ei hyödytä yhtään mitään. Mieshikikainalot on vaan kestettävä. Siis itsellä.

Tuttuun tapaan muutama turistifakta tähän kärkeen. Maassa on 15 miljoonaa asukasta ja Phnom Penhissa noin 1,3 miljoonaa. Eli iisibiisi kyläpahanen Ho Chi Minhin ja Hanoin jälkeen. Kuten Vietnamissa, täälläkin pätee samat liikennessäännöt: niitä ei ole. On vain tuhansia, tuhansia ja tuhansia mopoja, skoottereita, tuk tukeja ja autoja ja muutama kauhuissaan oleva turisti siellä täällä sinkoilemassa, eli ylittämässä katua.

Lonely Planet kuvaa tätä kaupunkia hyvin: "Phnom Penh has been in hell and back." Totisesti, tämän kaupungin ja koko maan lähihistoria ei ole ollut mikään pic nic. Pol Potin johtama, maolainen, pelätty vallankumouksellinen liike Punaiset khmerit hallitsi ja terrorisoi Kamputseaa vuosina 1975-79. Näiden hurjapäiden tavoitteensa oli tehdä Kamputeasta agraariyhteiskunta listimällä arviolta noin miljoona keskiluokkaista paikallista. Kaupungit tyhjennettiin ja väestö pakkosiirrettiin maaseudulle pakkotöihin "kuoleman kentille", joissa ihmisiä teloitettiin, kidutettiin ja kuoli aliravitsemukseen. Kävin yhdessä monista Killing Fieldseista tänään ja olihan se melko ontto paikka pääkalloineen ja joukkohautoineen. Kuvia tästä ylempänä. Kansa on kuitenkin sinnikkäämpää sorttia ja niin se vaan elämä jatkuu ja eteenpäin on mentävä. Tänä päivänä 95% ihmisistä on Khmerejä ja synkästä menneisyydestään huolimatta paikalliset ovat uteliaita, iloisia, ahkeria ja tulevaisuuteen katsovia.

Saavuin tänne eilen illansuussa ja heti vaan pitkin poikin kävelemään. Sain kyllä sykkeen nousemaan hämärillä kujilla ja skootterikuskien ymäröimänä kellon lähestyessä puoltayötä, sitä en kiellä. Mutta, kun vaan kävelee määrätietoisesti eteenpäin vaikkei olisi mitään käsitystä siitä, missä on ja hymyilee, eikä pakoile, niin saa olla rauhassa. Mulle on tullut sellainen fiilis, että nämä paikalliset suhtautuu minuun lähinnä kunnioittavan uteliaasti. Nimittäin hotellilla sanoivat, että länkkärit eivät yleensä uskalla matkustaa (ainakaan täällä) yksin, varsinkaan naiset, joten hotellin respan mielestä paikalliset varmaan ajattelee, että tuolle muijalle ei kannata käydä aukomaan, saattaa vaikka vetäistä jonkun sapelimiekan kädenkäänteessä esiin, kun ei kerran tartte matkaseuraa turvaksi täällä.

Mulla on täällä jo uusi parhaista parhain ystävä, Marra, eli hotellin vakiokuski, joka osaa erinomaista englantia ja haki minut myös lentokentältä. Kaveri on kuin naantalin aurinko ja innoissaan kuskaamassa minua taksilla, tuk tukilla, skootterilla tai vaikka kuumailmapallolla mihin tahansa täällä. Ihan huippu kaveri. Tänään ajelutti tuk tukilla minua koko päivän ja välillä venaili, kun istuin kahvilla tai olin jossain räpsimässä kuvia. Koko lysti maksoi 20 dollaria. Marra on melko hyvin toimeentuleva paikallinen, hänellä on oikea koti ja business. Siltikään, hän ei ole ikinä, koskaan käynyt Kamputsean ulkopuolella. Juttelimme tästä ja totesin hänelle, että hei, sinähän tapaat päivittäin niin paljon ihmisiä ympäri maailmaa ja kuulet kaikenlaisia matkakertomuksia, että joka päivä koet pienen palasen jostain maailmankolkasta ja matkustamista. Hän nauroi ja sanoi, että se on muuten totta ja että hän ei ikinä ole ajatellut sitä tuolla tavalla. Mipi ja Marra, we've come a long way jo nyt.

En saata uskoa itsekään, mutta ei ole vielä sattunut yhtään kunnon kohellusta täällä. Ehkä yksi pienenpieni oli se, kun eilen dinnerin jälkeen lähdin kävelemään ja noin sekunnissa, ilman mitään ennakkovaraoitusta alkoi käsittämätön rankkasade, joka kasteli mut hetkessä ihan läpimäräksi. Pitäisi tajuta kantaa aina jotain kevyttä sadetakkia mukana. Eipä siinä, sade loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja vaatteet kuivuivat hetkessä. Toinen mainitsemisen arvoinen välikohtaus on varmasti se, että tänään kävelin tietämättäni tyttöbaariin. Sen että istahdin alas ja tilasin lasillisen viiniä, niin kolme mimmiä kimpussa ihan tosissaan. Minun mielestä noissa paikoissa pitäisi olla selvästi näkyvillä ulkopuolella joku asiankuuluva vihje, että ko. paikka on sellainen paikka. Tai vaikka vanhat kunnon punaiset lyhdyt. Oli sitten melko nopea poistuminen paikasta ja ihan tollo olo.

Ruoka on -jos mahdollista- vielä parempaa kuin Vietnamissa. Mielettömät valikoimat baareja ja ravintoloita ja paljon eri keittiöitä edustettuna. Kaikki löytyy ranta-bulevardilta: mitä tahansa irkkupubin, ranskalaisen fine dining -paikan ja paikallisen väliltä. Tänään menin paikalliseen Khmer-ravintolaan ja söin perinneruokaa, "Fish Amok", eli pähkinöillä, chilillä, sitruunaruoholla, kookoksella ja inkiväärillä maustettua kalaa banaaninkiuoressa (tarjoillaan usein myös kookospähkinästä) ja täytyy sanoa, että nyt taisi loimulohi jäädä kakkoseksi. Olkoonkin vaikka jostain Tenojoelta tai Norjan vuonoista napattua, niin silti. Oli ihan mielettömän taivaallinen ateria.

