The connoisseur

Tässä pikku-pätkässä keskitytään nyt vihdoinkin olennaiseen, eli viininjuon...viininmaisteluun! Siihen, mitä kaltaiseni Conoisseurin herkät makunystyrät ja muut virheettömän tarkat aistit tuumasivat viininmaistelusta viinihommille melko otollisilla alueilla maailmassa, Uuden-Seelannin pohjoissaarella Martinborough'ssa ja Hawke's Bayssa sekä Marlborough'n alueella eteläsaarella.

NAPIER, MARTINBOROUGH JA HAWKE'S BAY
Vuokraamme kummitätini kanssa auton ja hurautamme Napieriin. Kilometrien pohjalta arvioimme matka-ajaksi noin kolme tuntia, mutta retki kestää melkein tuplat, koska tie on niin kiemurainen ja kulkee useiden pikkukylien ja -kaupunkien läpi. Asiaa ei helpota vasemmanpuoleinen liikenne, joka takaa sen, että matka taittuu kaikessa rauhassa. Ja mikäs siinä, ei ole kiire mihinkään.

1. Margrain Vineyard
Saavumme ensimmäiseen kohteeseen. Maistan -enkä muuten sylkäise pois- upeaa roseta ja ostan koko pullon matkaan. Maistamme vielä paljon muutakin, tilan Sauvignon Blancia ja Pinot Noiria. Maistattelun emäntä on erittäin rento, eikä veloita meiltä maistatuksesta mitään, koska ostamme pullon. Meininki on todella jalat maassa -henkistä ja kursailematonta. Ei mitään hienosteluja, ei mitään juhallisia tervetuloa-toivotuksia tai pitkää, tammien viitoittamaa tietä, joka johdattaisi meidät valtavan viinikartanon tiluksille, jossa snobbailtaisiin viinituntemuksella. Päinvastoin. Ei tartte tietää viineistä yhtään mitään eikä tartte sylkäistä/kaataa viiniä pois. Suits me!

Fiilikset saapuessa
- Utelias ja epävarma (osaanko virheettömästi Connoisseurin manttelini velvoittaman viinietiketin?)

Connoisseurin arvio viinistä (tilan oma roseviini)
- Tällainen hitusen mansikkainen, niin sanottu rippijuhlaviini. Viaton, helakka. Tulee mieleen huviskan metsä Varkauden Könönpellossa.

Fiilikset lähtiessä
- Helpottunut, yllättynyt (tämähän oli rento paikka), miellyttävä rosen maku viipyilee suussa.

Erityishuomiot
- Erittäin hyvä aloitus viini-tourneelle, tästä tulee hyvä päivä!

2. Ata Rangi Winery
No eipä tarvihe kauaksi ajella edelliseltä tilalta, kun kurvaamme jo seuraavaan paikkaan. Viehättävä on tämäkin. Pieni, intiimi. Maistelurakennus on kuin villin lännen saluuna. En maista mitään. Ei sillä, ettenkö haluaisi, mutta huomaan viinitilan pöydällä kirjan "Dogs of the vineyards", ja uppoudun tietenkin lukemaan sitä liian pitkäksi aikaa ja sitten pitääkin jo jatkaa matkaa.

Fiilikset saapuessa
- Miten noita rypäleitä sitten kerätään tuolta valtavilta pelloilta? Käsin? Koneilla? On nimittäin helevetinmoinen homma. Milloin ne kerätään?

Connoisseurin arvio viinistä
- Ei viinin maistelua tässä paikassa. Näyttivät pullot kyllä kauniilta siisteissä pinoissa erivärisiin silkkipapereihin käärittynä.

Fiilikset lähtiessä
- Mä haluuuuuuuuun koiran! Walesin terrierin tai jonkun muun ihanan turjakkeen! Sen nimeksi tulee Rane.

Erityishuomiot
- Tälle paikalle erityiskiitokset koirien esilletuomisesta tärkeänä osana viinitilakulttuuria, ainakin Uudessa-Seelannissa.

3. Vynfields Organic Winery
Noniin, now we're talking! Tänne saavutaankin jo vähän sellaista yksityistien tapaista pitkin, tien päässä häämöttää idyllinen, valkoinen pikku-kartano. Puutarhan pensaat on trimmattu täydellisiksi geometrisiksi muodoiksi. Paikka henkii boutique-tunnelmaa. Maistan roseta, joka on Pinot Noirin ja Sauvignon Blancin sekoitus. Maistellaan muutakin hyvää ja päätämme jäädä tänne lounaalle. Istumme upeassa puutarhassa ja nautimme tilan omia antimia, ihana antipastolautanen ja lasillinen täydellistä roseta. Kummitätini ostaa pullollisen tilan ylpeydenaihetta, oman tilan palkituinta viiniä: Vynfields Organic Wines, Reserve Pinot Noir 2010, joka voitti IWSC 2010 -kisassa (International Wine & Spirit Competition) kultaa omassa luokassaan.

Fiilikset saapuessa
- Onkohan näillä sellainen ilman paitaa hommia tekevä, kuuma puutarhuri?

Connoisseurin arvio viinistä (lounaan kyytipoikana nautittu rose)
- Oih, mikä ihana aprikoosiin vivahtava väri ja maku. Tätä keijut juovat kesäisin. Pirskahteleva, ikimuistoinen, herttainen.

