Le Grande Finale

Lähdin reissuun 1.11.2010. Lähes viisi kuukautta, noin 150 + matkapäivää, 21 lentoa, kymmenkunta rakkulaa, melkein 30 blogipostausta, muutamaa viinilasillista, itku- ja paniikkikohtausta, parikymmentä sukellusta, viisi kuukautiskiertoa ja lukematon määrä seikkailuita ja nauruja myöhemmin landaan JFK:n kentälle. Voiko olla maagisempaa paikkaa lopettaa tämä retki kuin New York? No ei voi. Ei kertakaikkiaan. This is New York! Maailman mahtavin ja energisin paikka. Tietysti myös raaka ja kova, mutta niille, jotka uskaltavat eiväkä anna periksi, tämä on kaupunki täynnä mahdollisuuksia mennä eteenpäin, vaikuttaa asioihin, tulla joksikin, saavuttaa unelmansa. Tämä on yksi iso orgaaninen massa, joka valtavasta headcountistaan ja yhteiskuntaluokasta riippumatta kulkee aina pää pystyssä ja puhaltaa yhteen hiileen.

Taaskin, kävelen niin paljon, että pikku-koipeni rakkuloituvat ja alkavat olla koko reissun monista rasituksista muutenkin vähän hajalla. Kaikki pitää nähdä ja tutkia, oikein ajan kanssa. Turhamaisia ostosmahdollisuuksia ja ihmeellisiä ihmisiä pursuava Broadway, vilkkuva ja välkkyvä, lähes epätodellinen ja turistien kansoittama Times Square. Oi niin juppi ja ah niin kaunis Greenwich ja West Village, ihan kuin Sex & The Cityn kuvauksista sekä Soho pikkukatuineen, baareineen ja warehouse-huoneistoineen. Kirjavan mielipuolinen Chinatown sotkuineen ja tuoksuineen. Valtaa, rahaa ja konnankoukkuja huokuva Wall Street sliipattuine pukuineen ja yksi täydellisimmistä kirjanlukupaikoista ikinä, Bryant Park. Överihienot luksuskaupat 5th Avenuella ja Madisonilla. Skeittaajat, katutanssijat ja -taiteilijat missä päin tahansa kaupunkia. Maailman paras ja kaunein kaupunkipuisto Central Park. Sopivan raaka ja karkea Brooklyn, jossa meikäläinenkin nuhjuisine vaatteineen näyttää vähän ulkopuoliselle.

Koluan Guggenheimin, MoMAn ja Central Parkin - kaupoista puhumattakaan. Haltioidun Broadwayn Billy Elliot -musikaalissa, katutaiteiljoita katsellessa ja aina yhä uudestaan Starbucksissa latteni äärellä. Iltaisin uptownin katuviemäreistä kohoavat höyryt ihan niinkuin elokuvissa ja Grand Central Station näyttää elokuvalavasteelta. Päivisin hod dog & pretzel -kärryt ja katumyyjät valtaavat joka ikisen kadunkulman ja dynaaminen syke ei taukoa hetkeksikään. Keltaiset taksit tunkevat röyhkeästi eteenpäin ihmisten puikkelehtiessa tottuneesti niiden alta karkuun. Kaikki on liikkeellä, menossa jonnekin, tulossa jostain. Mutta eteenpäin mennään. Se on tämän kaupungin meininki.

Olen tehnyt ja nähnyt niin paljon New Yorkissa näiden 11 päivän aikana. Olen hypännyt kamoineni liikkuvaan taksiin Chinatownissa, kiirehtinyt suoraan kentältä juomaan shampanjaa kivaan baariin Sohossa, tehnyt yhdet treffi-oharit ja hävittänyt vyön sekä villatakin. Olen jakanut Pret A Mangerin voileipäni kadunmiehen kanssa Battery Parkissa ja vaihtanut tuntemattoman kanssa "life's good" -katseen maanalaisessa. Olen nähnyt, kuinka taskuvarkaat operoivat näppärästi väenpaljoudessa ja kuinka mies, jolle annoin dollarin, tungetaan NYPD:n auton takapenkille käsiraudoissa hetkeä myöhemmin. Olen hengannut puerto ricolaisten jengikundien kanssa Little Italyn kaduilla aamuyöllä ja laulanut heille suomipoppia. Olen juossut kiinni katukauppiaan, joka antoi "vahingossa" aivan liian vähän vaihtorahaa takaisin ostoksistani. Olen kävellyt ensimmäiseen vastaantulevaan ja epäilyttävän näköiseen katukampaamoon ja antanut kuubalaisen Marthan tehdä tukalleni mitä vaan. Olen nauranut tuntemattoman mummon kanssa 5th Avenuella pissiksille, jotka eivät osaa ollenkaan kävellä liian korkeissa koroissaan ja superminihameissaan. Olen esittänyt olevani Hotel Peninsulan asiakas, käyttänyt talon ylellistä naistenhuonetta ja pöllinyt mukaani pari hyvää kuorintasaippuaa tuntematta minkäänlaista häpeää. Olen seissyt Rockefellerin huipulla maailman ankarimman tuulen tuiverruksessa ja fiilistellyt iPodistani omasta mielestäni maailman parasta poppia. Olen rämpinyt Lord & Taylorin maailmankuulussa alennusmyynnissä muiden häikäilemättömien naisten mukana ja tapellut vaatekappaleista rekkien välissä.

Olen syönyt aamupalaksi luoja tietää miten kauan kärryissä muhineen hot dogin kaikilla mausteilla. Olen valehdellut italialaiselle yli-flirttailevalle ja yli-imelälle kundille viinilasini äärellä olevani naimisissa. Olen juossut Central Parkin ympäri pinkeissä lenkkareissani typerä virne naamallani kaupungin heräillessä uuteen aamuun. Olen juonut niin ylihinnoiteltua -mutta oikein oivaa- Malbecia (calvadoksesta puhumattakaan) Mercer Streetin Merc Baarissa, kuohuvaa Crosby Street -hotellin baarissa, valkoviiniä MoMAn Modern Barissa ja illallistanut maailman pienimmässä kuubalaisessa ravintolassa Sohossa sekä maailman pienimpiä annoksia tarjoilevassa The Kitchenissa. Olen nojaillut Brooklyn Bridgen kaiteisiin, leikkinyt olevani paikallinen ja antanut katseeni lipua säntäilevien turistien suuntaan kyllästyneen välinpitämättömästi. Olen humaltunut tolkuttomasti vain kahdesta coctailista Tribecan Ward III -baarissa, kadottanut samalla reissulla muistini, huulikiiltoni, huivini ja seuraavana päivänä morkkiksen kourissa ostanut yhdeltä istumalta neljät farkut.

Olen nukkunut niin pitkään, että huonepalvelun piti tarkastaa, olenko elossa tai ehkä kadonnut. Olen marssinut Pradan liikkeeseen ja silmää räpäyttämättä maksanut huikean kalliin hinnan suhteessa ostamaani tuotteeseen vain "for the experience" ja ennenkaikkea ylimielistä myyjää napauttaakseni. Olen kuunnellut paikallista yöradiota huoneessani, korkannut minibaarista minipullon punaviiniä ja tanssinut itsekseni musiikin tahtiin kuin Flashdancessa. Olen istunut elokuvateatterissa lähes itseni kokoisen pop corn -laatikon kanssa ja liikuttunut kyyneliin King's Speechin loppukohtauksessa. Olen hypännyt väärään maanalaiseen ja ajellut huvikseni pääteasemalle asti vain tullakseni takaisin.

Olen selaillut näitä blogipostauksiakin läpi, naureskellut omille kirjoituksilleni ja ihmetellyt valokuvia. Tuollako minä olin? Oikeesti?! Noinko minä tein? Näinkö siinä sattui? Tuossa oli kyllä tiukka paikka! No tuon minä muistan loppuikäni! Milloin se olikaan, missä maassa, minä päivänä, montako viikkoa sitten, missä? Funnily enough, törmäsin American Airlinesin lennolla San Franciscosta New Yorkiin in-flight magazinessa tähän tuttuun otteeseen Antoine de Saint-Exupérun The Little Prince (1943) -kirjasta:

"Your planet is very beautiful," he said. "Does it have any oceans?"
"I couldn't say," said the geographer.
"Oh!" The little prince was disappointed. "And mountains?"
"I couldn't say," said the geographer.
"And cities and rivers and deserts?"
"I couldn't tell you that, either," the geographer said.
"But you're a geographer!"
"That's right," said the geographer, "but I'm not an explorer."

Minusta tutkimusmatkailijoista suurin ei suinkaan ole Antoine de Saint-Exupéru tai edes itse Columbus. Suurin tutkimusmatkailija olet juuri sinä. Tai minä. Olen niin kiitollinen ja niin onnekas, että olen voinut tehdä tämän reissun. Monella -siis suurimmalla osalla, jos ajatellaan vaikkapa maita joissa olen reissuni aikana käynyt- ei ikinä, koskaan, milloinkaan ole mahdollisuutta muuta kuin uneksia tällaisesta. Ihan sama miten paljon joku tietää teoriassa. Ei paljoa lämmitä MBA-tutkinto, kymmenet "koetut" Aurinkomatkojen pakettimatkat tai tuhannet Googlatut sivustot, jos sinulla on 10 sekuntia aikaa miettiä, kuinka muokkaudut katu-uskottavaksi kello 03.45 maanalaisessa Bronxista Manhattanille, kun vaunussa on lisäksesi on 9 mustaa jengikundia, jotka arvioivat sinua katseellaan. Tai jos et tiedä tarkalleen tai edes suunnilleen missä päin Phnom Penhia satut olemaan, kun pimeä laskeutuu ja kadut hiljenevät. Tai miten pitäisi toimia katsellessasi pölypilven läpi, kuinka rinkkasi jatkaa matkaansa tuk tukin kyydissä vaikka sinä hyppäsit juuri pois.

Muutama on kysynyt, jääkö tämä New York -kirjoitukseni viimeiseksi blogipostauksekseni. No onhan se pakko vielä ainakin yksi stoori väsätä varsinaisesta kotiinpaluusta, sillä eihän viimeinen kohteeni suinkaan ollut New York vaan Helsinki. Joten kuulkaapas, tähän matkaan liittyen minulla on vielä viimeinen sanani sanottavanani.

Moni reissun aikana tapaamani tyyppi -taksikuski, hotellivirkailija, kadunmies, tarjoilija- on kysynyt myös sitä, mikä on ollut paras paikka reissuni aikana tai mikä on ollut siisteintä ylipäätään ja miksi. Olen joutunut vastaamaan tähän kysymykseen monta, monta kertaa ja olen miettinyt asiaa paljon. Mikä on siis ollut siisteintä? Minulle ei ole yhtä, tiettyä, parasta paikkaa tai hetkeä. Jokaisessa on oma taikansa ja unohtumattomia tilanteita on monta. Joten, vastaukseni edelliseen on seuraava: Ihmiset. Kaikista siisteintä ovat olleet kaikki ne uskomattomat ihmiset, joita olen tavannut reissun aikana. Ihmiset, joihin olen saanut tutustua paremmin tai ohimennen. Ihmiset, joita olen tarkkaillut vain sivusta ja joista osan kanssa olen ollut silmänräpäyksen ajan samalla taajuudella vaikkemme tunne, puhu samaa kieltä tai ole samankaltaisia millään maailman asteikolla mitattuna.

Ihmiset! Perkele! Menkää ulos ja loistakaa.

Leijonan vuosi

Mahtava San Francisco! Olen ihan myyty välittömästi. Voisin niin asua täällä ainakin vuoden, pari. Tai jossain tässä ympäristössä. Täällä natsaa niinkuin kaikki. Upea ilma, ihana hotelli, täydellinen sijainti. Kävelen, kävelen ja kävelen. Fisherman's Wharf, Pier 39, Russian Hill, Marina, Crissy Field, Golden Gate Bridge ja Chinatown. Ja onneksi kävelen, nimittäin kaksi viimeistä päivää San Franciscossa sataa ja tuulee hulluna ihan kokoajan, joten ei pysty niin paljoa miihailemaan, mutta sekään ei haittaa. Tässä kaupungissa on taikaa, satoi tai paistoi.

Hassuja huomioita osa 568; ainakin viisi ihmistä kommentoi pinkkejä lenkkareitani. Onkohan se joku koodiväri täällä vai onko kaikki kirkkaat värit täysin out? Voi ei, en olekaan ehkä enää cool näiden mielestä. Ja toinen huomio, missään tämän reissun aikana en ole nähnyt niin paljon kodittomia ja pummeja kuin täällä. Arviolta 20-30 tyyppiä yrittää pummata minulta päivän aikana rahaa, savukkeita ja ties mitä. Tyypit ovat täällä poikkeuksellisen aktiivisia, mutta myös asiallisia ja heittävät läppää.