Sellainen tarina vielä kerrottakoon, että pohjolan kiistaton suurvaltio Suomi, tuo globaalisti lonkeroitunut, pelätty mafiakulttuurin emomaa, on soluttautunut myös tänne Phnom Penhiin. On se nyt oikeesti aika huvittavaa, että kun tähän mennessä en ole törmännyt suomalaisiin tai mihinkään Peten lihapullapaikkaan (Bangkokissa kyllä sitten varmasti) tai edes ruotsalaisiin, niin eikö sitten täällä Phnom Penhissa, joka nyt ei kuitenkaan ole mikään Brysseli. Eilen käpsyillessäni yhtä hämärää pikkukatua pitkin, pisti silmään yhden baarin nimikyltti, jossa suoraan ja kursailemattomasti luki sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla: "Suomi Bar". Jotenkin hellyyttävää. Kaikki muut baarit vilkkuvat neonvaloja ja bling bligiä, niin tässä oli vaatimaton puukyltti ja ainoana lisäefektinä oviaukon molemmin puolin liehuvat, pikkuiset Suomen liput. Terassilla näkyi retkottavan yksi ainoa ihminen. Suomalainen, puolisammunut, noin 50-vuotias mahakas mies -kenties itse Don- jolla kaikki asiaankuuluvat Suomi-mafian tunnusmerkit yllään aina vyölaukusta sandaaleihin ja tennissukkiin. Donilla edessään puoliksi juotu olut ja päällään paita, jossa luki tikkukirjaimilla: "Reissumies." Mitä tuohon voi oikeesti sanoa?

Ai niin, unohtui kertoa edellisessä kirjoituksessa, että minullahan oli kanadalainen rendez-vous Ho Chi Minhissa viime lauantaina. Kanadalainen -siis sama kaveri, jonka tapasin Hanoissa:ssa, lue postaus "Yön sankari"- laittoi mulle mailia ja pyysi dinnerille lauantai-iltana, koska hänellä oli paluulento kotiin sunnuntaina HCMC:sta ja hän tiesi, että olen siellä. Mikäs siinä, ajattelin. Hyvän dinnerin ja muutaman drinkin jälkeen kanadalainen alkoi käymään melkoisen tuttavalliseksi jutuissaan ja ehdotuksissaan ja muina miehinä kysyi: "So, Mia, are you into the lifestyle?", johon minä, että totta hitossa olen, mikäs tämän mageempaa kuin ottaa rennosti ja matkustella. Johon kanadalainen: "No, I didn't mean that, I mean THE LIFESTYLE, you're into that?". Ja minä sitten ihan hoo-moilasena, että mikä helevetin lifestyle? Ja kanadalainen: "Where I come from "the lifestyle" is a code word for swinging.You know, changing couples?" Siinä sitten muutaman sekunnin epämiellyttävä hiljaisuus ja melkein repesin, mutta eikä mitä, kanadalainen vaan jatkaa juttua ja retostelee, kuinka hän on "swingaillut" jo monta vuotta ja takana on useita satoja kokemuksia ajalta, kun hän oli vielä parisuhteessa. No mitä tuohonkaan nyt voi sanoa, "hei hieno homma, kuulostaa tosi kivalle!". Kun kaverin jutut alkoivat mennä paikoitellen jo aika graafisiksi, jouduin sitten sanomaan ihan suoraan, että en kato halua kuulla sinun kokovartalovahauksista tai mistään muustakaan "the elämäntyyliisi" liittyen. Siinä sitten ihan hyvässä yhteisymmärryksessä toivotettiin toisillemme mukavaa kaikkea mahdollista, hänelle hyvät swingailut jatkossakin ja minulle elämyksellistä matkaa. Kaikenlaista, sanon minä.

Huomenaamulla bussiin ja kohti Siem Reapia, jossa hengailen neljä päivää ja miihailen yhden maailman kahdeksasta ihmeestä, Angor Watin temppeli-hässäkässä. Siis ihan käsittämätön kompleksi. Sitten pikkuhiljaa ajatukset jo seuraavaan maa-etappiin, eli Thaimaahan, jossa teemana tulee olemaan chill & scuba, ou jee!

Olkaahan ihmisiksi siellä.

Purppurasydänten maa

Terveiset Ho Chi Minh Citysta, Vietnamista. Tällä kertaa kirjailen vähän erilaisen tekstin ja liitän mukaan kuvia, jotka puhukoot puolestaan, vaikkakin yritin kyllä valita vähiten kauheimmat kuvat mukaan. Kävin nimittäin tänään Vietnamin sotamuseossa ja täytyy sanoa, että paikka on must see, jos sattuu olemaan HCMCssa. Erittäin mielenkiintoinen ja puhutteleva parin tunnin kierros museossa.

Vietnamin sota alkoi 26.9.1959 ja päättyi 30.4.1975. Sodassa kuoli yhteensä noin 2 000 000 siviiliä. Etelä-Vietnamissa menehtyi 230 000 etelävietnamilaista sotilasta, 58 000 yhdysvaltalaista sotilasta, 5 000 eteläkorealaista sotilasta ja 500 australialaista sotilasta. Pohjois-Vietnamissa menehtyi 1 100 000 pohjoisvietnamilaista sotilasta ja 1 100 kiinalaista sotilasta.

Kun museoon astuu sisään, aulassa on iso plakaatti, jota ei voi olla näkemättä, ja siinä kissankokoisilla kirjaimilla ote Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta:

"We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness".

- The US Declaration of Independence adopted on July 4, 1776.

Lost in illumination

Hoi An, eli kuten paikalliset kutsuvat; Faifo on oikea helmien helmi täällä Vietnamin keskiosassa rannikolla. Tämä on ollut joskus 1700-luvulla erittäin keskeinen satamakaupunki ja kauppapaikka. Arkkitehtuurissa, ruokakulttuurissa ja koko elämäntyylissä on paljon vaikutteita Kiinasta, Japanista ja Ranskasta. Vain reilut 100 000 asukasta, eli Hanoin jälkeen tuntuu ihan pikkukylälle. Lähin iso kaupunki on Da Nang (jonne lensin) ja näitä kahta kaupunkia yhdistää China Beach, eli reilut 30km pitkä biitsi. Katukuvassa näkyy paljon expatteja, varakkaita amerikkalaisia ja eurooppalaisia. Tämähän on myös the place, jos haluaa teetättää itselleen vaatteita (puvun, silkkimekon tms). Hinnat ovat naurettavan halpoja ja laatu uskomatonta. Oikeesti ihan älyttömän liikkis paikka, kylämäinen tunnelma, lukemattomia pieniä putiikkeja, tunnelmallisia kahviloita ja ravintoloita ja ihania pikkukatuja. Ydinkeskusta on kokonaan lyhdyillä ja japanilaistyylisillä lampuilla valaistu. Uskomattoman kaunista, kuin sadusta.