Fiilikset lähtiessä
- Joo en lähtisi autoa ajamaan enää. Olo on onnellinen ja vailla huolen häivää. Pikku-päiväkännit, tai sanotaan nyt pikemminkin että hiprakka, onkin ihan tervetullut olotila tässä välissä matkaa.

Erityishuomiot
- Nukahdan autoon ja torkun loppumatkan Napieriin. Ei ole riemukas olotila olla lempeässä laskuhumalassa noin kolmen aikaan iltapäivällä, kun pitäisi terhakkana lähteä tutkailemaan majoituspaikkaa ja kaupukia.

4. Elephant Hill Estate
Nyt saavutaan vähän niinkuin Dallasissa saavuttais Ewingien farmille. On nimittäin suuren maailman meininki. Tilan pihalta nousee juuri helikopteri ilmaan, tekevät varmaan toureja yläilmoista, kun on niin iso paikka. Räpsin kuvia joka paikasta, on niin vimpan päälle laitettu kaikki. Palvelukin on ylevälle paikalle tyypillistä: meitä ei tervehditä tai tulla jututtamaan tai noteerata oikeastaan yhtään millään tavalla. No, tässä vaiheessa meillä alkaakin olla kiirus lautalle, joten jatkamme samantien matkaa.

Fiilikset saapuessa
- Dallasin tunnusmusiikki alkaa soimaan päässä.

Connoisseurin arvio viinistä
- Ei maisteltuja viinejä.

Fiilikset lähtiessä
- Dallasin tunnusmusiikki soi päässä.

Erityishuomiot
- Vessat oli todella ylelliset! Pöllin yhden single-packed käsisaippuan mukaan. Kjäh, kjäh. Backpacker-Mipi iski jälleen.

PICTON JA MARLBOROUGH
Ehdimme kuin ehdimmekin lauttaan Wellingtonissa, josta reissaamme eteläsaarelle, Pictoniin. Auto jää Wellingtoniin ja päätämme jatkaa loppumatkan bussilla. Buukkaamme itsemme Gourmet Winery -tourille.

5. Wither Hills Winery
Tästä se lähtee, kulinaristinen viinikierroksemme legendaarisen Marlborough'n alueella. Retkeen sisältyy myös kolmen ruokalajin gourmet-lounas. Ensimmäisenä maistelemaan Sauvignon Blanceja sekä oppimaan vähäsen lisää tästä Connoisseurin hommasta. Upean paikan läpikäytyämme meidät ohjataan kabinettiin, jonne on katettu, sanoisinko huolestuttavan suuri määrä viinilaseja kunkin henkilön paikan kohdalle. Hyvä että ollaan aamupala syöty, niin jo on luvassa lasitolkulla viinin kittaamista. Lisäksi saamme tehdä oman sekoituksemme. Ensin maistamme kaikki neljä viiniä läpi, sitten valitsemme kaksi suosikkia ja teemme niistä oman viinisekoituksemme.

Fiilikset saapuessa
- Iso tila on tämäkin, vähän niinkuin se Elephant Hills oli. Dammit, Dallasin tunnusmusiikki palaa soimaan päähäni. Ei enää mitään tehtävissä.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja viinejä oli neljä erilaista Sauvignon Blancia Marlboroughin alueelta. Tässä niistä tuomioni:

a) Mitätön, tavallinen. Ei herätä mitään tunteita. Terävä jälkimaku. Tätä viiniä juottaisin jollekin tosi tylsälle tyypille.
b) Ooooo! Mikä voimakas rymistelijä. Ja mikä takauma! Palaan taas Lord of The Ringsin maisemiin ja näen itseni aarniometsässä siemailemassa tätä ihastuttavaa, pähkinäistä ja metsän makuista viiniä auringon paistaessa puiden oksien välistä suoraan vieressäni kyljellään makaavan Viggon kultaisille kutreille. Jaan tämän ajatuksen (Viggo-pätkää lukuunottamatta) innokkaana myös muiden kanssamaistelijoideni kanssa. Isäntämme katsoo minua sanattomana.
c) Ihan tyhmä viini. Varmaan lipistä, jota ovat laittaneet vaan eri pulloon tyhmille turisteille. Jos tähän sötköttäisi vadelmavissyä mukaan, saisi hyvän juhannusjuoman. Siis sellaisen, joka pitäisi nestetasapainon kunnossa ja jota voisi juoda, niinkuin suomalaiset juhannuksena juovat, eli kolme päivää putkeen.
d) Nyt ollaan oikean asian äärellä. Jos intiaanit olisi juoneet viiniä, niin tämä olisi varmasti ollut yksi sellainen, jota apassit ottivat juuri ennen taisteluun lähtöä. Tämä maistuu karkealta, maalta, mullalta, nahkaiselta. Rohkeutta! Asennetta!

Fiilikset lähtiessä
- Humalassahan sitä ollaan. Turha sitä on käydä kieltämään, ihan rehellisesti nousujohteisessa. Ja tämä oli vasta eka paikka tänään.

Erityishuomiot
- Harmittaa, että avasin suuni siitä Lord of the Rings -viittauksesta. Nyt joudun olemaan koko loppupäivän saman ryhmän ja häpeäni kanssa.