Tapahtuu kummallinen, mutta samalla maailman siistein juttu. Kävelen kaupungilla ja eräs nainen kaikkine ostoskasseineen pysäyttää minut. Hän on ihan hengästynyt. "Sorry miss, i just had to stop you. I saw your aura from miles away. I'm a pshycic." Just. Taas joku, joka yrittää pummata jotain tai muuten vaan jekuttaa.

Minulla on aurinkolasit ja nainen pyytää, saisiko hän nähdä silmäni. Olen vähän kypsänä, haiskahtaa kusetusyritykselle. Ärsyttää, en mielestäni näytä helpolle turistiuhrille ainakaan enää tässä vaiheessa matkaa. No, päätän leikkiä hänen kanssaan ja otan aurinkolasit pois silmiltä. Nainen huudahtaa: "Oh my god! This is amazing, I see a lot of good things coming to you soon. A LOT of good things". No wauu, sepä mukavaa. Tuohon on helppo tarrautua.

"Oh, and you know what, we have very similar names. My name is Mya, what's your name?". Tässä vaiheessa alan oikeesti kunnolla kuuntelemaan naista. Kerron nimeni ja nainen naurahtaa, kun tajuaa, että olen vähän hämilläni. Sitten hän sanoo: "Honestly, I've been doing this for 25 years and girl, you have one of the most interesting and powerful aura I've ever seen. You are very lucky. This is your year, did you know that?" No jaaahhuuu, jos näin oikeesti on! Kerro lisää kivoja uutisia kiva selvännäkijä-täti, uskon joka sanan tästä lähtien.

"I see your love coming to you soon. Now, you have to be very alerted with guys for the next few months. You believe me, the love of your life is just around the corner. And remember, this is your year, make the most out of it you lucky girl!". Ja minä että kiitos kiitos ihan ihmeissäni ja sitten hän jo kävelee poispäin minusta, mutta huikkaa vielä olkansa yli: "Oh, and you are such a typical Leo, cherish that. Not many are so strong in starsigns." Sitten hän katoaa ihmisvilinään. Ihan uskomaton juttu.

Huristelen junalla San Joseen ja sieltää Los Gatosiin. Ihania paikkoja molemmat, täällä voisin myöskin helposti nähdä itseni asustelemassa. Tapaan ystäväni ystävän ja hän ajeluttaa minua ympäriinsä, käymme yhdissä bileissä pyörähtämässä, kunnon pool-partyt ja live-bändi ja kun on sopivasti vielä St. Patrick's Day, jatkamme iltaa paikallisessa pikku-pubissa Los Gatosissa. Viimeinen juna meni ajat sitten, joten jään Los Gatosiin yöksi. Aamulla kunnon brekkari dinerissa ja takaisin San Franciscoon. Kiva detour tässä vaiheessa matkaa.

Käppäilen ja pyörin kaupoilla, kirjakaupassa on loppuunmyynti, mukaan lähtee kolme kirjaa. Kun rinkka on muutenkin jo tukossa niin en keksi juuri huonompaa ostosta tässä tilanteessa kuin kirja(t). Näen kaupan ikkunassa taulun, jossa lukee: "Well behaved women rarely make history". Näin fiksusti on tuumannut Laurel Thatcher Ulrich. Onpa Laurelilta aika nappiin sanottu. Aion siis jatkossakin käyttäytyä huonosti ja herättää kummastusta.

Vähän on huono happi eilisestä biletyksestä, joten päätän viettää chillin illan ja menen elokuviin. Odottelen leffan alkamista, menen ajoissa paikalle ja mupellan Ben & Jerry's -jäätelöäni. Asetun loistopaikalle. No, ei ole näköjään mitään hyötyä siitä, ett menee ajoissa leffaan, jotta saisi hyvän paikan, nimittäin suurin osa ihmisistä tulee ihan loppuminuuteilla, ja he tulevat aina joko a) pareittain tai b) ryhmissä, jolloin minä, jonka molemmilla puolilla on ainakin yhdet tyhjät paikat, joudun joka tapauksessa pomppimaan ympäriinsä ja tekemään tilaa kyyhkyläisille, jotta pääsevät vierekkäin istumaan. Ärsyttää, mutta ei pitkään. No. Just kun alkutekstit jo pyörivät, tulee vielä joku pariskunta, että voinko ystävällisesti siirtyä tyyliin koko rivin viimeiseen, vasemmassa laidassa olevaan penkkiin, koska siellä on yksi paikka vapaana ja tässä keskirivissä on minun vieressäni vain yksi paikka vapaana, että he sitten ottaisivat nämä kaiksi paikkaa. Voi vi**u sanon minä. Eli joudun istumaan ehkä koko teatterin huonoimmalle paikalle näiden kahden myöhästelijän takia. Leffa on The Adjustment Bureau, jossa Matt Damon on taas kerran ihan ylivertaisen hyvä. Rakkaus voittaa taas kaiken pahan ja leffahan on ihan kliseinen, mutta tykkäsin silti kovasti.

Aamulla Alcatraziin. Oho, ulkona ihan maailmanlopun keli. Sataa vaakatasossa ja tuulee ihan älyttömästi. Mitäs helevettiä tämä tämmöinen meininki on? Nyt ollaan kuitenkin Californiassa - rahat takasin! Sateesta huolimatta liikenteeseen on lähdettävä, Alcatrazin paatti ei odota. No, eipähän varmaan ole kauheesti porukkaa menossa tänään kun on näin huono keli. Eippppä! Ihan älyttömästi jengiä, onneksi buukkasin lipun etukäteen. Kierros on erittäin mielenkiintoinen, onneksi tulin. Lukuunottamatta noin 30:sta miehestä koostuvaa ruotsalaisporukkaa Alcatraz on erinomainen kokemus. Ai mitä ruotsalaisista? No ei muuta, paitsi että jotenkin osun kokoajan niiden kanssa samoille hoodeille ja ärsyttää, kun juttelevat kaikkea ihan hölmöjä, arvostelevat ihmisiä, puhuvat myös suomalaisista (välillä myös ei niin hyvään sävyyn) ja ymmärrän juuri tarpeeksi, että tekisi mieli lohkaista niille jotain. Vain minulla on oikeus arvostella ihmisiä ja haukkua naapureitamme!

Lähden aika nopsaan takaisinpäin, niin eikö ne ruotslaiset ole tulossa samalla lautalle ja kuulkaapas tätä: ruotsalaiset e-t-u-i-l-e-v-a-t jonossa tööööörkeästi! Kyllä. Eli olen nyt sitten ihan omin silmin nähnyt, kuinka fiksut ja joviaalit ruotsalaiset oikein porukalla rynnivät kymmenien muiden ihmisten ohi jonossa. Nyt minulla on aina jotain, mitä käyttää heitä vastaan, jos ikinä tulee missään mitään sanaharkkaa. Siis Globenin lisäksi.

Olen ihan jäässä, sataa ja tuulee niin kovasti ja kengätkin on ihan litimärät. Menen hotellille ja otan pitkän, kuuman suihkun. Too late, nimittäin paria tuntia myöhemmin tunnen, että alkaa olla viluinen ja flunssainen olo. Olen siis vilustuttanut itseni tänään. Ei muuta kuin multivitamiinia ja Finrexinia naamaan, teetä, hunajaa ja tulikuumaa minestronekeittoa illalliseksi. Näillä se on lähdettävä. New Yorkiin ei mennä sairastamaan. Varsinkaan, kun en ole oikeastaan koko reissun aikana ollut kunnolla kipeänä, niin ei tarvihe nyt sitten loppumetreillä tulla mikkään räkätauti. Murrr.

Tätä postausta kirjoittaessani istuskelen San Franciscon kentällä valmiina boardaamaan lennolle New Yorkiin. Ihan mieletöntä, New York, maailman paras kaupunki! Tämä on jo ollut (tähän mennessä) ja tästä tulee hyvä vuosi leijonalle.

Fire walk with me

Säpsähdän hereille bussissa, joka huristelee kohti Arizonaa pitkin legendaarista Route 66 -reittiä. Ensimmäinen näky ikkunasta: Lunta, tiheää havumetsää, tien poskessa hevosen raato. Melkoinen kontrasti aavikko-maisemiin juuri ennen kuin nukahdin bussiin Vegasista lähdettäessä. Muutama hetki menee, ennenkuin tajuan, missä mennään. Ihan hyvä, että heräsin, olemme nimittäin vain 5 mailin päässä Flagstaffista, jossa hyppään kyydistä pois. Mikäköhän olisi ollut seuraava stoppi, jos olisin missannut tämän? Nappaan ytimestä taksin ja teen samalla pienen sightseeing-ajelun pikkukaupungissa, sillä adapteri unohtui Vegasiin, joten lähdemme Smiley Cabs -taksikuskin kanssa etsimään kauppaa, josta adapterin voisi mahdollisesti ostaa. Kuski toimii, kuten firman nimikin jo antaa ymmärtää ja on sitten niin hymyileväistä, ystävällistä että. Adapteri löytyy, ei muuta kuin hotellille.

Flagstaff on yksi muutamista pikkukaupungeista täällä Grand Canyonin kupeessa Arizonassa. Lähden käppäilemään kylille. Odotan millä hetkellä hyvänsä näkeväni Laura Palmerin kävelemässä apaattisen arvoituksellinen ilme kasvoillaan korkkareissaan pitkin pääkatua, Jamesin ajamassa tuppi nurin prätkällään tai hullun Leon huristelemassa isolla rekallaan. Tämä paikka on siis ihan suoraan Twin Peaks -sarjasta. Mahtava tunnelma, just oikealla tavalla "quirky". Rakennukset, ihmiset, kaikki. Pistän merkille avolava pick upit, joista yksi lipuu ihan pikkuisen liian hitaasti ohitseni, ratissa epäilyttävän näköinen partanaamainen äijä lippiksessään ja halonhakkaaja-tamineissan ja liikennevalot, jotka roikkuvat vaijereissa ja pitävät aavemaista kitinää, kun tuuli riepottelee niitä. Pimeän laskeutuessa kaupunkia ympäriöivä metsä huokuu salaperäistä tunnelmaa. Puiden oksilta pöllöt näkevät tähystyspaikoiltaan kaiken.

Täällä on maassa vielä vähän lunta ja yöllä lämpötila saattaa laskea jopa nollan alapuolelle. Pakko käydä ostamassa fleece, muuten ei tarkene. Urheilukaupassa on lisäkseni yksi myyjä. Ei muita ihmisiä. Kundi nojailee tiskiin ja tuijottaa minua mitään sanomatta, vähän vinosti hymyillen. Hän ei kysy, tarvitsenko apua eikä sano mitään, ei tee elettäkään. Vilkuilen välillä myyjän suuntaan ja hän ei yritä millään tavalla edes peitellä suoraa tuijotustaan. Nojailee vaan hievahtamatta tiskiin ja seuraa jokaista liikettäni. Kun menen maksamaan ostokseni, hän ei edelleenkään sano mitään, ottaa vaan rahat ja melkein koko toimituksen ajan katsoo minua ja hymyilee. Ja siis ei mitään miellyttävää tai flirttailevaa hymyä, vaan pikemminkin sellaista sarjamurhaaja-hymyä ("I'm gonna geeet youuuu"). Ihan omituinen paikka, äkkiä ulos. Myöhemmin kävelen samaa katua alaspäin tien toisella puolella ja vilkaisen nopeasti myymälään päin. Uskomatonta. Se myyjä-kundi seisoo kuin patsas liikkeen ovella. Erotan vaan hänen napittavan katseensa ja saman, hullun virnistyksen. Ihan kauhea tyyppi.

Aamulla Grand Canyonille, teemme koko päivän vaelluksen, joka on rankka, mutta loistava. Reitti on noin 9 mailia pitkä Hermit Trail. Toisin kuin missään aiemmassa vaelluksessa, joita matkan aikana olen tehnyt, tässä mennään ensin alamäkeen, melkein kanjonin pohjalle asti. Helppoa. Sitten vaan sama reitti takaisin ylös. Ihan killeri-retki, koko matka takaisinpäin nousua. Ryhmässä on yhteensä vain viisi henkilöä. Pariskunta Japanista, joka pysyttelee omissa oloissaan koko retken ja nainen kyynelehtii tasaisin väliajoin. Epämukava tilanne, he eivät oikein osaa englantia ja kaikki me tiedämme, mitä Japanissa on viime päivinä tapahtunut. Lisäksi mukana on brasilialainen pariskunta, jotka ovat päästä varpaisiin varustautuneet niin viimeisen päälle olevilla trekking-varusteilla ja gadgeteilla, että. Mukavaa porukkaa. Oppaame Corey on ihan huippu. Asunut koko ikänsä täällä ja kertoilee kaiken maailman intiaani-tarinoita ja kiinnostavaa triviaa kanjonista, historiasta ja Arizonasta. Mainitsen Coreylle ohimennen Twin Peaks -tunnelmasta - metsästä ja fiiliksistä, joita Flagstaff minussa herättää. Kerron myös urheilukaupan tuijottavasta myyjästä vähän naureskellen. Corey vakavoituu, eikä kommentoi juttujani. Toteaa vaan lyhyesti, että metsään ei kannata sitten lähteä itsekseen samoilemaan.