Nämä muutamat päivät olen yrittänyt päästä paikallisten rytmiin mukaan ja olen opetellut kävelemään h-i-t-a-a-s-t-i. Kun ei ole kuulkaa kiire mihinkään. Sitä vaan lipuu pitkin poikin katuja -ei karttaa, ei kelloa, ei mitään pakollista nähtävää tai suoritettavaa- ja päätyy jonnekin. Olen helposti unohtunut johonkin kahvilaan lukemaan tuntikausiksi ja ahmimaan ihania herkkuja, sillä kahviloista löytyy tasan samat mässyt kuin Pariisin parhaista kahviloista. Bliss.

Toissapäivänä vietin kiireetöntä La Dolce Vita -iltaa, eli siis yhden hengen italia-teemaillallista. Syötyäni reilun viikon pelkästään paikallista ruokaa, olin innoissani löydettyäni fantastisen italialaisen ravintolan. Istuin ja söin antaumuksella. On meinaan oma taitonsa opetella myös syömään h-i-t-a-a-s-t-i. Ah, Zuppa Di Minestrone, ihanaa, kotitekoista, yksinkertaista pastaa ja lasillinen hyvää punaviiniä. Ei ole muuten vähään aikaan maistunut italialainen ruoka niin hyvälle. Eilen hurvittelin paikallisessa ja kokeilin Hoi Anin perinteisiä herkkuja, "White Roses", eli dim sum -tyyppisiä jättikatkarapunyyttejä ja vaikka mitä muuta hyvää. Olen myös ihan koulussa inkivääriteehen. Ei mitään Liptonin wannabe ginger -teetä, vaan sellaista, johon on todennäköisesti raastettu kunnolla mukaan inkivääriä. Nami.

No, mutta. Jotta tämäkään kirjoitus ei olisi liian formaali, niin onhan tässä taas jo sattunut kaikenlaista. Ensimmäisenä päivänä olin ihan fiiliksissä hotellilla, kun mulla on huoneessa kiva parveke. Hintaa huoneella jälleen "suolaiset" 19 euroa/yö. Tsekkasin sisään hotlaan ja menin sitten suihkunraikkaana tuohon partsille ihmettelemään näkymiä, pyyhe ympärillä ja toinen hiuksissa turbaanina. Kas, kas, selän takaa kuului yhtäkkiä pieni naksahdus. Parvekkeen ovi meni kiinni. Ja lukkoon. Siis ovessa on sisäpuolella sellainen ripa, joka naksahti lukkoon, kun ovi meni tuulenpuuskan voimasta kiinni. Sillä lailla. Ihan ensin rupesin vaan nauramaan. Ajattelin, ettei ole todellista. Sen että olen kerennyt saapua hotellille, niin heti on tilanne päällä. Ei vaatteita, ei kenkiä, ei kännykkää ja meikäläinen ylimmän kerroksen partsilla, josta on kyllä näkymät kadulle, mutta hotlan ja kadun välissä on melko iso rakennus, ei siis oikein ketään, kelle voisi vaikka huutaa partsilta. Mieleeni tuli muisto Lontoon ajoilta, kun sama homma tapahtui ollessani talonvahtina ystävieni asunnossa. Lukitsin itseni hyisenä marraskuisena iltana heidän takapihalleen (jota reunusti noin 4m korkeat kiviaidat, eli no way out) pelkät pikkarit ja t-paita päällä ollessani iltasavuilla, mutta tiirikoin silloin itseni sisään kukkaruukuista löytämilläni muoviläpysköillä. Nyt en ollut yhtä onnekas. Ei mitään agentti-gadgetteja saatavilla. Eipä siinä sitten. Naureskelin ja lohdutin itseäni ajatuksella, että onneksi on shortsikeli ja tuskimpa jään tänne ikuisiksi ajoiksi nalkkiin tunnistamattomaksi muumioituneena.

Hetken harkitsin kiipeämistä, mutta ilman vaatteita se ei vältsysti ollut sittenkään se kaikista kirkkain ajatus. Ei muuta kuin tähystin ketä tahansa ihmistä, joka sattuisi rakennusten ikkunoista tai sisäpihoilla näkymään. Siinä vierähti tovi jos toinenkin. Lopulta sitten spottasin jonkun kundin sisäpihalla ja aloin huutelemaan hänelle. Ei mitään reaktiota. Huutelin kovempaa ja viuhdoin hulluna. Lopulta hän pysähtyi, katsoi ylös ja tajusi, että mulla on ilmeisesti jotain asiaa hänelle. Rynkytin ovea demonstroidakseni hätätilannetta ja typerä hymy naamalla huutelin mahdollisimman simppelillä englannilla: "my door! closed. me stuck. please you go to my hotel and tell this. yes?" Jätkä ei sanonut mitään, katosi vaan näkyvistä. Mutta eipä aikaakaan kun respa tuli avaamaan mulle oven, eli viesti meni kuin menikin perille. Siitä lähtien koko hotellin henkilöstö, niin respan ja ravintolan väki, kuin siivoojatkin aina hykertelevät ja huutelevat nauraen minut nähdessään: "Helouuu Miaaaa! göööl in te balkoniii, no kloutsss ooonnn, stak in te balkonii, yes!".

Eilen menin paikalliseen kauneushoitolaan. Köllin siellä jotakuinkin kolme tuntia hierottavana, puunattavana ja hipsuteltavana. Kolme eri hoitoa ja köyhdyin noin 25 euroa. Eilen päätin myös vähän urheilla ja tein kunnon power walk -lenkin China Beachille. Siinäpä riitti paikallisilla katseltavaa, kun viuhdoin menemään hirmu kyytiä eteenpäin. Siis täällähän paikalliset liikkuvat muutamaa sataa metriä pidemmät matkat joko fillarilla, skootterilla tai autolla. Vain täysin rahattomat kävelevät pidemmät matkat. China Beachille on noin 3,5 km tästä hotellilta. Ajattelin, että kiva lenkki tulee samalla heitettyä. Sellaisen matkan taittaminen kävellen on näille ihmisille on täysin käsittämätön konsepti. Joka toinen skootteri hiljensi vauhtia ja tarjosi kyytiä ja porukka osoitteli ja huuteli "no money, no money". Eli he yksinkertaisesti ajattelivat, että olen niin köyhä, ettei minulla ole varaa vuokrata fillaria tai maksaa yhtä dollaria skootterikuskille kyydistä biitsille. Nevermind, ei kun vaan iPodista volyymit kaakkoon ja jatkoin rytmikkäästi ja määrätietoisesti eteenpäin.