6. Johanneshof Wine Cellars
Söpö pikku-tila, jossa sato korjataan käsin. Yksi harvoista viinitiloista, josta saa Gewurztramineria. Sitä saksalainen emäntämme tarjoileekin meille avokätisesti. Kuivaa, puolikuivaa, makeaa, puolimakeaa. Menen sekaisin eri mauista. Löytyy myös Rieslingia ja superimelää jälkiruokaviiniä. Pääsemme tutustumaan myös maanalaiseen viinikellariin, joka on harvinaisuus koko maassa. Kynttilän valossa haahuilemme tynnyreiden ja pullojen keskellä, silmät tottuvat pikkuhiljaa hämärään. Kellari on ihanan viileä, kostea ja tuoksuu maalle.

Fiilikset saapuessa
- Tuolla emännällä pitäisi olla sellainen saksalainen oluttuvan tarjoilijoiden mekko päällä, niin oispa täydellisen saksalainen setting.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja viinejä oli ainakin neljä ellei viisi erilaista Gewurztramineria ja Rieslingia. Pystyisimpä antamaan niistä kustakin selektiivisen tuomioni, mutta kun en pysty. Sellanen perstuntuma minulla kuitenkin on, että hyviä olivat kaikki.

Fiilikset lähtiessä
- Ei muutosta edelliseen. Ei ne promillet ainakaan laskeneet tämän paikan jälkeen.

Erityishuomiot
- Viinikellari oli huippu. Saimme lähtiessämme puhaltaa kaikki käytävän kynttilät sammuksiin. Puhkuin ja puhkuin, mutta en millään saanut kynttilää sammumaan. Vähän ohi vissiin puhaltelin, ja takanani tuleva setä sitten ystävällisesti sammutti kynttilän.

7. Allan Scott Wines & Twelve Trees Vineyard Restaurant
Voi hyvä luoja, nytkö sitä sitten pitäisi vielä nauttia kolmen ruokalajin lounas useine eri viineineen? Pyssyyköhän mulla edes haarukka kädessä? Paikka on fantastinen ja meille on tehty, kaunis, elegantti kattaus ulos. Ruoka on taivaallista ja tiedän, että tämä lounas tulee olemaan ikimuistoinen. Siltä osin kuin se kunkin meistä muistiin on mahdollista piirtyä tässä vaiheessa touria.

Fiilikset saapuessa
- Seurueemme vanhin pariskunta (noin 70-vuotiaita) alkaa olemaan melkoisessa tuiskeessa. Vielä aamupäivästä tämä hienostunut, elegantti brittipariskunta supisi keskenään asiantuntevia kommentteja viineistä Oxfordin englannilla. Nyt molemmat helähtävät vähän väliä naurunremakkaan ja rusoposkisina heittävät kokoajan hillitöntä läppää.

Connoisseurin arvio viinistä
- Maisteltuja, tai tässä vaiheessa voi sanoa, juotuja viinejä (mukaanlukien kuohuviini ja jälkiruokaviini) oli neljä. Annokset olivat avokätisiä lasillisia. Toimisin epäeettisesti Connoisseurien ammattikuntaa kohtaan väittäessäni, että minulla olisi tässä vaiheessa päivää ja maistelua antaa yhtään minkäänlaista yhteenvetoa juoduista viineistä. Mielikuva on, että kaikki tuli juotua, joten varmaan olivat sitten ihan hyviä kaikki.

Fiilikset lähtiessä
- Onkohan tällaiset tourit oikeesti laillisia? Onkohan tuolla papalla orastava alkoholimyrkytys? Jos kyllä, niin osaakohan tuo meidän kuski toimia oikein siinä tilanteessa?

Erityishuomiot
- No nyt se pappa jo nuokkuu tuossa bussin penkillä. Hengittääköhän se vielä?

8. Cloudy Bay Estate
Saavumme päivän viimeiseen etappiimme, maailmankuululle Cloudy Bayn viinitilalle. Kävelen suoraan (tai en niin suoraan, mutta ihan ensimmäisenä) valtavan puutarhan säkkituolirykelmän luo ja päätän ihan vaan hetkosen lepuuttaa silmiäni. Perkele, tänne asti ei olla tultu notkumaan kuivin suin, joten kampean itseni ylös ja menen muun seurueen sekaan viimeiselle maistelukierrokselle. Ihme tapahtuu: maistan tilan Sauvignon Blancia ihan minisuullisen ja -tadaaaa- kaadan loput lasista kaatosammioon. Sitten maistan isäntämme suosituksesta hänen omaa suosikkiviiniään, erinomaista Sauvignon Blancia: Cloudy Bay, Te Koko, 2007. Mikä täydellinen lopetus tälle päivälle, kiistatta koko retken paras viini! Ihan hullaannun.

Fiilikset saapuessa
- Päässä soi Volga. Tämä on viimeinen hälytysmerkki minulle. Ei enää juotavaa tämän jälkeen.

Connoisseurin arvio viinistä (Cloudy Bay Te Koko 2007)
- Tämä on sellainen viini, jota Angelina Jolie ja Brad Pitt varmaan siemailevat yhdessä täydellisessä, avarassa asunnossaan, täydelliseen lämpötilaan viilennetystä coolerista, täydellisen, orgaanisen illallisensa ääressä, täydellisistä design-viinilaseistaan täydellisesti manikyroiduilla kätösillään.