Grand Canyonista pelastetaan vuosittain kulemma noin 200-250 ihmistä. Eksyvät, eivät ole varustautuneet, nestehukka, auringonpistos tai joku lievä loukkaantuminen. Täällä menehtyy vuosittain keskimäärin 10-15 ihmistä. Näistä yleensä 7-8 kpl itsemurhia ja loput tapaturmia tai sairauskohtauksia. Itsemurhan tehneet kuulemma laittavat aina taskuunsa jonkun viestin ja sitten ei muuta kuin kielekkeeltä alas. Kun Thelma & Louise -leffa tuli ulos, sen jälkeen kuulemma noin muutaman vuoden ajan suurta päänvaivaa aiheuttivat ne itsemurhan tehneet, jotka päättivät päivänsä elokuvasta tutulla tavalla, eli ajamalla kielekkeeltä alas. Kuulemma älytön vaiva oli saada kaikki auton jäännökset viimeistä murua myöten kaavittua kanjonin pohjalta pois. Paikallinen virkavalta on kuulemma ihan kypsä varsinkin näihin lentäviin autoihin. Corey kertoo muitakin hyviä juttuja, esimerkiksi yksi amerikkalainen nainen tuli tälle samalle vaellukselle oikeasti korkokengissä. Ihan totta. Corey sanoi, että se on ollut tähän mennessä ainoa asiakas, jonka hän on joutunut käännyttämään takaisin. Yksi nainen oli kuulemma ollut lähdössä vaellukselle pienen mäyräkoiransa kanssa ja jättänyt sen sitten pitkin hampain miehelleen hoitoon hotelliin, kun Corey oli saanut naisen vakuutettua siitä, että ensinnäkin koirat ovat kiellettyjä Grand Canyonilla ja toiseksi, sellainen pieni mäyris ei mitenkään pystyisi suoriutumaan reitistä, koska se sisältää osioita, joissa pitää oikeasti mennä välillä itsekin neljällä raajalla ylös tai alas ja kolmanneksi, kanjonissa on korppikotkia ja isoja petolintuja, jotka nappaisivat pikkukoiran lounaaksi silmänräpäyksessä. Huvittavin juttu tässä oli se, että nainen oli kuulemma vielä tehnyt kirjallisen valituksen aiheesta. Joskus ei vaan voi voittaa.

Olen vaelluksen jälkeen niin poikki, että en jaksa (vai uskalla?) lähteä pimeän tullen kävelemään keskustaan dinnerille. Puputan myslipatukoita ja juon vettä. Joskus 11 aikaan illalla on niin hirveä nälkä, etten meinaa saada unta, mutta en jaksa alkaa tilaamaankaan mitään safkaa. Lopulta tipahdan ja näen unta Seahorsen lihapullista ja ruisleivästä. Aamulla vedän kunnon aamiaisen ja sitten taas uudelle vaellukselle. Tämä on helpompi ja lyhyempi, menemme vähän eri reittiä ja saan otettua mahtavia fotoja. Kipuan takaisin ominpäin, saavun perille 45 min ennen ryhmää ja nökötän kielekkeellä, josta aukeaa upeat näkymät kanjonin ylle.

Illalla tulista thaikkua naamariin ja aamulla kukonlaulun aikaan matka jatkuu. On ihan pimeää, kun kello 05:15, saavun Flagstaffin kentälle. On myös yllättävän kylmä, ja minulla vain huppari takkina. Taksi ampaisee pois ja jään töröttämään pimeälle parkkipaikalle, kenttä on keskellä tiheää havumetsää. Palaan mielessäni taas Twin Peaks tunnelmiin. Kävelen suoraan lasisiin liukuoviin, päts! Kenttä ei ole vielä auki ja olen niin uninen, etten edes katso, aukeavatko liukuovet. Ainahan ne aukeavat. Miten voi olla mahdollista? Ainahan lentokentät on auki. Ja varsinkin, jos lennon lähtemiseen ei ole kuin noin 1h aikaa. Vaan eipä ole täällä. Värjöttelen ulkona, en viitsi alkaa etsimään rinkasta lisävaatetta päälle, olen juuri illalla saanut pakattua sen solidiksi möntiksi. Pikkuisen on hepakka-olo. Lentokenttä on kirjaimellisesti metsän keskellä. On ihan pimeää. Ei missään ketään. Ei mitään liikettä, ihmisiä, valoja. Vain metsästä kantautuvat yön äänet. Sitä alkaa pikkuhiljaa näkemään ja kuulemaan kaikenlaista. Puut huojuvat ja tuuli ujeltaa. Seison selkä kiinni liukuovissa. Melkein lasken alleni, kun joku yhtäkkiä koputtaa takanani lasioveen. Turvamies se siellä oven sisäpuolella naureskelee ja viittelöi, voisinko mennä kauemmaksi ovista, jotta hän voi kytkeä automaagisen ovien avaamis- ja sulkemissysteemin päälle.

Lennolla Phoenixin kautta San Franciscoon fiilistelen Grand Canyon -vaelluksiani. Näemme kanjonin todella selvästi Flagstaffista lähdettäessä, lennämme sopivan matalalla ja aurinko on juuri noussut. Eipä mene moni maisema tämän edelle. Nytpähän on tullut nähtyä pieni palanen tätäkin ihmettä ja vietettyä mahtavat pari päivää täällä kauniissa ja omituisessa Flagstaffissa. Paikka saa minulta lisäpisteet ainutlaatuisesta Twin Peaks tunnelmastaan. Tulee mieleen esimerkiksi seuraava Special Agent Dale Cooperin lausahdus, hänen saavuttuaan Twin Peaksiin ja aloittaessaan tutkimukset: "I have no idea where this will lead us, but I have a definite feeling it will be a place both wonderful and strange." Ihana ja omituinen on hyvä yhdistelmä - pätee paikkoihin, ihmisiin ja niin moneen muuhunkin juttuun. Mielummin omituinen kuin tavallinen. Kevyesti.

Linjuriauto on maantien ässä matkalla Vegasiin hoilailen tässä

Downtown LA, Greyhoundin asema. Taksi droppaa minut auringonpaahteeseen pihalle, jossa pyörii 50 Centin musiikkivideoista tutun näköistä sakkia. Kaulatatuoinnit ovat selkeästi in Californian jengeillä. Raul's not happy, riitelee kovaäänisesti puhelimessa ja pummaa samalla savukkeen.

Turvatarkastuksessa isokokoinen, arpinen, musta poliisi screenaa edellä menevää mustaa kundia. Minunkin vuoroni tulee - poliisi hymähtää kohdallani sarkastisesti ja viittoo minut suorilla läpi. Jos uskaltaisin, kaivaisin kameran esiin ja ottaisin valokuvia näistä ihmisistä ja tästä tilanteesta. Melkein kaikki penkit ovat varattuja, osa istuu tai makaa pitkin poikin lattiaa. Porukka seuraa jokaista liikettäni. Nyt arvioidaan, olenko helppo saalis vai oikeutettu olemaan rauhassa. Pelaan riskillä ja läjähdän lattialle kolmen jengiläisen viereen puolimakaavaan asentoon, oikaisen koivet rinkan päälle ja yritän näyttää lungilta, mutta vaaralliselta. Samalla mietin, lähteekö lattioiden lika upouusista GAPin farkuistani missään maailman pesussa ikinä pois.

Bussi on viimein valmis lähtemään matkaan. Paksu viiva tiikeribalsamia nenän alle, niin ei haista mitään. Kuulokkeet korville ja musat soimaan, niin ei kuule mitään. Hupparin huppu silmille, niin ei näe mitään. Mielikuvitus on siunaus, yhtä hyvin voisin istua business-luokan lennolla matkalla vegasiin. Bussikuski pujahtaa turvaan pleksikoppiinsa ja kuuluttaa, tai lähinnä pyytää, että kukaan ei tupakoisi matkan aikana sisällä bussissa, jos vaan mitenkään mahdollista. Bussi nytkähtää liikenteeseen. Kestää noin tunnin verran päästä ulos kaupungista, LA:n trafiikki on todellakin maineensa veroinen.

Barstow, Erin Brockovich -elokuvasta tuttu myrkkykaupunki. Greyhound on ylibuukannut bussin ja joudun jäämään asemalle hengailemaan. Barstow'n asemalle, jaix! Ei takeita, että mahdun seuraavaankaan bussiin. Virallinen kuumotus. Minua väijytään usealta eri suunnalta. Selviytymisvietti pistää jalat liikkumaan, rinkkakin tuntuu ihan kepeältä. Aika kuluu läheisessä Starbucksissa. Ilmainen wifi, siisti naistenhuone, pohjaton kuppi kahvia. Pahimmassa tapauksessa voin vaikka yöpyä täällä. Suhteeni Starbucksiin vahvistuu entisestään.

Viimein kohti Vegasia. Moottoritie halkoo aavikkoa. Loputon, suora tie katoaa jonnekin horisonttiin. Kaktuksia, hiekkaa, vuoristoja, kuivaa ja aurinkoa. Klassinen maisema, tuttu kelle tahansa kymmenistä elokuvista. Ihan älyn siistiä, Thelma & Louise forever! Lopulta edessä siintää kangastus, kuin tyhjästä ilmestyvä keidas keskellä ei mitään, Las Vegas. Lähes 7 km pitkä The Strip, eli Las Vegas Boulevard South vilkkuu, välkkyy ja pursuaa ihmisiä, kauppoja, kummajaisia ja valtavia casinoita nyt ja iänkaikkisesti. Asuuko täällä oikeesti tavallisia ihmisiä? Millaista mahtaa olla arki The Stripin ulkopuolella? Ihan epätodellinen paikka, kaksi yötä täällä on ehdoton maksimi.

Silmiä kirvelevä neonvalomeri, jättihotellit ja irvokas arkkitehtuuri antavat ihmettelemisen aihetta. Pelihalleissa aika ja paikka menettävät merkityksensä, pelimerkkien pinot kasvavat ja lopulta katoavat, ässiä lentelee hihoista pöytiin, kauniit ja vähäpukeiset tarjoilijat varmistavat, ettei ilmaisten drinkkien virta katkea missään vaiheessa iltaa niiltä, jotka syöttävät pelikoneisiin pennosiaan tai tuhlaavat pelipöydissä isompia rahoja. Pelaajien kasvoilta voi lukea fiiliksiä; vain yksi kierros vielä, ihan vaan hetki tässä ruletin äärellä, vielä yksi mahdollisuus, kaikki yhden kortin varaan.

Michael Jackson esiintyy samanaikaisesti ainakin kolmessa eri kohdassa pääkadulla. Polttariporukat viettävät täydellistä viikonloppua. Juoda, polttaa ja hillua saa missä vaan. Casinolta toiseen voi usein siirtyä ilman, että tarvitsee nähdä ollenkaan ulkomaailmaa, drinkit kulkevat luvalla mukana paikasta toiseen. Tässä kaupungissa syntiä on mennä aikaisin nukkumaan, olla selvinpäin, kiltisti tai käyttää vain mitättömät parikymmentä dollaria rahaa peleihin. Pelaan ja häviän kyllä enemmän kuin parikymmentä dollaria, muut säännöt tulee sitten rikottua.

Saavun Greyhoundin asemalle, yhteen Las Vegasin ghetoista, klo 05.30 aamulla. Vain muutaman korttelin päässä kaupunki on täydessä meiningeissään, viini virtaa ja kaikki on mahdollista. Kontrasti tähän paikkaan on melkoinen. Nyt on paha tilanne. Pahempi kuin missään muualla koko reissun aikana. Pimeää, autio parkkipaikka, kadulla näkyy vain hiippareita, tuuli riepottelee roskia aavemaisesti ilmassa ja seison aseman edustalla kadulla, jonka läpi ajaisin mieluiten ovet lukossa helvetin nopealla autolla, jossa on tummennetut ja luodinkestävät ikkunat. Mutta ei. Sisään asemalle se on lampsittava, jos meinaa päästä pois täältä. Odotushalli on täynnä ihmisiä ja matkalaukkuja. Nyt on sen näköistä sakkia ja sellainen meininki, että joka ikinen soluni huutaa minua tilaamaan nyt heti taksin, jolla hurruuttelisin aina seuraavaan etappiini, Grand Canyonille asti. Mutta eipä tässä mitään hätää ole, edessä vika matka Greyhoundilla, eli ei muuta kuin bussiin.