Eilen törmäsin kokonaiseen muurahais-leegioon. Jätin aamupalan ajaksi läppärin lattialle (miksi, oi miksi!) ja kun tulin takaisin, muurahaiset, joita ei tähän mennessä ole tässä huoneessa näkynyt, olivat jostain käsittämättömästä syystä päättäneet kaivautua esiin koloistaan ja porukalla muuttaneet poissaollessani mun MacBookiin asumaan. Niitä vipelti screenilla, näppäimistössä, kannessa ja nämä perkeleet ovat sellaisia todella minikokoisia murkkuja, eli mahtuvat tietysti kaikista pienimmistäkin rakosista mun koneen sisään. Kiva kiva, ei muuta kuin teurastin kaikki muurahaiset, jotka eivät ehtineet turvaan koneen sisälle. Kone ihan liisterissä muurahaisten raadoista. Sitten suihkutin mun läppärin suojapussin melkein kosteaksi OFFilla ja laitoin koneen pussukan sisään ja vetskarin kiinni. Muurahais-yhdyskunnan tuhoamisen viimeinen vaihe saattoi alkaa. Tunnin kuluttua avasin läppärilaukun ja jee, mun idea toimi. Muurahaiset olivat lähteneet koneen sisältä liikenteeseen pelastuakseen hermokaasulta, mutta olivat sitten kuitenkin kuukahtaneet pussukan sisälle. Ei muuta kuin kopistelin kuolleet murkut lavuaariin. Tapasin muitakin eläinystäviä, kuten tämän kirjoituksen kuvista näkyy, ja matkalla China Beachille näin sitten sussiunakkoon-ällö-paniikki-kuvotus käärmeen! Suoraan mun edessä, ehkä puolen metrin päässä. Vihreä ja suomuinen niljake. Hyppäsin melkein ojaan ja kiljuin ihan hulluna. Sitten tajusin, että se olikin ihan liikkumaton ja littana, eli jäänyt mokoma auton alle ja kuolluthan se oli. Hyvä niin.

Vielä näistä paikallisista ihmisistä. Ihan oikeutetusti sanotaan, että tämä on "the smiling nation". Se on niin totta. Niin ystävällisiä ja ennenkaikkea avuliaita ihmisiä, ettei missään. Vein pyykit eilen respaan, sain ne 3 tunnissa takaisin. Kysyin neuvoa adapterin tai vaihtoehtoisesti uuden kameran laturijohdon hankkimisessa, niin hommasivat mulle uuden noin puolessa tunnissa. Hajotin rinkan suojuksesta kantokahvat (sen ikävän honkkarin turvaketju-episodin takia) ja kyselin tietä ompelijalle, niin respa ompeli molemmat kahvat samantien kuntoon, "nooo probleem, Miaaaa, wii teik keer of it." Veikkaan, että Scandicissa ei henkilöstö taivu tuollaiseen, vaikka olisi mikä super-platina-kanta-asiakaskortti. Istuessani kahviloissa ja ravintoloissa olen seurannut ihmisiä, paikallisia ja turisteja. Minun mielestäni yksi merkittävimpiä eroja paikallisten ja turistien/länkkäreiden perusolemuksessa näyttää olevan se, että länkkärit pistävät katukuvassa silmään jossain määrin huolestuneen, ilottoman ja vetäytyvän oloisina, kun taas paikalliset touhuavat ja hymyilevät mennessään, ottavat paljon muihin ihmisiin kontaktia ja puhuvat paljon.

Joo, mutta tänään jatkan matkaa Ho Chi Minhiin. Kuuluu olevan vielä vauhdikkaampi paikka kuin Hanoi. Siellä pari päivää ja sitten vuorossa seuraava isompi etappi reissullani, eli Cambodia. Olen ollut muuten melko ahkera kirjoittamaan tähän mennessä. Saapa nähdä, jaksanko ja ehdinkö kirjoitella yhtä ahkerasti, kun reissu etenee. Voipi olla, että viimeistään Balilla saattaa aika, kännykät, koneet ja sähköpostit unohtua, ainakin hetkeksi. Mutta siihen on vielä aikaa.

Tässä teille, hyvät lukijat biisi, joka sopii hyvin näiden kuluneiden muutamien päivien tunnelmiin täällä ihanassa, historiallisessa lyhtykaupungissa. Kaunis kappale, hienot sanat. Hope u like it too.

Yön sankari

En olisi uskonut, että kaikista maailman paikoista joudun olemaan ensimmäisenä kolaripaikalla tosiaan sitten Hanoissa. Kävelin kaikessa rauhassa aika myöhään illalla ytimessä ison, kolmekaistaisen tien varrella ja yhtäkkiä: PATAM! KABOOM! PÄZ! Ja parka-mopoilija sinkoutuu pitkin poikin katua ja mopo liukuu pitkin asfalttia tuhannen päreinä. Auto, joka tömäsi mopoilijaan kaasuttaa hulluna paikalta pois.

Ihmiset pysähtyivät sankoin joukoin tuijottamaan tapahtunutta tien reunalta, mutta kukaan ei mennyt auttamaan. Kukaan ei tehnyt mitään. No, toiminnan ihmisenä meikäläinen tietysti ryntäsi paikalle ja joku autopilot-vaihde napsahti päälle. Ihan kuin oltais kuvattu jotain Greyn Anatomian jaksoa ja meikäläinen juoksee suoraan siihen kolaripaikalle ja aloin toimimaan ihan kuin joku kokeneempikin ensihoitaja. Minä, joka en pysty katsomaan, kun minulta otetaan verikoe. Sain mopoilijan jotenkin istumaan ja tajuihinsa. Kaveri oli hädintuskin 15-vuotias. Pieni, ihan shokissa ja verta jokapaikassa. Kaverilla naama auki muutamasta kohtaa, muista vammoista onkin sitten paha mennä sanomaan mitään.