Fiilikset lähtiessä
- Meidän hotellin vieressä oli muistaakseni joku irkku-pubi. Sinne vois varmaan ihan häpeilemättä mennä tähän aikaan päivästä kaljalle.

Erityishuomiot
- Melkein halaan meidän kuskia kun hän droppaa meidät takaisin Napierin keskustaan.

CHRISTCHURCH, QUEENSTOWN JA AUCKLAND
Matkamme jatkuu halki eteläsaaren ensin Christchurchiin, josta pidän kovasti ja jota tätä kirjoitusta postatessani on tänä aamuna ravistellut voimakas maanjäristys. Ainakin 65 ihmistä kuollut. Tuntuu uskomattomalle, siellähän me vasta oltiin. Kummitätini tutustuu Maori-kulttuuriin tourilla ja minä seikkailen taas pitkin puistoja ja kukkuloita. Pysähdyn syömään kauniiseen kahvilaan. Istun ulkona ja törmään elämäni ensimmäiseen ruokaa erittäin päättäväisellä otteella pummaavaan, lihavaan kissaan. Määrätietoisesti se hoksaa kaikki ruokailijat yksi kerrallaan ja istuu jalassa kiinni, ylös tuijottaen ja kovaa naukuen.

Illalla korkkaamme Vynfield Organic Wines -tilalta ostetun, jo aiemmin mainitsemani voittoisan viinin ja maistamme sitä nuhjuisessa motellissamme. Tällä kertaa connoisseurin vaistoni on erehtymätön. Tuomio tulee salamannopeasti. Viinin väri, tuoksu ja maku iskevät tajunnan räjäyttävällä tavalla makuhermoihini. Tässä meillä on nyt oikea aarre käsissämme. Connoisseurin arvio: Tälle viinille ei vittuilla.

Matka jatkuu ihanaan Queenstowniin, joka on ansaitusti yksi maan suosituimpia turistikohteita. Syömme oikein hyvää intialaista ja tietysti huitaisemme siinä samalla pullollisen oivaa Pino Gris'ta, joka kepeydellään tasapainoittaa suht tulista ruokaamme. Herään aamulla kukonlaulun aikaan pari tunnin lenkille metsäkävelyreitille, joka kohoaa koko kaupungin ylle. Nämä maisemat nähtyään saattaa loppupäivä mennä hymyillessä.

Sitten lento Aucklandiin, joka on oikein kiva kaupunki, mutta vaan kaupunki. Niinkuin mikä tahansa peruskiva, iso kaupunki nyt voi olla. Illallistamme kevyesti ja tuleehan siinä toki viini-tourneen loppumisen kunniaksi muutama lasillinen Sauvignon Blanciakin otettua. Ja kun kerran aloitettiin tyylillä viininmaistelut alkujaan Napierista, niin lopetetaan koko homma vähintään yhtä tyylikkäästi. Marssin tiskille ja palaan coolerin kanssa, jossa köllöttää täydellinen, huurteinen pullo Vintage-shampanajaa. Mikä siinä on, että se shampanja ossoo sitten olla hyvää. Kuplat tanssivat iloisesti suoraan pähän, askel on kepeä, hymy leveä ja olo ilakoiva! Kaikki on mahdollista!

Vetäydymme hotellille ja kummitäti kömpii nukkumaan, mutta shampanjan kuplat tekevät tehtävänsä ja suurkaupungin yö kutsuu levotonta seikkailuun. Niinpä lähden vielä vähän katsastamaan kaupunkia. Päädyn musiikin johdattamana ihanaan, ikivanhaan pubiin, jossa paikallinen kokoonpano vetää ihan vereslihalla vanhoja hevi-klassikoita, Black Sabbathia, Led Zeppelinia, Guns n' Rosesia, Metallicaa. Tästä ei meininki parane, rokkaan muiden mukana ihan kympillä ja puhun sujuvasti baaritiskillä venäjää työmatkalla olevan Igorin kanssa. Tappeluhan siitä sitten kuitenkin tuli jossain vaiheessa, kun Igor kuittaa: "Finland, hah! We ruled you guys and we could easily rule you again". Eipä tainnut Igor tietää, kelle alkoi soittelemaan tuosta aiheesta. Haastan hänet vodkanjuontikilpailuun ja uhoan juovani hänet pöydän alle anytime. Igor naurahtaa ja lähtee tilaamaan vodkaa leveästi hymyillen. Tässä vaiheessa minä teen erittäin pitkästä aikaa viisaan teon. Poistun paikalta sillä aikaa ja lähden hotelliin nukkumaan. Sitten matka jatkuukin jo Fijille ja kummitätini palaa Hong Kongin kautta Suomeen. On meillä ollut hieno pätkä täällä viinin ihmemaassa.

Benjamin Franklin on tuumannut viinistä seuraavaa: "Wine is sure proof that God loves us and wants us to be happy. Wine makes daily living easier, less hurried, with fewer tensions and more tolerance." Tuon kun muistaisikin joka kerta kun kaksin käsin tarttuu viinitonkkaan. Uskon (toivon?), että tämän mahtavan viinitourneen seurauksena Connoisseurin uraputkeni jatkuu myös pohjolassa, jossa aion kasvattaa viinitietouttani entisestään. Hah, en pelkästään käytännön tasolla, vaan ehkä opiskelemalla vähän lisää viineistä, on se sen verran kiinnostava aihe ja ah, parhaimmillaan niin hyvä juoma.