Matkaan lähdetään aikataulussa. Auringonnousu näyttäytyy legendaarisissa maisemissa, yksi kauneimmista näyistä ikinä, jopa Greyhoundin tahraisen ikkunan takaa katsottuna. Vieressäni istuva musta narkkarinainen tärisee, nykii, hihkuu ja mumisee itsekseen. Kukaan ei kiinnitä mitään huomiota. Ipodin akku tsippaa. Plan b, eli korvatulpat korviin ja huppu silmille. Pikkuhiljaa kanssamatkustajan pakkoliikkeet ja tasainen äännähtely kaikkoavat etäiseksi kohinaksi. Saan tehtyä itselleni hyvän kippura-asennon ja valun unen rajamaille. Tiikerinbalsami kirveltää nenässä. Bussi jyrryttää mennä tasaisesti eteenpäin. Aurinko tunkee väkisinkin ripsien välistä silmiin ja lämmittää ihanasti kasvoja. Ihan ässä olo.

A star is born

Hello Los Angeles! Lukemattomien toteutuneiden ja särkyneiden unelmien kaupunki. Landaan myöhään illalla LAXiin. Taksijonossa ystävällisen näköinen mies tuijottaa minua ja valtavaa rinkkaani huvittuneen uteliaasti ja ihmettelee, miten en meinaa kyykähtää valtavan painon alla. Siinä sitten jutellaan ja taas kerran tarinani maailmanympärimatkasta aiheuttaa suurta ihmetystä. Tyyppi esimerkiksi kysyy, että miten minä hommaan hotellit? Sanon, että kuule paria nappia painamalla netistä. Hän kysyy, missä hotellissa aion olla Las Vegasissa ja naurahdan, että kuule siihen on vielä pitkä aika, että en ole vielä buukannut mitään sieltä ja että kattoo nyt, missä järjestyksessä teen mitäkin, ensin Grand Canyon ja sitten Las Vegas, vai toisinpäin. Hän ei pysty ymmärtämään, että tuollainen yksityiskohta reissussani on vielä täysin auki, vaikka olen jatkamassa matkaa LA:sta jo muutaman päivän kuluttua. Kuten melkein kaikki muutkin tähän mennessä, myös tämä kaveri varoittaa LA:n vaaroista: "pimeän tullen ei sitten kannata ulos lähteä kävelemään, olitpa missä päin kaupunkia tahansa."

Hyppään taksiin, kuski on alkujaan venäjältä, mutta asunut LA:ssa ja seitsemän vuotta. Hän on myös kiinnostunut kuulemaan lisää matkastani, kyselee paljon kysymyksiä paksulla venäläisellä aksentilla. Minä puolestani pommitan häntä, miksi se on niin älyttömän suuri asia amerikkalaisille, että meikäläinen on backpackerina reissussa.

No, näille on kuulemma aivan käsittämätön konsepti, että duunista saisi täällä 5-6 kk palkatonta lomaa. Sellaista ei tapahdu täällä. Ikinä. Piste. Ja kuten jo edellisessä, Hawaii-postauksessa totesin, vain noin 37%:lla väestöstä on passi, joten keskiverto yhdysvaltalainen ei matkusta kauheasti oman maansa ulkopuolella. Paikat, kuten Eurooppa tai Aasia ovat todella eksoottisia matkakohteita. Lisäksi media on pelotellut kansalaiset tainnoksiin terrorismilla ja ylipäätään kaikilla niillä lukemattomilla vaaroilla, joihin "muualla maailmassa" törmää. Tuntuu, että porukka täällä haluaa perusreissaajaa enemmän turvallisuuden tunnetta, laatua, ostoskeskuksia ja valmiiksi järjestettyjä toureja, ei todellakaan mitään omatoimi-lomailijan seikkailuita.

Annan taksikuskille muhkean tipin ja tsekkaan sisään hotelliin. Se on todella kiva, ihan upouusi ja en tiedä miksi, mutta saan ihan naurettavan ison huoneen, jossa on kaksi jättikokoista sänkyä, isoin plasma-TV, mitä olen ikinä missään hotellihuoneessa nähnyt, ilmainen netti ja kaiken kaikkiaan mahtavat puitteet. Respan mimmi on tosi cool ja neuvoo, että hän voi buukkailla mulle kaikki kuljetukset, nimittäin se on tosiasia, että täällä ei sitten voi katsella ympärilleen kävellen. On ihan liian pitkät välimatkat jopa minulle. Buukkaan samantien koko päivän tourin, joka sisältää kaikki ne kohteet, mitä reipas turisti LA:ssa ollessaan koluaa läpi. Buukkaan samalla myös Universal Studios ja Disneyland -liput ja kuljetukset, jee! Koko LA:n ohjelma valmiina ja buukattuna, helppoa.

Lampsin läheiseen ostariin, josta saan juomista, snackseja yms. Kaupan myyjä kysyy ihan suoraan, että olenko autolla. Sanon, että empä ole, vaan kävellen ja ihan tuossa kivenheiton matkan päässä kivassa hotellissa. Hän sanoo, etten saisi kävellä täällä tähän aikaan yksin, vaikka ollaankin Hollywoodin sydämessä. Kello on 21.30 paikallista aikaa. En ota tuohon mitään kantaa. Hän antaa minulle viereisen pizzerian menun mukaan ja sanoo, että voin tilata kotiinkuljetuksella sieltä sapuskaa. Olen vähän huvittunut, hotelli on melkein kadun toisella puolella, miksi tilaisin ruokaa kotiinkuljetuksella? Myyjä siihen: "So that you don't have to get out from your hotel during evening." Johon minä: "But i WANT to get out from my hotel during evenings as well". Johon myyjä: "Lady, this is LA. Did you see any other people walking down that road? No? That's what I'm saying. You don't walk around alone during evening or especially during night, got it?"

Ei muuta kuin tourille, eli koko päivän rundi ympäri kaupunkia. Ihan mahtava keli, aurinko paistaa koko päivän. Hollywood, Fame of walk, Kodak Theatre, Sunset Boulevard, Venice Beach, Santa Monica, Bel Air ja julkkisten talot Mulholland Drivella ja Beverly Hills'issa, Rodeo Drive, useita eri elokuva-studioita, elokuvakohtauksista tuttuja paikkoja, ostoskatuja, biitsejä, kuuluisia ravintoloita, yökerhoja ja lokaatioita, joissa milloin kukakin kuuluisuus on toilaillut, kuollut tai muuten vaan käynyt hengaamassa. Kaikki oleelliset paikat tulee nähtyä, you name it.

Julkkisten taloista käymme stalkkaamassa esimerkiksi Leonardo Di Caprion, Julia Robertsin, John Travoltan, Jennifer Lopezin, Jack Nicholsonin, Cherin, Nicholas Cagen, Marilyn Monroen, Erroll Flynnin ja monen muun elävän tai edesmenneen tähden taloja. Rodeo Drivella Yves Saint Laurentin liikkeen edessä parveilee paparazzeja ja väkeä, se on kuulemma itse Sir Elton John siellä ostoksilla. En jaksa jäädä odottamaan, hänen flamboyantin tyylinsä tuntien saattaapi tovi vierähtää, ennenkuin kaveri astelee ulos. Oikein kiva päivä, jonka päätteeksi jään vielä hengaamaan Hollywood Boulevardille ja sahaan ristiin rastiin sen ymäristössä olevia katuja. Yhden rakennuksen päätyseinä on upeiden graffitien peitossa, siistiä. Porukkaa parveilee seinän luona ja moni käy kirjoittelemassa seinään puumerkkinsä, runon, mitä tahansa. Minäkin käyn. Tuherran sököllä kuulakärkikynälläni oman walk of fame -tyyppisen mini-tähteni, jonka keskelle kirjoitan: "Mipi was here". Hah, jälleen yksi uusi tähti syntynyt Hollywoodiin.

Päivän paras juttu tapahtuu, kun yksi kundi (söpö, yes!) tuosta vaan pysäyttää minut kadulla, tarraa siis olkapäistä kiinni ja isosti hymyillen huudahtaa: "You're right my style! California style!". Palkitsen kohteliaisuuden kepeällä poskisuudelmalla, ja jatkan matkaa. Ah, oh, jee, tuo kyllä kruunasi minun muutenkin loistavan päivän. Illalla käyn japanilaisessa syömässä kaikessa rauhassa ja nautin lasillisen hyvää punaviiniä.

Seuraavana päivänä Universal Studios! Ihan mieletön paikka. Vedän kaikki mahdolliset ridet läpi ja koko päivähän siinä helähtää mennä. Melkein tunnin kestävä Studio Tour on erityisen kiinnostava, mennään King Kong 3D-luolaan, joka on huikea kaikkine efekteineen ja nähdään monien tuttujen elokuvien ja sarjojen lavasteita alkuperäisessä formaatissaan; Psycho, Tappajahai I, The War of World's, Täydellisten Naisten Wisteria Lane. Jälleen kerran ostaminen on tehty helpoksi, täältä ei varmasti kukaan lähde ihan tyhjin käsin pois. Illalla miihailen Downtownissa, liikkuminen metrolla on kätsyä. Kadulla kuljeksii jonkin verran kodittomia ja tyyppejä, joilla on paljon asiaa näkymättömille kavereilleen, mutta noitahan nyt näkee missä tahansa suuressa kaupungissa maailmalla. Ei mitään poikkeuksellista.

No entäs sitten Disneyland! Astelen lippuluukuille Disneyn tunnetuimpien sävelien pauhun johdattamana, ihan kuin olisi menossa johonkin elämää suurempaan seikkailuun. Voin vaan kuvitella, miltä tuntuu sellaisista kymmenvuotiaista kavereista tänne ensi kertaa saapuessaan, kun itsekin olen ihan täpinöissäni. Hyvä etten joudu käsikähmään kahden, noin 12-vuotiaan pikkukundin kanssa, jotka pokkana etuilevat jonossa. Joudun tosissaan pitämään puoleni päivän aikana kaikissa jonotustilanteissa. Yliväsyneet ja kierroksilla käyvät lapset ovat murhanhimoista ja häikäilemätöntä sakkia. Yksi sellainen saparopäinen enkelin näköinen tyttö potkaisee minua ihan tahallaan pohkeeseen kaksi kertaa Peter Pan's Flightin jonossa. Hänen vanhempansa todellakin näkevät tilanteen, mutta eivät reagoi. Tyttö potkaisee kolmannen kerran, jolloin käännyn, kumarrun hänen silmiensä tasolle ja teen hänelle "I'm watching you" -liikkeen (tiedätte kaikki, esim: Meet the Fockers' -leffa ja Robert de Niro) vakavalla naamalla. Siihen loppui mukilointi.

Ajelen kaikki mahdolliset ridet, Space Mountain, Snow White's Scary Adventures, Peter Pan's Flight, Haunted Mansion, Indiana Jones Adventure, Pirates of the Caribbean ja vaikka mitä muuta. Ihan huippua! Kyllä on tehty viimeisen päälle hienoksi tämä paikka. Käytetään viimeisintä teknologiaa, on uskomattomia hologrammi-toteutuksia, heijastuksia, 3D-efektejä ja vaikka mitä. Porukkaa on tietyti ihan älyttömästi, ja nyt ei ole edes sesonki tai viikonloppu. En todella haluaisi olla täällä joskus kesäkuussa jonottamassa. Kaikki kuitenkin toimii moitteetta. Joka paikassa on älyttömän siistiä, jonot liikkuvat nopeasti (päättelin tämän johtuvan siitä, että vaikka jonot ovat piiiitkiä, suurin osa jonottavista on erittäin isokokoista porukkaa, eli yksi henkilö vie jonossa käytännössä 2-3 ihmisen tilan, joten syntyy illuusio pitkästä jonosta), naistenhuoneet ovat spotless (varmaan Helinä-keiju käy aina vaan tupsauttamassa taikapulveriaan ovella ja PUFF, paikka on tahraton). Tapaan Hessun, Pluton, Mikin (tippa linssissä olin) ja muita kavereita, syön New Orleans Squarella ihanaa clam chowderia leipäkuoressaan ja räpsin kuvia sieltä täältä. Täällä meneekin sitten ihan koko päivä, olen takaisin hotellilla vasta puoli yhdeksän jälkeen illalla ja ihan poikki. Aamulla laitan kamat kasaan, kampean rinkan taas kerran selkään ja jatkan matkaa.

Los Angelesista jää hyvä maku. Rento, aurinkoinen ja aika rock meininki. Vähän niinkuin mullakin just nyt.