Ei nimittäin tuntunut siinä tilanteessa enää yhtään turhalle, että raahasin kassissa pientä ensiapu-pussukkaa: ei muuta kuin desinfiointi-lappuset, puhdistusliinat, laastarit ja buranat kehiin ja hirveellä tohinalla hyörin siinä kaverin ympärillä (ei, minulla ei sentään ollut kumihanskoja mukana). Porukka vaan kokoontui siihen ympärille, mutta kukaan ei sanonut tai tehnyt mitään. Siinä sit vaan kiljuin ihmisille, että soittakaa nyt helvetissä edes ambulanssi, kun tää kaveri on ihan shokissa.

Sain putsattua mopoilijan kasvot verestä, (lopulta joillain -voi jeesus en voi uskoa että kirjoitan tän tänne blogiin- intiimipyyhkeillä, kun kaikki muut lappuset ja wet whipesit loppuivat, mutta eikös ne ole ainakin ph-neutraaleja?) paikkasin haavat ja ruhjeet minkä pystyin, tuuppasin pari buranaa kurkusta alas, keräilin kaikki ympäriinsä lentäneet kamat, kypärän ja isoimmat mopon osat yhteen nippuun ja lopulta sitten ambulanssikin saapui paikalle. Mission completed, poistuin paikalta tyynesti ihailevien katseiden saattelemana Hanoin yöhön yhtä nopeasti kuin saavuin paikallekin. Mikä sankari. Mikä uroteko. Mikä rohkeus. Mikä nopeus. Mikä ammattimaisuus. Mikä yöllinen yhden naisen ensiapuasema. Hetken ajan oikeesti kuvittelin olevani lääkäri.

Ja iltaan mahtui lisää toimintaa. Lampsin hyvin ansaitulle oluelle kivan baarin terasille. Tällä kertaa en en ollut yksin, vaan seuraani liittyi arviolta hiiren kokoinen torakka. Siinä me istuttiin sitten yksissä tuumin minä ja torakka. Meikäläinen penkillä ja torakka ihan mun jalan vieressä kaikessa rauhassa. Minulla kylmä olut vilvoittamassa, torakalla lattialla puhaltava tuuletin. Jännä, miten nopeesti sitä tottuu erilaisiin asioihin. Sitten seuraamme pongahti kanadalainen kundi ja pyysi mut istumaan pöytäänsä, joka näytti bug-free-vyöhykkeelle. Vastahakoisesti, eli noin sekunnissa otin tarjouksen vastaan. Sinne jäi torakka kyyhöttämään yksinään.

Ei muuta kuin lätkäjutut kehiin ja yllättäen hyvin tultiin juttuun kanadalaisen kanssa. Kerrottuani tarkemmin matkastani hän kysyi: "Ah, is this one of those eat-pray-love trips every woman between thirty and forty around the world seem to do currently?" Vastasin: "No. This is a totally different thing. I'm on eat-SCUBA-love kind of a trip". Ja hyvät naurut saatiin. Oli kiva ilta, heiluttiin pitkin poikin Hanoita ja päädyttiin johonkin kauheaan teknoluolaan, joka oli täynnä finninaamaisia amerikkalaisia. Siitä sitten kohti hotellia, jonne kanadalainen ystävällisesti saatteli meikäläisen. Oho, hotellin respa kiinni, kaikki valot sammutettu ja pääsisäänkäynnin eteen vedetty sellainen metalliovi. Eihän mulla ollut kännykkää mukana, jätin sen huoneeseen. Varovaisen oveen koputtelun jälkeen, kun vastausta ei kuulunut ei muuta kuin kanadalaisen matkaan, hänellä oli onneksi huoneessa varavuode ja respa auki 24/7. Mikäs siinä sitten. Ei muuta kuin unta kuuppaan. Aamulla sain kuulla pientä kuittailua kuorsauksestani. Too bad. Minä ainakin nukuin kuin tukki.

Aamulla hotellin kautta kohti Halong Bayta. Eli yhden yön risteily (minä.inhoan.kaikenlaisia.risteilyitä.tosi.kovasti.). En pysty tarpeeksi elävästi kuvailemaan, millaista siellä oli, kuvat kertovat enemmän, mutta siis ihan älyn mageet maisemat ja muutenkin, uskomaton paikka. Unohdin tietysti ottaa aurinkorasvan mukaan ja melkein poltin naamani, idiootti-turisti. Tutustuin reissulla kivaan brittikundiin ja kiwi-pariskuntaan ja hengattiin porukalla koko risteily. Sain kiwi-tyypeiltä myös kutsun yöpyä tarvittaessa heillä tai ainakin käydä heidän kanssaan dinnerillä sitten kun olen NZ:ssa Aucklandissa. Kiva!

Täällä on muuten hirmuisesti koiria. Pieniä mäyriksiä, chihuja (Nippe: Vinnielle rapsut, täällä on biljoona sen kaveria) ja kaikenlaisia ihania pikku-kumineniä. Ne vipeltää tottuneesti täällä liikenteen sekamelskassa ja ihmiset kohtelee niitä tosi hyvin. Toivon totisesti, etten ole tietämättäni syönyt täällä koiraa, vaikkakin käsittääkseni moinen kulinaristinen ilottelu on yleisempää Kiinassa.

Toinen silmiinpistävä piirre täällä on yöpuvut. Tai pikemminkin niihin pukeutuminen iltaisin. Siis kadulla, ihmisten ilmoilla. Heti kun tulee pimeää, suuri osa naisista ja lapsista vetävät niin sanotusti trikoot päälle eli pyjamat, yökkärit, whatever ja lähtevät viettämään iltaa ulos. Syömään, iltamarkkinoille, hengailemaan jne. Nimittäin aika huvittavan näköistä, kun porukka vetää nallekuvioidut pyjamat niskassa kaupungilla ihan pokkana.

Kirjoitan tätä viestiä Hoi Anissa, jonne saavuin myöhään eilen illalla. Täällä kello melkein puoli yksi yöllä, siellä taitaa olla puoli kahdeksan illalla. Ilman kommelluksia ei ole tämäkään päivä mennyt, vaikka Hoi An onkin rauhallinen pikkukylä ja olen ollut täällä vasta päivän, mutta aiheesta lisää sitten seuraavassa kirjoituksessa.