Mutta, kaikista paras aiheeseen liittyvä quote tulee itse Dom Perignonilta hänen maistettuaan elämänsä ensimmäisen kerran shampanjaa: "I am drinking the stars!". Tuon ajatuksen ostan heti, ei ole shampanjan voittanutta.

He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata!

Rugby, Maorit, lampaat, viini, Lord of The Rings, vuoret, järvet ja mahtava luonto ylipäätään, extreme-aktiviteetit, ystävälliset ja rennot ihmiset. Welcome to New Zealand! Ihmisiä, luontoa ja maata kunnioitetaan isosti NZ:ssa, nämä asiat tulevat esille useissa eri tilanteissa paikallisten kanssa jutellessani ja useita eri kävelyreittejä tepastellessani. Ventovieraat moikkailevat vastaan tullessaan, luonto pidetään puhtaana, ympäristöä ei töhrätä tai riistetä. Paikallisten ihmisten vieraanvaraisuus ja auttamisen halu on todella poikkeuksellista. Perus-kiwi ihan oikeesti haluaa koko sydämestään, että turistille jää paikasta hienot muistot. NZ:n maaperällä kaikki ihmiset ovat yhtä suurta perhettä, olivatpa he sitten Maoreja, turisteja tai ketä tahansa.

Kiwit ovat välitöntä, ystävällistä ja isänmaallista porukkaa. He todella palvovat omaa maataan ja toivottavat kaikki vieraat tervetulleiksi tutustumaan tähän uskomattoman kauniiseen paikkaan. Maorit ovat iso osa kulttuuria, heitä näkyy ja kuuluu katukuvassa ja kaikkien paikallisten puheissa. Suurin osa yleisistä opasteista on sekä englanniksi että maorien kielellä. Kiweillä on myös itsetunto kohdillaan, kansallinen mentaliteetti on ylväs ja tasa-arvoinen; vaikka naapurilla on parempi duuni tai hienompi auto, se ei tee itsestä yhtään huonompaa. Täällä otetaan juppailijoilta luulot pois aika nopeasti. Korkeintaan kiipeily- tai erätaidoilla voi vähän paukutella henkseleitä ja odottaa saavansa ihailua osakseen. Ja NZ:ssa naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa (1893). Yeah!

Landaaminen Wellingtoniin on elämys, täällä tuulee ihan älyn kovasti. Sen kyllä huomaa, kun kone heittelehtii villisti alastulon aikana. Ihan epätodellinen fiilis. Pääseekö Suomesta kauemmaksi kuin tänne? Nyt on Mipi Miikkulainen oikeesti ettäällä. Tsekkaan sisään pikku-huoneistooni. Jostain syystä kaikki Welllingtonin hostellit ja hotellit olivat ihan täynnä, joten jouduin buukkaamaan itselleni pikku-apartmentoksen. Lähden samantien tutkailemaan kaupunkia. Kipuan Mt. Victorialle lähes 200m korkeuteen, josta on loistavat näköalat yli kaupungin. Kävelen ristiin rastiin selkeästi merkattuja polkuja mahtavassa, mäkisessä metsikössä ja käppäillessä hurahtaa puoli päivää. Hyvä puoli NZ:ssa on se, että täällä ei ole krokotiileja, käärmeitä, hämiksiä tai muitakaan pelottavia örkkejä. Ei siis tarvitse säpsähtää jokaista metsästä kuuluvaa rasahdusta.

Illan pimetessä päätän mennä elokuviin! Ihanaa! Löydän vanhanaikaisen leffateatterin ja päätän, että olen ansainnut englanninkielisen blockbuster-pläjäyksen. Eipä ole tullut joo telkkaria katseltua ei. Suunnittelen lähipäivien ohjelmaa, koluan Te Papan läpi, miihailen botaanisessa puistossa ja teen tietty pakollisen Cable Car -huristelun puistosta poistuessani.

Ensivaikutelma Wellysta tuo mieleen pienesti Lontoon. Vähän raffi ja katu-uskottava. Welly on NZ:n kulttuuripääkaupunki, täällä on maailmankuulu Te Papa, NZ:n kansallismuseo, joka kattaa paljon tietoutta paitsi Maoreista, myös ihan kaikesta maan historiaan, luontoon ja kulttuuriin liittyen. Paitsi että onhan tämä pieni paikka vaikkapa Lontooseen verrattuna, vain reilut 160 000 asukasta. Helppo ja kompakti kaupunki, muutama hyvä ostos- ja ravintolakatu ja kaikki mahdolliset turisti-infot ja -palvelut käden ulottuvilla. Kaikki aktiviteetti-esitteet ja -mainokset kirkuvat extremeä ja adrenaliinia, Suapahan nähdä. Uusi-Seelanti on pinta-alaltaan suurempi kuin UK, mutta täällä on asukkaita vähemmän kuin Suomessa, vain 4,4 miljoonaa. Eli lääniä riittää täälläkin. Missä tahansa olet NZ:ssa, et koskaan kauempana kuin 128km merestä.