Alohavillessa kaikki on paremmin

Boardaan yöllä klo 01.00 aikaan 02.03.2011 Fijillä noin 8,5 tunnin lennolle Honoluluun, jonne saavun paikallista aikaa 10.35 edellisenä päivänä, eli 01.03.2011. Aaaaaa, tämä onkin aikakone! Lennon stop-over on Christmas Islandsilla. Mietin, asuukohan joulupukki kesät siellä? Lento sujuu rennosti, minulla on nimittäin koko penkkirivi käytettävissäni, joten yritän nukkua. Ei taida olla se kiireisin reitti tämä Fiji - Christmas Island - Honoloulu -pätkä. Laskeutuminen Honoluluun on kiva, lennetään yllättävän pitkään todella matalalla, meren yllä. Näen valaan, en tiedä mikä niistä, mutta valas mikä valas. Se on ihan pinnassa ja tyrskii komeasti, kunnes lopulta näen vaan pyrstön heilahtavan pinnassa ja se katoaa pikkuhiljaa syvemmälle tummenevaan veteen. Sweet. Wale watching, check! Eli nyt on sekin sitten nähty riittävän läheltä, ei tarvitse erikseen buukata itseään Honolulussa whale watching -tourille.

Tosiaan, minä aina pienenä oikeesti luulin, että Honolulu ei ole todellinen kaupunki vaan tavallaan mielikuvituspaikka. Samalla tavalla kun sanotaan, että voipi mennä "sinne, missä pippuri kasvaa", yhtä hyvin olisi voinut sanoa menevänsä vaikka Honoluluun asti. Eli k-a-u-a-s, mutta vaan vertauskuvauksellisesti. No täällä kun sitä nyt kuitenkin ollaan, tuntuu ihan hassulle. Kaikki ne kliseet, mitä olen tästä paikasta mielikuvissani ajatellut, toteutuvat 100%:sti. Waikiki Beachin tunnelma ja näkymä biitsiltä merelle, Honolulu skyline iltavalaistuksessa, aloha-huudahdukset, kaulaanripustettavat lei't, ukulelea soittavat isokokoiset hawaiilaiset kundit, kauniit naiset hapsuiset olki-hameet lanteillaan, kookospähkinän puolikkaat asusteen yläosana ja kukkaseppeleet hiuksissaan, uber-ruskettuneet ja taitavat surffibeibet ja -kundit sankoin joukoin biitsillä ja pitkin katuja lampsimassa vettä tippuvana laudat kainalossaan, turistit värikkäissä hawaii-paidoissaan sekä huomattava määrä luonnottoman turpeita huulia, siloteltuja ryppyjä, kohotettuja kasvoja, valkaistuja hampaita ja kokoonsa nähden epäuskottavan kiinteitä rintavarustuksia.

Jänskään vähän maahantulo-muodollisuuksia, muistelen ensimmäisen kerran jenkkeihin saapuessani vuonna 2004, että kesti nimittäin tovin ja hirveesti joutui selittelemään virkailijoille kaikenmaailman juttuja. Mitenkäköhän kauan menee, että pääsen passin- ja turvatarkastuksista läpi ja moneenkohan kysymykseen joudun vastaamaan? No yhteen: "Did you have a good flight?" Menen heittämällä läpi koko hässäkästä, varmaan nopeammin kuin ikinä Helsinki-Vantaalle saavuttaessa.

Hawaii on Yhdysvaltojen nuorin osavaltio (1959), jonka väkiluku on puolentoista miljoonan luokkaa. Pääkaupunki Honolulu sijaitsee Oahu-saarella. Kuuluisin saarista lienee Maui, joka on tunnettu ennenkaikkea biitseistään ja surffauksesta. Muut saaret vaikuttavat myös kiinnostavilta, löytyy sademetsää, tulivuorta ja vaikka mitä, mutta ainoa tapa siirtyä saarelta toiselle on lentäminen, joten en yksinkertaisesti viitsi/jaksa käyttää muutaman päivän minibreikistä suurta osaa ajasta lentokenttä-transfereihin ja kamojen raahaamiseen. Siispä päätän hengailla Oahulla. Ei huono valinta varmaan sekään. Sitäpaitsi tulivuoret ja sademetsät tuli koluttua jo ausseissa ja NZ:ssa.

Täällä Hawaiilla on ihan oma meininkinsä. Asiat ovat jotenkin vaan yleisesti ottaen mallillaan. Ystävällisiä, puheliaita (ja kyllä, välillä vähän äänekkäitä) ihmisiä, hintataso on edullinen ja tuntuu, että rahoilleen todella saa vastinetta, mihin tahansa ruokaan, aktiviteettiin, tuotteeseen tai palveluun omia pennosiaan tunkeekaan. Ruoka on hyvää, annokset isoja, palvelu erinomaista ja kaupunki on suunniteltu jatkuvaan kuluttamiseen ja elämästä nauttimiseen. Siihen, että turistit viihtyisivät, olisivat hyväntuulisia ja polttaisivat täällä maksimaalisen määrän rahaa lomansa aikana. Sitten vanhana mummona minäkin sijoitan miljoonaomaisuuteni tänne. Ostan isolla terassilla varustetun asunnon tuosta Waikikilta, heti puolenpäivän jälkeen kaatelen aina tärisevillä, maksaläiskäisillä käsilläni tilkkasen sherryä lasiin ja ihailen parvekkeelta kauniita surffareita.

Suurin osa turisteista on yhdysvaltalaisia. Sitten kakkosena tulevat japanilaiset. Sankoin joukoin, tietysti. Ajatelkaa, että vain 37%:lla maan kansalaisista on passi. Ihan oikeesti, miettikää! Jos ajatellaan, että maan väkiluku on luokkaa 307 miljoonaa asukasta, niin se on melkoinen könttä porukkaa, jotka eivät voi matkustaa edes Kanadaan. No, kotimaan matkailu on siis erittäin suosittua, mutta ompahan tällä maalla tarjotakin käsittämätön määrä nähtävää, kulttuuria, aktiviteetteja ja luonnonihmeitä vaativampaankin makuun.

Kaikki kysyvät ihan ensimmäisenä, "Where are you from?", siis hotellin respa, laukkupoika, huonesiivooja, Starbucksin myyjä, tupakkaansa tulta pyytämään tullut mies, ihmiset, joita tapaan tourin aikana, tarjoilija, taksikuski jne. Nyt kun mietin tarkemmin, niin eipä täällä juurikaan näy eikä kuulu edes venäläisiä tai saksalaisia, katohan. Eli taidan olla aika eksoottinen reissaaja näiden mielestä. No, sitten kun sanon, että Suomestahan sitä ollaan, niin tapahtuu melkein joka kerta huvittava ilmiö; suurin osa asiaa tiedustelleista katsoo vaan vähän sillai ohi ja mutisee vaan jotain epäselvää tai jää vähän suu auki ihmettelemään puolikysyvästi "Aaaaaaa?". No sitten sanon, että siis olen Euroopasta, niin sitten jo porukka ymmärtää, että mistä päin maailmaa noinniinkuin suurinpiirtein olen, mutta ei kukaan, yksikään tätä asiaa kysyneistä ihmisistä osaa pistää Suomea maailmankartalle ollenkaan. Sitten lisään vielä loppuun, että siis Suomi on Euroopassa ja tarkemmin sanottuna siinä Venäjän vieressä ja siellähän ne on sitten ne muutkin pohjolan maat kuten esimerkiksi Ruotsi ja Norja siinä meidän toisella puolella. No nyt sitten viimeistään tuntuisi, että kuulijalle syntyy käsitys, että mistä sitä ollaan kotoisin, mutta monta kertaa tuntuu, että eipä se tuosta Eurooppa-tason oivalluksesta taida ajatus kirkastua yhtään tarkemmaksi. No tästähän sitä syntyy sitten aina hyvää ja huvittavaa keskustelua. En ole vielä missään joutunut niin perinpohjaisesti selittämään itsestäni, reissustani, maista joissa olen vieraillut tourin aikana, työstäni yms. kuin täällä. Näille on selkeästi ylitsepääsemättömän uskomaton juttu, että matkustan yksin, että olen käynyt niin monessa paikassa tällä reissulla ja että tulen niin kaukaa. No, eipä varmaan Hawaii ole se ykköskohde backpackereille, kuten vaikka aussit ja NZ, joissa kaltaisiini travellereihin on totuttu ja varmaan jo suurinpiirttein kyllästytty.

Ekana aamuna herään siihen, että pää ei käänny ja selkä on ihan jumissa. Ei muuta kuin etsimään hierontapaikkaa, jonka löydänkin ihan hotlan vierestä. Minut hieroo sellainen japanilainen, arviolta 140-vuotias, minua olkapäähän asti pituutta omaava, Karate Kid -elokuvasta tutun Mr Miyagin näköinen ukkeli. Ihan kauheesti rupesi naurattamaan samantien kun näin hänet. Vaan eipä naurattanut enää kun makoilin hierontapöydällä hänen käsittelyssään. Sanon vielä oikein erikseen, että minua sitten saa hieroa ihan kunnolla. Mr Miyagi ei ruhella tai painele hulluna, vaan harjoittaa jotain omituista, salaperäistä, japanilaista hierontatekniikkaa ja löytää jotain ihan uskomattomia kipupisteitä yläkropastani. Niin vaan hävisi kipu ja selkäkin tuntuu paremmalta kuin viikkokausiin.

Yhden päivän vietän kokonaan patikoiden ympäri saarta. Diamond Head Hill on yksi Hawaiin tunnetuimmista luonnonmerkeistä Oahun itäisen kärjen nokassa. Kävelen ensin koko valtavan alueen ympäri merinäkymiä samalla ihaillen ja sitten trekkaan mäen huipulle. Nousu on lyhyt, vain noin 30 minuuttia, mutta jyrkkä - suoriudun siitä naureskellen. Nautin kovasti näistä kaupunkikävelyistäni ja observoinnista, jota harrastan retkilläni: kyylään ihmisiä, taloja, luonnon ihmeitä, meren aaltojen rytmiä, surffareita menossa, tulossa ja laineilla, koiranulkoluttajia ja koiria, ravintoloiden ja putiikkien ikkunoita, vastaantulevia juoksijoita ja vaikka mitä. Kaikista paras tapa tutustua mihin tahansa kaupunkiin, kulttuuriin ja paikallisten arkeen on vaan kävellä loputtomasti ja välillä päämäärättömästi ympäri kaupunkia ja vaan päätyä eri paikkoihin ja havannoida kaiken maailman juttuja ympärillään. Sitä näkee asioita ja tekee johtopäätöksiä ihan itse ilman turistikierrosten valmiiksipureskeltuja faktoja ja usein vähän tylsiäkin toureja.

Kas vain, hotellini välittömässä läheisyydessä on valtava ostoskeskus. Shall I or shall I not? Tiedän, mitä siitä pyörähdyksestä saattaa suurella todennäköisyydellä seurata ja rinkkani alkaa olla jo ihan täynnä. Olen jo edellisenä päivänä lähettänyt yhden pienen paketin kotiin. Tsekkaan vielä matkalaukkujen painorajoitus-hommelit ja selviää, että vaikka vika lentoni on Finnairin lento, varaus ja lipunkirjoitus on tehty Quantasin toimesta. Pelkästään hyviä uutisia! Saan laittaa ruumaan sitten aikanaan New York - Helsinki -lennolle kaksi laukkua, molemmat saavat olla painoltaan 23 kg (siis per laukku). Pelastus! Siltikin, tarkkana täytyy olla, en nimittäin halua tässä ennen NYCia raahata yhtään mitään ylimääräistä. Päätän käydä ihan vaan piipahtamassa ostoskeskuksessa. En ees viitsi kirjoittaa tuosta aiheesta tarkemmin.