Hyvää yötä kaikki turvelot.

Ho Chi Minh oli kova jätkä

Täällä Vietnamissa asuu tosiaan 86 miljoonaa ihmistä, joista noin 7 miljoonaa täällä Hanoissa. Noin 4 ytimessä ja loput kaupungin laitamilla. Lonely Planetin Vietnamin oppaassa on kokonaan oma osionsa aiheesta "How to stay alive on the streets". Siinä olikin riittävästi turisti-infoa ja ajatusta siitä, millainen paikka tämä on. Yhdellä sanalla: kaoottinen. Tullessani kentältä hotellille tunnelma oli aavemainen, ei juurikaan katuvaloja, ei liikennevaloja, ei neon-kylttejä. Ilmassa savun, saasteiden ja mausteiden tuoksu. Spookya, mutta hyvällä tavalla.

Kierrelty ja karreltu on sen minkä jaksaa. Kaikkea en kirjoita, kuvat ylempänä kertovat enemmän kaupungista. Tänään otin kuskin ja tuk tukin koko päiväksi. Hintakin riipaisevat 8 euroa, ja ihana kuskini, minua noin kainaloon asti pituutta omaava Sam ajelutti minua noin 5 tuntia ympäri ja odotteli, kun välillä kävin jossain temppelissä hiljentymässä. Siis ottamassa kuvia ja häiritsemässä paikallisten rukoushetkeä, kuten kunnon länkkäri-turistin kuuluukin. Viidessa tunnissa sai erittäin hyvän käsityksen koko ydinkeskustasta. Sam oli myös niin ystävällinen, että jossain välissä ajelua laittoi toisen kätensä kaulalleni muina miehinä. Ei tarvinnut edes sanoa mitään, käännyin vaan hitaasti ja katsoin Sukkelakäsi-Samia sillä tavalla, että lähti nimittäin kaverilla käsi aika nopeasti omalle paikalleen tuk tukin ohjaustangolle.

Ho Chi Minhin mauseleoumilla jouduin suuresti pettymään. Sankari itse ei ollut näet paikalla, vaan hänen ruumiinsa on kuulemma aina syys-joulukuussa Venäjällä balsamointi-tuunauksessa. Siis entrattavana. Huhu Hanoin kaduilla kuitenkin kertoo, että tätä nykyä "ruumis" olisikin Madame Tussaud'silta tilattu vahanukke. Mutta aika kova jätkä tämä Ho Chi Minhn on ollut. Joka ikisessä setelissä vain ja ainoastaan hänen kuvansa, joka ikisessä lipussa, julisteessa, maalauksessa ja pääsylipussa on hänen kuvansa.

Täällä ei ole unohdettu muitakaan tovereita, sillä jopa Leninille on väsätty oma pieni puisto ja patsas, mutta tällä viritelmällä ei ole mitään jakoja samaan liigaan kuin HCM:lla. Nimittäin Leninin patsas näkyi olevan luokkaa 2m korkea ja puiston halkaisija noin 50m. HCM:lla sentään aivan käsittämätön puisto-ulkoilu-aukio-alue, jossa museo ja vielä oma hautatemppeli vai mikä lie. Lenin eat your heart out.

Värien, äänien, tuoksujen, pikkukatujen ja liikenteen sekamelskaa. Rocks! Siis Hanoi. Katukeittiöstä nuudeleita, teetä ja illalla pari bisseä. Seurasin öykkääviä kanssamatkustajia ausseista ja briteistä (iso porukka jätkiä joita en siis stalkannut/seurannut kadulla vaan seurasin heidän meininkiään baarissa) ja tuumasin, että onneksi en lähtenyt tälle reissulle esim 10 vuotta sitten vaan vasta nyt, kun olen aikuinen, fiksu, hyvin käyttäytyvä ja järkevä. Juu-u. Ja otin tietysti poikain seurassa pari bisseä lisää. Myöhään illalla aivan käsittämttömän pitkän kadun varrella olevalle ilta- ja yömarkkinoille. Kaikki ei olisi maksanut mitään. Mutta, selvisin ostamalla yhden huivin! Ajatelkaapas sitä. Toisia opettaa Siperia, toisia Hong Kong.

Paikalliset ihmiset. Mitä heistä voisi kertoa? Käsittämättömän ahkeria, väsymättömiä, sitkeitä, iloisia, hyväntahtoisia ja elämäniloisia. Kaikesta köyhyydestä ja rankasta historiasta huolimatta. Kyllä te tiedätte.Yltäkylläisyyden keskeltä kun hyppää tällaiseen maailmaan, voi vaan kuvottuneena katsella taaksepäin omaakin toimintaansa viime vuosina. Turhanpäiväisestä valittamista ja jatkuvaa kuluttamista. Juu, mutta se kai yksi tämän matkan pointtikin on, että katselisi asioita vähän uudesta kulmasta, kun palaa kotiin. Kengistä en luovu. En vanhoista enkä uusista. Enkä aio ostaa ihan kaikkia vaatteitani UFFilta enkä voi sille mitään, että mun kylppärissä pitää olla valot päällä silloin, kun pesen pyykkiä (en osaa sähköasennustöitä), muuten ei pesukone saa virtaa. Mutta, jos edes vähän spartalaisemmassa hengessä osaisi elelllä, se voisi olla ihan asiallinen saavutus.

Huomenna uudet seikkailut ja suuntana mieletön Halong Bay. Jeah!

(Tätä postausta en voi jakaa Facebookissa, koska FB on blokattu Vietnamissa.)