Aamulla perulainen, käsittämättömällä aksentilla englannintapaista kieltä vääntävä taksikuski -joka luulee minua aussiksi- nakkaa minut bussille ja keskustelumme aikana selviää, miksi kaupungin majapaikat ovat loppuunmyyty: tänä viikonloppuna Wellyssa on The Sevens! Voi faaaakkkkk! Enhän minä tiennyt enkä tajunnut tsekata tapahtumia etukäteen. Ei harmita se, etten saanut superedullista huonetta vaan se, etten pääse katsomaan maan kansallisaarretta livenä, All Blackseja vetämässä legendaarista Hakaa ja pelaamassa. Argghhh! Ei lippuja enää mistään saa ja muutenkin, olen jo buukannut seuraavien lähipäivien kuljetukset ja majoitukset. Nyt harmittaa. NZ muuten isännöi tänä vuonna Rugby World Cupia syyskuussa. Kunnon hypetys All Blacksien voiton varmistamieksi on päällä jo nyt. Ajatelkaa, All Blacks on kaikkien aikojen menestynein kansainvälinen rugbyjoukkue (voittoprosentti 74%), mutta se on voittanut World Cupin vain kerran.

Bussissa viereeni istahtaa oikeesti lihavin ihminen, mitä olen ikinä livenä nähnyt. Joudumme nostamaan käsinojan käytävänpuoleisesta istuimesta, jotta nainen mahtuu jotenkin könöttämään istuimella vieden tilaa noin kahden ihmisen verran. Minä liimaudun kiinni ikkunaan ja edessä on leppoisa kuuden tunnin ajomatka. Bussi on ihan täynnä, eli ei voi muuta kuin tehdä olonsa niin mukavaksi, mitä mahdollista. Voi jee kiitos. Pysähdymme maailman viileimmällä huoltoasemalla, jota pyörittää joukko supermummoja. Kyllä. Mummelit myyvät itse tekemiään käsitöitä pikku-kaupassa sekä kaikki paakkelsit ja suolapalat ovat mummojen tekemiä. Heillä on päällään coolit lippikset ja samanlaiset t-paidat. Palvelu toimii kuin junan vessa ja mummot ovat salamana joka paikassa tarjoilemassa, rahastamassa ja ottamassa tilauksia vastaan, vaikka paikalle pärähtää vielä kaksi täpötäyttä bussia.

Bussi saapuu viimein Taupoon, pohjoissaaren keskiosaan, maan suurimman järven äärelle.Tämä paikka on tunnettu tapahtumista, aktiviteeteista ja kaikesta, mitä isossa järvessä voi tehdä kalastamisesta tarkkuusgolfiin (lyödään golfpallo rannalta järvessä olevalle pienelle, kelluvalle viheriölle ja jos pallon saa sinne, varmaan voittaa jotain). Taupon kupeessa on myös Tongariro National Park, jossa sijaitsee kolme aktiivista tulivuorta. Yksi näistä purkautui viimeksi vuonna 1996. Kaupunki on pieni, vain noin 20 000 asukasta, mutta viikonloppuisin väkiluku saattaa jopa triplaantua, kun kaikki turistit löytävät tiensä tänne. No täällä ei tumput suorina kannata pojottaa, joten selailen paikallisia matka- ja aktiviteettilehtisiä ja arvon laskuvarjohypyn, kolmen päivän Tongariro National Park -vaellusretken ja kymmenen muun aktiviteetin välillä. Kaikkea ei voi saada, sillä monet aktiviteeteista ovat todella suolaisen hintaisia ja aikaakin on rajatusti. Päätän valita hetken hurmoksen sijaan kolmen päivän vaelluksen, jonka aikana tehdään myös Tongariro Alpine Crossing. Se on äänestetty yhdeksi maailman parhaista päivävaelluksista. Extreme-juttuja ehdin tarvittaessa tehdä vielä eteläsaarella, jos siltä tuntuu.

No nythän pittää vähän treenata sitten pitkiä kävelyitä vaativassa maastossa ennen tuota vaellusta. Ulkona on mahtava keli, vedän all blacksit päälle ja lähden patikoimaan joenvartta pitkin kulkevaa kävelyreittiä. Ehdin teputtaa noin tunnin, kun iskee älytön pissihätä, eikä vessaa tietysti mailla halmeilla. Vieressä kulkee joki, ympärillä ei kauheasti mitään pusikoita ja edessä siintää vain valtava hautausmaa. No. Jospas vaikka hautausmaalla olisi vessat, eli sinne. No eipä ole ei. Ihan järkyttävä hätä, joten ei muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä hätäpissit tosiaan sitten hautausmaalle, valtavan puun taakse. Juu, taakse ja taakse. Nimittäin hautausmaa on aika korkealla ja puu sellaisella kielekkeellä ja huomaan vasta toimituksen jälkeen, että joen vastakkaisella rannalla on porukkaa. Eli jos joskus löydätte googlaamalla kuvia NZ:ssa hautausmaalla kyykkypissillä olevasta naisesta esimerkiksi hakusanoilla "female", "wee", "Taupo cemetery", niin se olen todennäköisesti sitten minä. Lisäksi huomaan, että puun rungossa on joku Maori-muistolaatta, en jäänyt lukemaan sitä sen tarkemmin, toivon vaan, etten ole häpäissyt koko hautausmaata ruikkimalla muistomerkkin juurelle.