Muistatko ystävämme tohtori Matthewin Fijilta? Kumpa voisimmekin kaikki unohtaa, eh? No, tohtori Matthew on jotekin ihmeellisesti paikallistanut minut Facebookin kautta ja laittanut friend requestin mukana jonkun omasta mielestään nerokkaan lausahduksen, tyyliin: "Hi spy-girl, it's Doctor Matt. Wish you were here...jne". Oikein kylmät väreet tulee. Onko minussa joku mäntti-magneetti? Nimittäin täällä Honolulussa tapahtuu seuraavanlainen episodi. Yhtenä päivänä joku ihan random-jätkä kävelee luokseni, kun siemailen ihanaa kahvia terassilla ja luen kirjaani. Tyyppi ojentaa minulle pienen, taitellun paperilapun, jossa on hänen nimensä ja puhelinnumeronsa ja sanoo toivovansa, etten loukkaannu tästä suorasukaisesta eleestä, mutta että jos haluaisin hengailla hänen kanssaan Honolulussa, niin hän olisi kuulemma käytettävissä. Olen ihan hämilläni, kaveri nimittäinn keskeytti minun lukuhetkeni, enkä ollenkaan tajunnut, että hän oli jostain toisesta pöydästä ilmeisesti kärkkynyt minua. En halua olla epäkohtelias, mutta en osaa sanoa mitään muuta kuin että: "Thanks, I'll consider that." Naulitsen katseeni takaisin kirjaan keskustelun päättymisen merkiksi ja toivon että tyyppi tajuaa poistua. No, onneksi tajuaa. Jätkä lähtee siitä ja ajattelen, että olipa vähän ihme tyyppi. Uppoudun takaisin kirjani pariin, hörpin kahvini loppuun, ryttään saamani paperilapun tyhjään kahvikuppiin ja päätän jäädä vielä hetkeksi lukemaan. Noin 15 min kuluttua joku taas keskeyttää minut. No mitä nyt? No se on se saamarin sama jätkä siinä taas. Vähän kärsimättömän, mutta itsevarman oloisena sanoaa: "Soooo, have you made your decision? I mean, I'm available for example tonight." Tuijotan häntä ihan epäuskoisena ja änkytän jotain sekavaa. Myötähäpeän ja tukalassa tilanteessa olemisen yhdistetty fiilis ei ole miellyttävä. Samassa muistan paperilapun kahvikupissa ja näen, kuinka jätkä huomaa saman asian: tarjoilija ei ole vielä korjannut kahvikuppia pois, ja kundilta saamani paperilappu näkyy varsin selkästi kupin pohjalle rytättynä kuin roska. No eipä siinä, jätkähän pistää minut tilille tekosistani, että miksi en sitten suoraan voinut heti sanoa, etten aio soittaa hänelle, kun näköjään heti tiesin, etten aio soittaa. Ihan oikeesti. Tapahtuuko tämä minulle? Riitelen ventovieraan jätkän kanssa hänen lemppaamisestaan ennenkuin olen edes kunnolla puhunut hänen kanssaan, suostunut treffeille saatikka seurustellut tai lempannut hänet. Ympärillä olevat ihmiset saavat varmaan käsityksen, että olemme pariskunta ja meillä on joku parisuhderiita meneillään. Tilanne onneksi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, nimittäin jätkän huudahdukseen "You're such a foney!" samalla kun hän kääntää selkänsä ja marssii pois. Tunnen, kuinka vieressäni istuva pariskunta katsoo minua tuomitsevasti. Miten voi tulla syyllinen olo asiasta, missä ei ole ollut osallisena millään tavalla tai jota ei itse asiassa ole edes tapahtunut? Survon kirjani laukkuun ja lähden menemään.

Muutamana aamuna herääminen menee vähän pitkäksi. Vannoutuneena talviurheilulajien fanina ja innokkaana penkkiurheilijana katson nimittäin netti-tv:sta Oslon MM-hiihtoja parina yönä. Kyllä. Naisten ja miesten viestit oli vaan pakko nähdä. YLE Areena ei tietenkään täällä näy, eikä mikään muukaan suomalainen, vastaava netti-TV-palvelu, joten joudun seuraamaan live-lähetyksiä SVT:n kautta ja kuuntelemaan ruotsalaisselostajien puoli-ivallisia kommentteja suomalaisten hiihtokunnosta. Onneksi en tajua ihan kaikkea, mitä höpöttävät.

Huristelen pitkin kaupunkia ilmaisilla tai puoli-ilmaisilla trolley-puksuttimilla, jotka ovat vähän niinkuin pyörillä oleva junan vaunu, slurpin täydellista ramen-keittoa halvassa japanilaisessa, illallistan thaimaalaisessa, joka ei ole thaikkua nähnytkään ja herkuttelen frozen youghurt -paikkojen loistavilla valikoimilla tuoreita mustikoita, vadelmia, mangoa. Kyllä kuulkaa syöminen on vaan niin mukavaa.

Pakko kertoa tähän väliin pari huvittavaa huomiota, joihin törmään yhdellä monista observointi-kävelyistäni. Edessäni kävelee mies, joka taluttaa kahta mopsia. Toinen on ihan pentu ja beigen värinen, toinen on tosi lihava ja väriltään musta. Mopsit on jotenkin niin huvittavia. No, vastaan kävelee pariskunta ja nainen sanoo miehelleen koiria osoittaen: "Oh, how sweet, check out those cute Labradors." Siis kyllä minäkin joskus joudun kaksi kertaa katsomaan, että onko tuo koira Parson Jack Russel vai sileäkarvainen kettuterrieri ja olempa kerran kauempaa katsottuna sekoittanut kultaisen noutajan labbikseen, mutta että noin kahden metrin näköetäisyydeltä, suoraan edestä katsottuna, miten voi sekoittaa kaikista maailman koirista mopsin labbikseksi?

Toinen huvittava observointi sattui ison tavaratalon pukukopissa sovittaessani bikineitä. Viereisessä kopissa oli nainen, jonka parka-mies ravasi myymälän ja pukukopin väliä hakemassa eri kokoisia, värisiä ja mallisia alusvaatteita naiselleen. Ja mikä omituisinta, aina kun nainen kokeili jotain uutta, miehen piti mennä siksi aikaa pukukoppiin sisälle naisen kanssa. No, ensinnäkin ne alkoi "making out" siellä pukukopissa, siis älyttömät huohotukset ja tuhmat kuiskuttelut, jotka minä kyllä olin pakotettu kuulemaan. No, vähän siinä sitten yskiskelin, niin sitten varmaan tarjusivat lopettaa. Sitten seurasi ihan uskomaton keskustelun pätkä, joka meni jotakuinkin näin:

Nainen: "Soooo, let's see. What exactly do we have here. Right, I think we have five potential ones and these ones we need to evaluate again. I just put them here."
Mies: "Yeah. I mean, those ones we definitely need to take under closer inspection. But these ones here, these are just not practical."
Nainen: "You're so right. How about these? We do not like flowers, do we?"
Mies: "No. We sure don't like flowers. They way too colorful, but look comfortable, though. Let's not give up on that one yet."
Nainen: "No. I think we should get rid of the flowery ones. But hey, we did like these lacy ones, didn't we?"
Mies: "Yeah. But honey, these ones are wireless. We've never been that happy with wireless, haven't we?
Nainen: "You're sooooo right. So, let's see where are we now. O'ou! We have a major situation with these two. I say we might want these with dots. Not the pink ones, right?
Mies: "Yeah, that's right. Let's go for the dotted ones, now that's a score.""
Nainen: "Ok, you know, I really feel we should take these three, but the ones we first considered, we should terminate, right?"
Mies: "Yeah. We terminate those."
Nainen: "Oh, look at these, aren't they just perfect?! See!"
Mies: "Negative. I mean they're really pretty but just feel the fabric. It's not that elastic. I think these need to be hand-washed and we're not really into doing our laundry by hands, are we?"
Nainen: "You're so right. I get rid of these. Also, these are not push up's, we do like push ups, don't we?
Mies: "Absolutely - we have to go with push up's."

Ja niin edelleen. Sinä päivänä kun suomalainen mies kampeaa ihtensä vapaaehtoisesti mukaan alusvaateostoksille naisensa kanssa ja vieläpä samaan pukukoppiin missään muussa mielessä kuin korkeintaan vanhassa kunnon tirkistelymielessä -ei totta hitossa ainakaan antamaan mitään asiantuntevia kommentteja kaaritukien sopivuudesta, lycran elastisuudesta, siitä onko pitsiset rintaliivit järkevämpää pestä käsin vai koneessa tai ylipäätään heittäytymään tuollaisella intensiteetillä ja asiantuntemuksella alusvaatekeskusteluun mukaan- ovat maailmankirjat totisesti sekaisin. Toivon, että suomalaiset miehet käyvät jatkossakin ihan itsenäisesti hankkimassa tuplettinsa tai mitkä tahansa kalsarinsa ja ennen kaikkea antavat meidän naisten uppoutua ihan keskenämme tai tyttöporukalla alusvaatteiden ostamisen haasteisiin. On tiettyjä asioita naisten maailmassa, joihin miesten ei tarvitse tunkea ihteensä mukaan, tämä on todellakin yksi niistä.

Buukkaan itseni koko päivän, siis oikeesti 12 tunnin Star & Stripes -tourille, joka on erittäin kattava Pearl Harboriin ja toiseen maailmansotaan liittyvä retki. Erittäin mielenkiintoista. Koluamme Pear Harborin, katsomme elokuvateatterissa 45 min pituisen pätkän, joka sisältää alkuperäistä materiaalia siitä, mitä tapahtui tuona kauhun päivänä 7.12.1941 Pearl Harborissa, Honolulussa, kun japanilaisten yllätyshyökkäys amerikkalaisten tärkeimpään sotilastukikohtaan mullisti maailmanhistoriaa. Käymme USS Arizona Memorial -muistomerkillä, joka on kieltämättä vaikuttava. Se on meressä suoraan uponneen USS Arizonan päällä, jonka hylky näkyy todella selvästi pintaan. Kaikki aluksen mukana menehtyneet sotilaat ovat edelleen vedenalaisessa haudassaan. Hylkyä ei ole koskaan haluttu nostaa ylös tai tyhjentää. Sitten USS Missouri -taistelualukselle, joka oli viimeksi toiminnassa mukana Persianlahden sodassa, eli ei kuitenkaan niin kauan aikaa sitten. Näemme aukion, jolla kaikki tukikohdan hävittäjälentäjät olivat parkissa vieri vieressä, kun japanilaisten ilmahyökkäys alkoi. Taistelualusten lisäksi amerikkalaiset menettivät myös koko lentotukikohtansa. Tuntuu jännälle käppäillä myös Pearl Harbor -elokuvastakin tutuissa maisemissa, näen lennonjohtotornin ja lentokonehallin, joka on tätä nykyä lentokonemuseo. Päivä huipentuu Punchbowl-hautausmaalle, jonne on haudattu pääasiassa Pearl Harborin hyökkäyksessä kuolleita sotilaita ja toisessa maailmansodassa palvelleita veteraaneja. Nimi Punchbowl (boolimalja) tulee siitä, että hautausmaa oli alkujaan taistelukoneiden tankkauspaikka, eli siellä sijaitsi valtavat säliliöt koneiden polttoainetta (booli) ja paikka sijaitsee laaksossa, jota ympäröi joka suunnalta komeat kukkulat (malja).

Yhden illan notkun taas koneen ääressä, suunnittelen Kalifornian reittiäni vähän tarkemmin. Pläniin tuli sellainen muutos, tai siis lisäys, että aion pyörähtää myös Arizonassa, nimittäin Grand Canyonilla. Teen siellä joko päivän tai parin yön vaelluksen, minulla on jo muutama tiedustelu vetämässä. Ja tuleehan sitä siinä samalla käytyä myös Nevadan puolella, koska onhan se samalla reissulla kurvattava ilman muuta Las Vegasiin.

Kaikkien paikallisten kanssa jutellessani yksi teema toistuu, kun kerron olevani menossa seuraavaksi Los Angelesiin: Ei kiva paikka. "Get away from LA as soon as possible", "Be careful", "Why do you go there, in a first place, it's very dodgy." jne. No tiedänhän minä, että LA:lla on maine ja tiedän, että se on yksi maan levottomimmista jengi-pääkaupungeista, mutta en nyt lähtisi ihan pelosta tärisemään sinne saapuessani enkä todellakaan aio kököttää jossain hotellissa koko aikaa. Liiottelua, sanon minä!

No, googlailen vähän tarkemmin aiheesta ja löydän ihan kokonaisen websiten joka käsittelee aihetta ja jossa on oma keskustelufoorumi aiheesta "Unsafe places in LA". Sen verran tuolla varoitellaan vaikka mistä pahuuksista, joten päätän olla kaukaa viisas ja buukata hotellin jostain Hollywoodin kulmilta. Sen on pakko olla ok-aluetta. Ja sellainen löytyykin, vieläpä epäilyttävän edullisesti. No pian selviää miksi. Googletan vielä vähän lisää ja tajuan, että vaikka hotelli on Sunset Boulevardin kupeessa, se sattuu olemaan väärässä päässä ko. katua (ja on sitten muuten melko piiiitkä katu), eli ihan itäisessä päädyssä, joka on nettikeskustelun mukaan jonkinasteinen jengirajojen leikkausspiste. Jaaha. Lisäksi hotellin varausvahvistus-mailissa lukee, heti ensimmäisenä: "We are the largest gay-friendly hotel at Sunset Boulevard". No sehän on hieno homma, ei siinä mitään. Perun kuitenkin hotlan ja buukkaan itseni varman päälle Holiday Inniin ihan Hollywoodin sydämeen, kivalle alueelle, ihan Walk of Famen ja muiden turistihömpötysten äärelle.

Viimeistelen tätä tekstiä istuskellessani Honolulun kentällä. Check-iniin meni sittenkin paljon vähemmän aikaa, mitä oli kuvitellut, kaikkiaan noin 5 minuuttia. Ei vielä ensimmäistäkään turvatarkastusta. Ihme homma. IPodissa soi ranskalainen hip hop ja olo on musiikista johtuen melkeinpä kotoisa, voisin yhtä hyvin olla nyt millä tahansa Euroopan kentällä olettaen, että olisi kesä. Närkin tässä samalla valtavaa Frozen Youghurt -annostani ja siemailen Starbucksin ihanaa lattea. Ah, ne elämän pienet ilot - lämmin tuuli, auringonpaiste, ei kiire mihinkään, hyvää poppia, mukava lähtemisen tunne lentokentällä, ihmisten observointia. Niin paljon matkaa, kokemuksia ja seikkailuita takanapäin ja riittävästi vielä myös edessäpäin. Very good.