Vuorenvalloitusta ja Dim sum -överit

TO MY ENGLISH-SPEAKING FRIENDS
There has been a few enquiries about the possibility of writing this blog in English. The thing is, that majority of my friends are Finnish-speaking. As I'm going to write a lot, it would be a bit too much hassle for me to write first in Finnish and then again in English. Sorry mates, will try to come up with an alternative solution. Half Finnish, half English? Full story in Finnish and summary in English (that would be boring though). Every other writing in Finnish and every other in English? Suggestions? If there's only 3 of you who cannot understand Finnish, then sod it :)

No niin, ja sitten itse asiaan. Pitihän se käydä. Siis "The Peakilla". Eli ihan sama kuin jos menisi Pariisiin ja välttelisi näkemästä Eiffeliä. Pitäähän siinä käydä ainakin kupeessa pyörähtämässä. Hong Kongin korkein kohta (552m) ja viilein paikka on siis Victoria Peak. Kirjaimellisesti viilein. Paitsi että siellä on noin 5 astetta viileämpää kuin alhaalla ytimessä, se on myös kalleinta seutua honkkarissa. Siitä vaan metrolla Kowloonin saarelta Hong Kongin saarelle ja tramiin, joka nousee tikkusuoraan huipulle. Heitin kaksi lenkkiä huipun ympäri (7km) ja siellähän niitä expatteja ja muita paikallisia hipsutteli lenkillä vastaan.  Neliömetrihinta asunnolla on luokkaa 120 000 USD, että siitä vaan ostamaan kakkosasuntoa hulppeilla maisemilla. Miihailin myös Temple Streetin yömarkkinoilla. Vähän oli toista meininki kuin Varkauden markkinoilla, minäkin tingin suurinpiirtein kiinaksi jostain kolmen sentin rätistä ja niin vaan sain alennusta.

Ostoksilla käymistä ei olisi voinut kukaan täysjärkinen tässä paikassa välttää (seliseli). Minä pimahdin Mujilla ja tarvitsin kipeästi noin 80% heidän koko valikoimastaan, mutta maltoin mieleni ja ostin vain jotain pienen pientä. Niin pientä, että olen tuossa pakannut varakassin täyteen Suomesta raahaamiani vaatteita ja kamoja, ja kiikutan kassin huomenna ennen lentoa tuohon lähellä sijaitsevaan officeen, joka -luojalle kiitos- on siis ystäväni Jonnan duunin Hong Kongin toimisto, ja Jonnapa sattuu olemaan tulossa tänne tuossa parin viikon kuluttua. Eli hän ystävällisesti raahaa mun ylimäräiset kamat kotiin turvaan. Hyvin alkaa, kolmas päivä reissusta (noin 155-170:sta päivästä) ja mulla on rinkka ratkeamispisteessä. Taputapu Mipi, hienosti pakattu ja shoppailtu!

Mutta, ostin myös jotain todella tarpeellista, nimittäin kameran! Eikös ne perkele täältä suurin osa tule muutenkin koko maailmaan. Elikkäs Nikonin kiva pikku digikamera jossa zoomit ja pelit ja maksoi vain noin 100e. Nopeasti googlattuna näyttäisi maksavan Suomessa ainakin noin 250-300e, eli melko hyvä diili. Eli ihan oikeutetusti tuhlasin Mujilla. Pian tekin, hyvät lukijat saatte ihailla parempilaatuisia kuvia blogissa, kunhan nyt pääsen aloittelemaan kameran kanssa.

Ja lempiaiheeseeni, eli ruokaan ja juomaan. Tänään vetäisin kunnon Dim sum -mässyt, eikä mitään käsitystä, mitä nyyteissä oli sisällä. Todennäköisesti ainakin osassa jotain, mitä en tietoisesti tilaisi. Mutta kelpasi. Ja mikä parasta,  Starbucks -mikä turvallisuuden tyyssija- on täällä. Joka kadun kulmassa ja ostarissa. Elämä on siis melko lailla täydellistä.

Ja sitten päivän teeseihin.

1. ENOUGH'S ENOUGH
Tosiaan, niitä käsidesejä, nessuja, tampaxeja ja wet whipeja saa kuulkaa ihan oikeesti täältä maailmaltakin. Puhun tässä lähinnä itselleni. Olen minkäin oikea urpojen urpo ja olevinaan niin hyvin valmistautunut reissuun. Vissiin vähän liiankin hyvin. Tosiaan, kaikki lempparipaidat voi jättää ihan suosiolla himaan, ne on todennäköisesti liian paksua/tiheää puuvillaa anyway näihin oloihin ja täältä (Aasiasta ylipäätään) saa kaiken paaaaallljon halvemmalla kuin Suomesta + on huiput valikoimat, kuten tiedätte. Ja kuten minäkin tiestin, ja silti pakkasin liikaa. Lenkkareilla ei tee hevon helevettiä ainakaan näillä lämpötiloilla ja tästähän tää vaan kuumenee. Sandaalit, kevyet kangastossut tms riittää. Kunhan eivät hankaa. Ihan kuin minäkin olisin ollu lähdössä jonnekin Himalayalle trekkaamaan? Sellaset näkyi olevan varustukset rinkassa, kuka lie laittanut ne sinne? Viittaan tällä samalla tuohon alkuosan kirjoitukseen, eli Mujilla sekoamiseen ja siihen, että tosiaan kolmantena reissupäivänä minulle tulee kertakaikkiaan täytenä yllätyksenä se, että kamaa on liikaa mukana.

2. KNOW THE POLITICS
Älä milloinkaan, koskaan, ikinä sekoita Etelä- ja Pohjois-Koreaa keskenään puhuessasi Etelä-Korealaiselle. Ystävällinen tyyppi tuli mulle innoissaan juttelemaan The Peakin täpötäydessä kahvilassa ja siinä tovin juteltuamme Suomesta (josta hän tiesi paljon, myös historiasta ja Tarja Halosesta ja haaveili pääsevänsä lappiin joku talvi) ja kerrottuani matkareitistäni hän kysyi, miksi en poikkea Etelä-Koreassa. Johon vastasin jotain tyyliin:"mutta siellähän on kaikki niin rajattua ja valvottua eikä kuitenkaan pääse näkemään paljon mitään jne". Lisäsin vielä muutaman asiantuntevan, mutta neutraalin kommentin meneillään olevasta vallanvaihdosta ja muutenkin yritin käsitellä koko asiaa silkkihansikkain (fiksuna suomalaisena, sivistyneenä ihmisenä näet). En mene yksityiskohtiin sen kaverin ilmeestä ja reaktioista, mutta sanotaan niin, että ihan hyvä, että se kahvila oli ihan täyteen ammuttu porukkaa ja että täällä ei todella tartte miettiä, törmääkö johonkin tyyppiin uudestaan. Pystyin todella nopeasti häviämään ihmisvilinään. Se olikin ainoa vaihtoehto. Tajuttuani käsittämättömän mogani menin suurinpiirtein psykoosiin, ja kaikki mahdolliset vähänkään osaamani kielet poislukien suomi, katosivat päästäni. Mitä siinä voi sanoa? Ei yhtikäs mitään. Ei niin mitään. Päätin siis vaan vaieta ja lähteä pois.