Kävelyretkeni jatkuu, matkan varrelle sattuu Bungee jump -paikka, Thermal Park, jossa geysereita ja lopulta kuuluisa Huka Falls, jossa hengailen hetken, törmään kivaan kiwikundiin, joka istuu seurakseni mutustelemaan eväitään ja pyytelee huomenna syömään. Ei tässä nyt jouda, kun on kaikenlaista. Kivassa motellissa sitten hyvin ansaittu suihku noin 5 tunnin kävelyn jälkeen ja sitten onkin jo monsterinälkä. Menen järven rantaan slurppimaan take away -nuudeleitani ja ihastelemaan auringonlaskua. Nuudelipaikassa tilatessani paikallinen kundi pyytää mukaansa bisselle. Joo kiva kiitti ei. Järvenrannassa en ehdi kun istahtaa alas ja raapaista chopstickit esille, niin eikö jo saman päivän aikana kolmas kiwikundi tupsahda siihen viereen kysyen, saako hän liittyä hetkeksi seuraani. Alright people, what's going on? Onko kiweillä erityinen mieltymys persjalkaisiin savolaismimmeihin, onko Taupossa liian vähän naisasukkaita vai mikä näitä paikallisia jätkiä yhtäkkiä riivaa? Tuomio: yhdellä silmäyksellä kunnollisen ja mukavan näköinen kundi, ei to-DELLAKAAN mikään Hobitti, joten mikäs siinä, istukoot alas. Ja miten hauska ilta siitä tulikaan, kaveri on arkkitehti ja rugbyn pelaaja. Aivot ja raamit samassa paketissa, erinomaista! Käymme hakemassa kaupasta pullollisen paikallista valkkaria ja parannamme maailmaa järven rannalla myöhäiseen iltaan asti. Jatkoistakin on puhetta, mutta jätkä suhtautuu vähän nuivasti ehdotukseeni privaatti-haka-esityksestä. Snjaah.

Seuraava päivä on chilli, olen niin voipunut siitä riehakkaasta kävelylenkistäni. Buukkailen Fijin majoitukset, tsekkaan vähän budjettiasioita ja mietin, olenko Hawaiilla viisi vai yhdeksän yötä, googletan ja hahmottelen aikataulua tarkemmin. Telkusta tulee stand up -komiikkaa, jään koukkuun. Loistavia esiintyjiä, kaikki paikallisia. Aussivitsit lentelevät samaan malliin kuin kuluneet suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -tyyppiset vitsit. Viha-rakkaussuhde näiden kahden maan välillä on selviö.

Tunnin matka bussilla pohjoisemmaksi, Rotoruaan. Täällä haisee samalla kuin Varkaudessa, eli tehdas, kananmuna, pa**a. Haju johtuu sulphurista (luonnonrikki). Rotorua on tuliperäisellä alueella, joten termal poolit, geyserit ja kaikenmaailman kuplivat mutakylvyt ovat täällä iso business. Käynkin käppäilemässä pari tuntia ison järven ympäri, joka pihisee, puhisee, savuaa ja kuplii. Istahdan jossain vaiheessa rantaan ja eikö perhana kärähdä jotkut höyryt suoraan takapuoleen maan uumenista niin, että shortseihin tulee reikä.

Rotorua on paikka, jossa turistit voivat tutustua Maoreiden kulttuuriin organisoiduilla toureilla. Päätän buukata itseni sellaiselle. Kokemus on kiinnostava. Tervetuliaisseremonia, haka ja hangi-illallinen ovat kaikki hienoja, esteettisiä ja mieleenpainuvia, mutta autenttinen fiilis on tästä tourista melko kaukana. Takaisin matkalla hotellille kuski bongaa kaikki mukana olevat eri kansallisuudet ja pyytää jokaisen yksitellen eteen laulamaan omalla kielellään jonkun laulun. Yritän olla ihan pieni bussin takaosassa ja kun olemme jo keskustassa, kuski äkkää minut sittenkin. Yritän vedota siihen, että olemme jo keskustassa, joten en ehdi laulamaan, niin hullu kuski sujauttaa isoon liikenneympyrään ja ajaa sitä ympäri kerta toisensa jälkeen mikkiin huutaen, ettei aio poistua liikenneympyrästä ennenkuin minä olen laulanut. It ain't over until the fat lady sings. Voi filttihattu! Miten aina joudunkin tällaisiin ihme-tilanteisiin. Ei muuta kuin bussin etuosaan, mikki käteen, muutaman sanan kliseitä vilisevä intro Suomesta joulupukkeineen, Nokioineen ja talvipakkasineen ja siihen päälle vetäisen pokkana vielä "kotimaa kun taakse jäi". Mikä nöyryytyksien nöyryytys.

Sitten Tongariro National Parkiin, ihanaan mökkiimme, joka on noin 1500m korkeudella. Ryhmämme on pieni, vain neljä tyyppiä ja yksi opas. Meillä on parinkymmenen hengen mökki kokonaan itsellämme seuraavien neljän päivän ajan. Alue on kuin Ruka, mutta kesäasussaan ja jonninverran hulppeammissa maisemissa. Teemme useita retkiä, kahtena päivänä yhteensä neljä 2-3h mittaista vaellusta erilaisissa maastoissa, yksi näistä on kolmen tunnin kiipeäminen ylös tulivuoren huipulle. Kävelyiden ja kiipeilyn aikana näemme neljä eri lokaatiota, joissa on kuvattu Lord of the Ringsiä. Uuuuh aah, onkohan Viggokin istunut tällä samalla kivellä kuvausten välillä, jolla minä nyt istun natustelemassa lounasleipääni? Varmasti on. Tunnen yhteyden välillämme.