Hypistelen kaulassa roikkuvaa onnenamulettia, joka on kaulassani 24/7. Kahta pyöreää, hopeista rinkulaa. Toisessa lukee "Freedom" ja toisessa "Courage". Sain korun läksiäislahjaksi eräältä erityiseltä, ihanalta ihmiseltä. Eiköhän sitä näillä eväillä -jo karttuneella matkakokemuksella ja tämän onnenamuletin turvin- uskalla meikäläinenkin lähteä ihan reippaissa tunnelmissa haahuilemaan tuonne enkelten kaupunkiin.

Valetohtori, gentleman ja velho Playa del Fijilla

Fiji on yhtä kuin noin 350 saarta ja yli 850 000 asukasta, joiden arjessa köyhyys, korruptio, rikollisuus ja jatkuvasta sisäpoliittisesta kuohunnasta johtuvat levottomuudet ovat itsestäänselvyys. Fiji on myös paljon muuta, kuten röykkiöittäin backpackereita seikkailemassa ristiin rastiin pääsaaren kupeessa sijaitsevaa Yawasa-saarirykelmää. Tai sitten pääsaarilla (Viti Levu ja Vanua Levu) honeymoonilla olevia imeliä pariskuntia, viiden tähden pakettilomaansa viettäviä perheitä ja eläkeläisiä, pääasiassa Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista. Ja tietysti meikäläinen, joka ei oikein osu mihinkään noista edellä mainituista. Bula! Tervetuloa Pacific Oceanin kanariansaarille.

Fiji tarjoaa majoitusta backbacker-tason karuista bungaloweista ja dormeista aina ylellisiin luxus-kohteisiin, kuten pääsaarten resortit, Outrigger, Shangri La ja Sheraton tai Turtle Island ja Yasawa Resort Yasawa-saarilla. Molemmat noista viimeksimainituista voi halutessaan sitten myös vuokrata yksityiskäyttöön. Mietin tuotakin vaihtoehtoa, mutta päätin sitten kuitenkin tyytyä buukkaamaan itseni merinäköalalla varustettuun luxushuoneeseen viiden tähden resortissa. Näppärää. Milläköhän valuutalla olin ajatellut elellä loppumatkan? Ei tosi, olin jo etukäteen päättänyt, että Fijilla en sitten aio könöttää jossain näivettyneessä bungalowissa ilman kivaa kylppäriä, ilmastointia tai varmuutta siitä, kömpiikö ikkunan rakosista yöllä sisään joku örkki (siis vaikka käärme tai paikallinen huligaani). Lisäksi onnistuin saamaan ko. paikkaan erittäin hyvän diilin, kaksi yötä kaupan päälle, joten hyvä näin. Jos muuten kuvittelit, että Fiji on täydellinen ja eksklusiivinen hideaway-paratiisipaikka, jossa lisäksesi ei näy kauheasti muita turisteja - vain sinä ja riippumattosi valkealla biitsillä, coctail toisessa kädessäsi ja toisessa hyvä kirja- niin eipä kyllä ole, ellet sitten tosiaan buukkaa itseäsi tuonne Turtle Islandiin tai Yasawa Resortiin yhdessä miljonäärien ja julkkisten kanssa.

Minulle breikki muovisessa resortissa toimii oikein hyvin, vietän sporttiset ja rauhalliset yhdeksän yötä täällä kaikkien autenttisten backpackereiden välttelemässä paikassa. Ei tarvitse koluta joka paikkaa, touria, aktiviteettia ja nähtävyyttä, eikä tehdä oikeastaan mitään muuta kuin nauttia luksuksesta. Käytän aikaani lähinnä ylenpalttiseen laiskotteluun ja mittaviin keskusteluihin itseni kanssa, käyn melkein joka päivä salilla teputtamassa juoksumatolla, herään muutamana aamuna joogaamaan Bebe Spa'han, joka on resortin ja koko Fijin magein kylpylä ja käynpä myös istahtamassa kerran jos toisenkin meditaatio-tunnilla. Syön törkeästi ylihinnoiteltua, keskinkertaista ruokaa, käyn sukeltamassa, luen kirjaa, tuijotan merta biitsillä aurinkovarjon alla ja pakoilen muita turisteja.

Sanomattakin lienee selvää, että olen varmaan koko paikan ainoa yksin matkustava henkilö. Olo on kuin asustelisi valtavassa kuplassa, turvassa todellisuudelta aidatun alueen paremmalla puolella, jossa noin 1 dollarin tuntipalkalla työskentelevä, teennäisen ylikohtelias ja överi-iloinen henkilökunta ei koskaan väijy viittä metriä kauempana yhdestäkään maksavasta asiakkaasta. Yhtenä päivänä astelen suihkusta kylpytakki päällä olohuoneeseeni, kun miessiivooja petaa sänkyäni ja tuttavallisesti huudahtaa: "Bula!". Kolmen päivän jälkeen tunnistan jo hotellin bändin soittolistan, eli mitkä biisit rämpytetään saapuville ja lähteville asiakkaille, mitkä lounasaikaan ja mitkä illallisella. Bändi vetää muuten ihan asiallista settiä, mutta jokaisella bändin jäsenellä on korvan takana pinkki kukkanen ja päällään hame. Tällaiset kapistukset miehellä ovat vaan minulle henkilökohtaisesti ylitsepääsemätömiä juttuja. Olkoot miten ahdasmielistä tahansa.

Yksi päivä erehdyn menemään valtavan uima-altaan aurinkotuoleille lekottelemaan lähelle nuorta pariskuntaa. Jo lähestyessäni näen, kuinka nainen luo minuun arvioivan ja ei niin ystävällisen katseen. Sen että heitän tunikan päältäni ja asetun bikeneissäni siihen makkoomaan, niin välittömästi käy miehelle käsky lähteä. Niin laittoi pariskunta kimpsut kampsut kasaan ja nainen talutti vetelän äijänsä siitä sitten "turvaan" toiselle puolelle uima-allasta. Hyvä meininki. Juu, kuule kannattaakin varoa, sehän olikin juuri Fijin reissuni päätavoite; tungen ihteni johonkin honeymoon-kohteeseen ja vikittelen mahdollisimman montaa varattua miestä lomani aikana, varsinkin juuri tuollaista miehesi kaltaista ilotonta, tylsää ukkoa, joka ei ole elänyt päivääkään. Hah. Ele nauratti minua kovasti ja päätin ottaa sen kuitenkin loppupeleissä kohteliaisuutena. Tämän episodin jälkeen päätän pysytellä biitsillä, kaukana uima-altaalta. Löydänkin loistavan spotin biitsin perukoilta, jossa vietän vielä montaa laiskaa iltapäivää varjossa köllötellen.

Eräänä päivänä minut pysäyttää naamansa kirkkaanpunaiseksi polttanut aussikundi. Miten on mahdollista? Siis ei se pysäyttäminen vaan se, että ausseista kotoisin oleva jätkä ei tajua laittaa naamaansa aurinkorasvaa Fijilla? En tiedä, olenko vaan jotenkin pahantuulinen vai kyllästynyt länsimaiseen meininkiin tai tähän resorttiin, mutta pelkästään tämä huomio saa minut ärsyyntymään koko tyyppiin välittömästi, urpo. Kaveri on ollut täällä jo viikon ja myös yksin matkassa. Aaaaa! En olekaan paikan ainoa yksin matkustava ihminen. Kaveri saa aurinkorasva-virheensä anteeksi, hän on selvästikin suuri seikkailija, yksin liikenteessä. Hän pyytää minut lounaalle ja päätän mennä. Huono päätös. Kertakaikkiaan huono. Lounaan aikana aussikundi latelee kommentteja, joiden perusteella olisin pelkästä henkisestä kivusta ja särystä ja hänen seurassaan julkisesti nähdyksi tulemisen nöyryytyksestä oikeutettu päästämään maailman suurimman röyhtäyksen kesken lounaan suoraan hänen naamaansa. Ette oikeesti usko! Tässä otteita keskustelustamme.

Aussi: "Tää resort on ihan ookoo. Meinasin nimittäin eka mennä Shangri La'han, mutta sillä ei ole tarpeeksi tähtiä ja minulle kelpaa vain paras, joten siksi tulin sitten tänne."
Mipi: "Juu, ei oo valittamista ei."

Aussi: "Mä olen siis toooo-della valikoiva. Siis ruoan, viinin ja oikeastaan ihan kaiken suhteen (selvästi ylpeyttä äänessä). Olen siinä mielessä kyllä vähän snobi."
Mipi: "Juu, onhan se hyvä, että tietää, mitä tahtoo ja toimii sitten sen mukaan."

Aussi: "Mä olen lääkäri, siis kardiologi. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?"
Mipi: "Juu en kyllä totisesti. Kerropa vähän tarkemmin" (ja jätkä ihan oikeasti pitää minulle aiheesta luennon. Teen pari pistokysymystä aiheesta, jonka jälkeen jätkä jo oikoo puheitaan, että itse asiassa ei hän ihan lääkäri kuitenkaan ole, mutta sairaanhoitaja kardiologisella osastolla.)

Aussi: "Täällä ei kyllä ole mitään tekemistä. Olen niin kyllästynyt. Mutta hei, aattele! Onneksi tavattiin, voidaan hengata yhdessä sen aikaa kun mä olen täällä, eikö ole siistiä?!"
Mipi: (pihahdus, jota seuraa tyrmistynyt hiljaisuus. Ei helevetti. Miten pääsen tuosta eroon....?)

Aussi: "Mä haluan naisen, joka on korkeasti koulutettu, älykäs ja sellainen, tiedätkö mitä tarkoitan - siis sellaisen minun tasoiseni naisen?"
Mipi: "Juu sehän on selvä se."

Aussi: "Nää paikalliset on siis ihan imbesilliä porukkaa ja köyhiä. Mutta siis ilman muuta ymmärrän, että eihän näillä ole mahdollisuutta/varaa opiskella, sivistää itseään tai matkustella, kuten esimerkiksi meillä."
Mipi: "Juu. Se on jännä, että millä perusteilla kukakin meistä mittaa toisten sivistystä ja älykkyyttä."

Aussi: "Osaatko muuten mitä kieliä? Minä osaan englannin lisäksi japania, ranskaa, saksaa, italiaa ja fijin paikallista kieltä."
Mipi:"No tätä englantia osaan aika sujuvasti ja tietysti suomea. Ranskaa ja Venäjä opiskelin molempia kolme vuotta, mutta en osaa kumpaakaan kuin ihan vähäsen, eli en väittäisi puhuvani kumpaakaan kieltä. Espanjaa olen opiskellut vuoden, eli se on jäänyt sitten ihan hasta la vista -tasolle. Ai että osaat tätä Fijin kieltä?"
Aussi:"Kyllä (itsetyytyväisenä), Bula tarkoittaa terve! Vinaka tarkoittaa kiitos."
Mipi: "???"

Aussi: "Soitatko muuten mitään instrumenttia? Minä soitan vetopasuunaa."
Mipi: "Hahah hahrkkrieksk aajhkrääh hahahaaaaaaa!!"
Aussi: "Mitä hauskaa siinä on?"
Mipi: (vakavoituu sekunnissa) "Ei kerrassaan niin mitään. Hieno soitin se vetopasuuna."

Aussi: "Siis Suomihan on sosialistinen maa, mites, oletkos sinä siis kommunisti?"
Mipi: (ihan oikeesti, antakaa ase) "Juu olen. Todella aktiivinen. Siis itse asiassa olen vakooja ja kuulun äärivasemmistolaiseen underground-puolueeseen. Olen itse asiassa Fijilla siksi, että pieleen menneen tehtäväni takia jouduin katoamaan vähäksi aikaa Suomesta."
Aussi: "Älä helevetissä, ihanko totta? Nyt kyllä kusetat?"
Mipi: "Ehei. Totta joka sana."
Aussi: "Ei vitsit, vähänkö siistiä!"
Mipi: "???"

Aussi: "Vitsit, täällä on tosiaan niiiiiiiiiiiiiiiin tylsää. Ekalla kerralla kun olin täällä, oli jotenkin paljon enemmän meininkiä."
Mipi: "Siis...tuotaa...oletko sinä ollut täällä jo kertaalleen? Tämä on sulle jo toinen kerta tässä samassa resortissa?"
Aussi: "Joo, olin täällä vuosi sitten ekan kerran."
Mipi: "Nooo..tuotaa, mites se voi tulla sulle yllätyksenä, että täällä ei ole kauheesti sinkkukundille tekemistä ja minkäslaista tekemistä pitäisi sitten olla?"
Aussi; "No parempi yöelämä ja baareja ja muita sinkkuja jne."
Mipi: "Noooo...tuotaa...oisko kannattanut buukata reissu vaikka Ibizalle tai edes vaikka Hawaiille?"
Aussi: "Ibizalle? Hawaiille? No ei, emmä tunne kumpaakaan paikkaa, enkä ole ikinä käynyt niissä."
Mipi: "Noooo...tuotaa...eikös sitä en takia just matkustella, että näkisi uusia juttuja ja tutustuisi uusiin paikkoihin? Ja jos kerran oot jo käynyt tässä samassa paikassa kerran ja totesit omin silmin, että tämä on tämmöinen rauhallinen honeymoon-kohde, niin miksi tulit sitten uudestaan?"
Aussi:"Niin. No sulla on kyllä tuossa pointti."
Mipi: (Älä perkele!)