3. THERE'S A FIRST TIME FOR EVERYTHING
Meikäläinenhän on aina retostellut monien muiden asioiden lisäksi esimerkiksi sillä, että minulle ei ole ikinä missään tarjottu huumeita, siis kaupiteltu niitä. Olen aina ajatellut, että näytän jotenkin niin peruskunnolliselle, tai en ainakaan myyjien primääri-kohderyhmään kuuluvalle. No, eilen koitti sitten sekin päivä. Keskellä päivää. Eipä siinä mitään, kaikista maailman paikoista joissa minäkin olen luuhannut, Hong Kong onkin siis se salainen paheiden pesä? No just.

Honkkari on jee ja huomenna Vietnamiin, jee jee jee! Buukkasin kivan ja superedullisen hotlan Ha Noin Old Quarterista ja ihanat hotellityypit tulevat hakemaan mut suoraan kentältä, luksusta. Ha Noissa varmaan 3 yötä, sitten näillä näkymin maan keskiosaan Hoi Aniin chillaamaan noin 5-6 päiväksi. Siellä on esim kuuluisa China Beach, jossa jenkkisotilaat hengailivat ja pelailivat lentistä (uuh aah ilman paitoja varmaan samalla tavalla kuin Maverick, Goose ja Iceman Top Gunissa) Vietnamin sodan aikaan. Pittäähän se käydä ihtensä käräyttämässä siellä auringossa. Sitten lopuksi muutamaksi päiväksi Ho Chi Minhiin. Mutta, se onkin sitten jo toinen tarina.

Lisää kuulumisia ja ehkä myös enemmän fotoja sitten Vietnamista!

Hong Kong ja ensimmäisen reissupäivän opetukset

Hong Kong! Erinomainen aloitus reissulle. Pitkä lento meni melkein kokonaan nukkuessa ja tähän asti kaikki on ollut helppoa, siistiä, turvallista, värikästä, kaunista, tehokasta. Jo ekana reissupäivänä on tapahtunut ja tullut opittua paljon. Tässä TOP 3.

1. WHEN BOARDING ON YOUR FLIGHT

Istuutuessasi omalle paikallesi lentokoneessa, älä koskaan oleta, että istuimellesi mahdollisesti asetetut tavarat (lukuunottamatta läpinäkyviin pusseihin pakattuja tyynyä, vilttiä ja kuulokkeita) ovat lentoemäntien jäljiltä varta vasten  juuri sinulle jätettyjä tarvikkeita lennon ajaksi. Minulla nimittäin oli kaksi puhallettavaa niskatyynyä istuimellani ja ajattelin, että tosi hyvää palvelua Finnairilta! Reippaana tyttönä tietysti heti istuutuessani paikalleni samantien puhalsin ensimmäisen niskatyynyn täyteen, asetin sen mukavasti niskaani ja olin ahnaasti puhaltamassa toistakin, kun vanhempi, arvokas herrasmies palasi vessasta omalle paikalleen viereeni ja varsin hämmentyneenä, mutta kiitollisena esivalmisteluistani pyysi saada molemmat, omat niskatyynynsä takaisin. En pystynyt katsomaan, miten kävi sen kesken puhaltamisen jääneen niskatyynyn (epäilen, että herra ei saattanut duunia loppuun minun jäljiltäni). 

2. WHEN BEING TOO EFFICIENT

Jos päätät köyttää rinkkasi anti-theft-kettingillä/piuhalla hostellihuoneessasi johonkin kiinteään elementiin ja käytössäsi on järeä numeroyhdistelmälukko, johon olet asentanut ennen lähtöäsi oman numerokoodin, kannattaa olla tarkkana, ettet vahingossa "asenna" uutta numeroyhdistelmää sen ollessa vielä auki, siis samalla kun rävellät rinkkaa ja kettinkiä kiinni johonkin. Nimittäin nyt on sitten hieno rinkka kahlittuna kiinni sänkyyni ja lukkoon alunperin asentamani numeroyhdistelmä muuttunut toistaiseksi tuntemattomaan numeroyhdistelmään. Toisin sanoen: Joudun hajottamaan rinkasta osia, jotta saan kettingin siitä irti ja kallis/hieno kettinki jää nyt sitten tänne honkkarin hostellisänkyyn minulta muistoksi, kuin myös se hieno numerolukko, joka oli tosiaan käytössä ensimmäistä kertaa tänään.  

3. WHEN BEING TOO SUSPICIOUS

Älä koskaan laske olkakassiasi tai käsilaukkuasi lattialle aasialaisessa ravintolassa. Tai kaupassa tms. Mutta varsinkaan ravintolassa. Oli hämmentävää slurppia kaikessa rauhassa tulikuumaa nuudelikeittoa, kun tarjoilija viuhahti yhtäkkiä kiireisenä ohi ja samalla nappasi lennosta kiinni laukkuni hihnasta, joka siis lattialla vieressäni, toinen hihna nilkkani ympärillä, jolloin:

a) minä melkein lensin tuolilta ja kaadoin tarjoilijan riuhtaisun voimasta tulikuumaa lientä syliini

c) ihan ensimmäiseksi -vaistonomaisesti- luulin, että joku yrittää pölliä mun laukun ja riuhtaisin sen napakasti takaisin ja sanoin pari totuuden sanaa parka-tarjoilijalle, että mitäs tämä tämmöinen meininki on että laukkuja tullaan repimään.

b) tarjoilija säikähtää ihan kauheasti koko tilannetta ja ystävällisesti yrittää selittää, että tuo näet huonoa onnea laittaa laukku lattialle, että hän vaan tarkoitti hyvää ja olisi siirtänyt laukkuni vieressäni olevalle tyhjälle tuolille ja melkein rupeaa itkemään. Ja mikä pahinta, hän varmaan menetti kasvonsa aiheuttaessaan ko. tilanteen (ja kuten tiedätte, kasvojen menettäminen täällä päin ei todellakaan ole hyvä juttu). No, tästäkin selvittiin. Jätin lähtiessäni muhkean tipin ja poistuin ravintolasta pieniä kumarruksia tehden aina ulko-ovelle saakka.

Juu. Sellanen fiilinki, että saattaa olla aika hyvä ja tapahtumarikas reissu edessä.