Tähän malliin jatkui sitten meidän lounaskeskustelu. Kun vihdoin pääsen eroon tyypistä, hän maalailee meille jo yhteistä illallista ja kaikenmaailman meininkejä seuraavaksi pariksi päiväksi. Tiedustelen muina miehinä, milloin hän lähtee ja se suuri päivä koittaa onneksi jo reilun kahden vuorokauden kuluttua tästä tapaamisesta. Syytän yksinomaan tätä tyyppiä siitä, että joudun kirjaimellisesti sulkeutumaan huoneeseeni noin 48 tunniksi ja tilaamaan sapuskat huoneeseeni. Syytän häntä myös siitä, että jo muutenkin keskinkertainen ruoka on osaltani näiden kahden vuorokauden ajan ala-arvoista, koska huonepalvelun menu on suppeampi kuin ravintolan menu. Mistä lähtien ceasar-salaatinkastike on ollut majoneesia? Tai miksi fetasalaatti kylpee soijakastikkeessa?

Tohtori on onnistunut respasta selvittämään huoneeni numeron ja soittelee minulle (en usko, että se kukaan muukaan olisi ollut) noin 10 kertaa päivässä ja käy myös työntämässä oveni alta lappusia minulle. Viesteissä hän ilmoittaa -ei tiedustele, kävisikö minulle, vaan ilmoittaa- missä sinä iltana tavataan ja monelta. Päätän käyttäytyä erittäin huonosti ja jättää menemättä. Ajattelen, että viimeistään nyt kaveri tajuaa jättää minut rauhaan. No ei tajua. Myöhemmin samana iltana löydän ovensuusta toisenkin lapun, jossa ihmetellään, miksi en tullut, miksi en vastaa puheluihin, haluaisinko lähteä seuraavana lounaalle tai voisiko hän tulla huoneeseeni ja tilaisimme vaikka sinne illallista huomenna. Päätän jatkaa hiljaisuutta. Ei voi olla terve tyyppi.

Puhelut lakkaavat, onneksi. Uskallan piipahtaa biitsillä, viuhahdan kaikista syrjäisimpään nurkkaukseen omalle varjopaikallineni ja saan olla koko päivän rauhassa. Palaan huoneeseeni ja kyllä vain, oven takana minua odottaa jälleen lappunen, tai siis pikemminkin kirjallinen vetoomus, jossa tyyppi ilmoittaa lähtevänsä lentokentälle (yeppeeee!) seuraavana päivänä klo xx.xx. ja että jos haluan tavata hänet, pitäisi minun mennä allasbaarille klo xx.xx. nauttimaan aikaista lounasta hänen kanssaan ja jos en mene, niin sekin on kuulemma hänelle ok, että voimmehan sitten olla jatkossa sähköpostiyhteyessä ja vaikka joskus yrittää tavata uudelleen, jos satun piipahtamaan ausseissa. Lopussa on hänen yhteystietonsa ja allekirjoituksena "Doctor Matthew". Uskomaton, uskomaton tapaus.

Yhtenä aamuna aamiaisella linnut kähveltävät puolet myslistäni ja hedelmistäni sillä aikaa, kun haen lisää kahvia. Joudun palauttamaan ruoat ja henkilökunta suhtautuu tähän tuhlaukseen hieman penseästi. Yritän osoitella linnun nokan ja jalkojen jättämiä jälkiä annoksissani, mutta en saa osakseni ymmärtäviä katseita. Seuraavana aamuna myslissäni on jugurtin ja raksujen lisäksi arviolta satakunta, pientä muurahaista. Jätän annoksen pöydän reunalle ja näen sivusilmällä poistuessani, kuinka tarjoilijat kokoontuvat mysliannokseni ympärille ihmettelemään, miten kehtaan taas tuhlata täydellisen annoksen ruokaa. En enää ilkeä mennä aamiaiselle, tilaan aamiaista huoneeseeni tai nappaan aamupalaksi smoothien allasbaarilta.

Yhtenä iltana katson huoneessa leffan ja tilaan taas illallista huoneeseen, huonepalvelusta eivät edes kysy enää huoneeni numeroa, "yes, Ms Mia, we know, it's room 618". Päätän ryhdistäytyä ja menen seuraavana iltana ravintolaan syömään. En saa pöytää, koska ravintola on niin kiireinen ja haluavat tietysti ottaa mahdollisimman isoja seurueita ravintolaan. Minut istutetaan baaritiskille syömään, keskelle pahinta, kännistä, perheriitaa. Plääh. Aamulla saan tiedon, että sukellukseni on peruttu, koska meri on vielä viime öisen maanjäristyksen vuoksi vähän levoton. Maanjäristys? Fijillä? Viime yönä? Ihan oikeesti, Vietnamin Halong Bayssa upposi alus tuossa joku viikko sitten. Tapaturmassa kuoli muistaakseni noin 15 ihmistä mukaanlukien pari ruotsalaista. Siellä sitä oltiin marraskuussa itsekin. Sitten aussien tulvat iskivät päälle siellä ollessani ja ehdin juuri muuttaa matkasuunnitelmaani. Jätin Brisbanen ja Gold Coastin väliin menin suorilla pohjoiseen, Cairnsiin. No, sieltä lähdettyäni sinne pamahti sitten sykloni. Uudesta-Seelannista lähdettyäni pari päivää sen jälkeen iski se kauhea maanjäristys Christchurchiin, jossa olin ollut vain muutamia päiviä aiemmin. Ja nyt tämä järistys Fijilla. Luoja auttakoon näitä paikallisia, kun meikäläinen lähtee täältä.

Eräänä päivänä oveni ulkopuolella odottaa kirjekuori. What? Voi ei, tohtorin paluu? Onneksi ei kuitenkaan. Kirje on ystäväni Tiinan lähettämä ja sisältää läksiäisbileissäni ystävieni minulle kirjoittamia terkkuja matkan varrelle. Eka satsi lappusia saapui jo joulukuussa Thaimaahan Caritan mukana ja nyt loput terkkuset löytävät perille. Ihanaa! Naureskelen ääneen ihmisten kirjoituksille. Hyvin huomaa, missä vaiheessa iltaa jutut on kirjoitettu. Osa selkeällä käsialalla sisältäen asiallisia onnentoivotuksia matkalle (alkuilta) ja osa ihan sekopäisiä juttuja ja töherryksiä (loppuilta). Kiitos kaikille lapun kirjoittaneille ja kiitos Tiinalle pullopostista matkan varrelle, kivoja piristyksiä!

Toiseksi viimeisenä päivänä pääsen vihdoin sukeltamaan. Kivaa. Seurueessa on mukana kiva brittikundi, johon törmään myöhemmin resortissa. Syömme yhdessä lounasta ja juttelemme niitä näitä. Kiinnostava tyyppi, asustelee tätä nykyä New Yorkissa. Juttu luistaa ja vaihdamme yhteystietoja. Ihanaa, valetohtorin jälkeen on mielestäni vähintäänkin kohtuullista, että tämä tuttavuus osoittautuu fiksuksi, avarakatseiseksi kundiksi. Hän on matkustellut paljon ja asunut vaikka missä. Hänellä on iiiiiiihana brittiaksentti, gentlemannin käytöstavat ja bonuksena erittäin miellyttävä ääni. Hän sanoo erittäin mielellään näyttävänsä New Yorkia minulle kun menen sinne tuossa muutaman viikon kuluttua ja lupaa laittaa pian mailia. Kiva!

Tätä postausta kirjoittaessani istun vielä resortin biitsillä omalla lempipaikallani varjossa, katselen välillä merta ja nautin ihanasta, vilvoittavasta tuulesta. Kävin hetki sitten tsekkaamassa ulos, maksoin laskun ja join kupposen kahvia aulassa. Siinä kahvia juodessani viereeni istahtaa naispuoleinen työntekijä respasta, joka esittee itsensä vuoropäälliköksi. Hän avaa keskustelun kyselemällä, kuinka olen viihtynyt hotellissa ja mistä päin olen kotoisin. Vastailen lyhyesti kysymyksiin, ajattelen, että tämä on tällainen pakollinen "toivottavasti olette viihtyneet resortissamme, tervetuloa toistekin" -lipaisupuhe, joka pidetään jokaiselle lähtevälle maksavalle asiakkaalle. Mutta ei. Nainen kyselee kaikenlaista, yhä kattavampia vastauksia vaaativia kysymyksiä. Olen vähän epäluuloinen, mutta vastailen kuitenkin. Pian tajuan, että nainen ihan oikeasti haluaa jutella kanssani.

Olemme tuotapikaa syvällä keskusteluissa maailman menosta, naisen asemasta Fijilla ja maailmalla, upporikkaista ja rutiköyhistä ihmisistä, arjesta Euroopassa tai täällä, matkustamisesta, etuoikeutetusta asemasta josta jokainen meistä tällaisessa resortissa majaileva henkilö nauttii. Puhumme turhasta valittavista asiakkaista ja supisemme ja hihittelemme molempien värikkäille huomioille lihavista, ryyppäävistä ausseista ja äänekkäistä amerikkalaisista, joita hotelli on täynnä. Ihmettelemme myös hyviä asioita, sitä, kuinka mahtavia ihmisiä sitä välillä tapaakaan ja tarinoita kuuleekaan. Minä matkoillani ja hän respassa työskennellessään. Olemme aikalailla eri maailmoista, hän minua noin 10 vuotta vanhempi, rutiköyhä länsimaalaisen mittapuun mukaan, mutta etuoikeutettu paikallisessa kulttuurissa, vuoropäällikkönä Fijin hulppeimmassa hotellissa. Hän on kolmen lapsen äiti, ei ole koskaan matkustanut missään, mutta voisi varmasti kertoa tuhat tarinaa yli 10 vuoden ajalta, jotka hän on hotellissa työskennellessään nähnyt, kokenut tai kuullut. Hän on myös poppamies, tai siis -nainen. Isänsä on kuulemma ollut parantaja ja opettanut hänelle paljon parantamisen, henkimaailman, selvännäkemisen ja vaihtoehtoisen lääketieteen saloja.

Olemme tunteneet noin 20 minuuttia ja tämän lyhyen, mutta sitäkin merkittävämmän keskustelumme aikana nauramme, supisemme ja välillä vakavoidummekin keskustelun eri käänteissä ja eroamme lopulta vedet silmissä. Jännä, miten kahden, toiselleen tuntemattoman, täysin erilaisen naisen välille voi syntyä hetkessä tällainen elämää suurempi ymmärrys. Lähtiessään hän laittaa kätensä olkapäälleni. Viilentävä, rauhallinen aalto leviää minuun. Tuntuu, kuin hän näkisi koko reissuni ja elämäni eri käänteet, seikkailut ja muistot filminauhana parissa sekunnissa ja samalla tavalla minä hänen elämänsä parhaat ja huonoimmat palat välähdyksinä edessäni....Mitä tässä juuri nyt tapahtuu, onko tämä joku taikatemppu? Minuun on juuri siirretty kunnon annos parhaimmassa tapauksessa hyvää energiaa ja onnea tai sitten joku ihmeellinen taika -toivottavasti hyvä- paikallisen velhon toimesta. Mitä tahansa se onkin, tuntuu kivalle.

Lähtiessään nainen sanoo toivovansa minulle hyviä asioita. Sitä, että loppumatkani tulisi olemaan antoisa ja että pidän huolen itsestäni. Sitten hän lampsii takaisin tiskin ääreen, siellä nimittäin odottelee jo joukko räikeissä kukkapaidoissaan nojailevia kärsimättömiä turisteja. Nainen hymyilee koko porukalle leveintä hymyään ja tervehtii iloisesti huudahtaen: "Bula!" Kysymyksiä ja erityispyyntöjä satelee ja hän vastailee ja selittää jokaiselle erikseen kärsivällisesti ja huolella. Seuraan tilannetta taustalta ihaillen. Sama rumba, päivästä toiseen, yli kymmenen vuoden ajan, aina hymyilevänä ja ammattimaisena. Yhtäkkiä nainen nostaa katseensa minuun, iskee silmää ja hymyilee ilkikurisesti. Vilkutan hänelle, nousen ja lähden vielä hetkeksi istumaan meren ääreen, omalle varjoisalle paikalleni.