Sitten suuri päivä koittaa, eli koko vaellusretken helmi: Tongariro Alpine Crossing. Ei ole oikeesti mikään walk in the park, sillä reitiltä eksyy vuosittain jokunen haahuilija. Osa löydetään ajoissa, osa ei. Herätys klo 04:30, nopea aamiainen, eväiden pakkaaminen reppuun ja autolla alas reitin alkuun. Reitti on pituudeltaan lähes 20 km, josta ensimmäinen 10 km pelkkää rajua nousua aina 1600m asti. Periksi ei anneta. Olen huipulla ekana, jee! Pinkit niket pärjäävät hienojen vaellusbuutsien rinnalla mainiosti. En edes yritä alkaa kuvailemaan maisemia. En ole ikinä nähnyt mitään vaikuttavampaa. Ihan kuin katsoisi jotain massiivisia lavasteita. Lähdetään pikkuhiljaa laskeutumaan alaspäin. Olen niin fiiliksissä, että lähden omille teilleni, sovin tämän oppaamme kanssa. Voitteko uskoa, että noin 6 km ennen maalia päätän alkaa juoksemaan ja niin minä hölkkään alas koko loppumatkan. Vähän on into piukalla. Saavun perille isolle parkkipaikalle, teen pienet tuuletukset ja menen nurtsille makoilemaan. Nukahdan samantien muita odotellessani, ryhmä saapuu noin 35 min minun jälkeeni. Sitten päivän päätteeksi porukalla thermal pooliin lillumaan hetkeksi. Mökillä korkkaamme pullon punaviiniä ja syömme ihanaa lammasta. Ei tartte varmasi unta odotella kovin kauaa tänä iltana. Saavutuksen tunne kihelmöi vieläkin pinnassa. Varsinkin, kun oppaamme Jamie kertoo, että olemme hänen tähänastisista ryhmistä kaikista nopein. Vaellus kestää yleensä 8-9h, me teimme sen noin 6,5-7 tunnissa. Tuntuu, kuin olisin ollut viikon vuorilla, melkoinen urakka takanapäin ja fiilis on loistava. Tämä ei jää tähän. Aion tehdä jonkun kiipeily- tai vaellusjutun myös jollain Hawaiin saarista. Ei muuta kuin bussilla kohti Wellingtonia, jonne saavun illalla. Vastassa minua on -voitteko uskoa- kummitätini Lahdesta, joka toteuttaa suurta unelmaansa, josta yksi osa on loma täällä NZ:ssa. Aiomme reissata eteläsaarta yhdessä noin viikon verran ja tutustua viinitiloihin ja sitten lopuksi Aucklandiin, josta minä jatkan Fijille ja kummitäti Suomeen tämän kuun loppupuolella.

Tämä maa on jokaisen kuulemani, lukemani, näkemäni ja kokemani ylistyksen ja superlatiivin arvoinen. Ylivertaisesti. Ja nämä ihmiset ovat aidosti ystävällisiä ja ylpeitä siitä, ketä ja mistä he ovat.

Pidän kovasti tästä ikivanhasta Maori-sanonnasta: He aha te mea nui o te ao? He tangata! He tangata! He tangata! ("What's the most important thing in the world? It is people! It is people! It is people!"). Totta joka sana.

Heaps of...everything, really

Swinngg, Mipin pikku-pikku-sukkulointi Australian pohjoisosasta, Cairnsista etelään, Victoriaan ja siellä Geelongiin, noin tunnin ajomatkan päähän Melbournesta. Sama kuin lentäisi Helsingistä jonnekin Venäjän perukoille. On tämä iso paikka.

Ajatella, että täälläkin maailmankolkassa minulla on ystäviä, tai siis pikemminkin 'my extended family', eli siskoni miehen sisko (onko se käly vai mikä?) perheineen: Susanna ja Wayne sekä heidän kolme lastaan, Sebastian, Ida ja William ja hassu, äänekäs kissa Bell. Vanhin lapsista, Daniel, asuu Gold Coastilla. Kivaa! Urbaanin Sydneyn ja villin Cairnsin jälkeen pääsen kokemaan aurinkoisen Victorian ja ison lapsiperheen arkea. Olen jo oppinut lapsilta uuden sanankin, "heaps" = paljon, kasoittain, älyttömästi. Kaikki on heaps! Heaps of fun, ruokaa jäi yli heaps, rannalla on heaps of surfers ja tekee mieli syödä heaps of jäätelöä. Ihan heapsia koko touhu!

Parin päivän jälkeen tuntuu, että olen oikeastaan minilomalla omasta isosta reissustani. Susku ja Wayne järkkäilevät kaikkea kivaa, eikä minun tarvitse paljoa pähkäillä käytännön asioita, jääkapissa on ruokaa, pihassa on auto, pyykkiä voi pestä, nettiä voi käyttää ja illallinen ilmestyy kuin tyhjästä joka ilta nenän eteen. Lapset ovat kaikki niin reippaita, kohteliaita ja iloisia. On mukava tutustua heihinkin paremmin, emme kuitenkaan näe usein sattuneesta syystä.

Eka mini-breikki tehdään Lorne Beachille, noin tunnin matkan päähän Geelongista. Ajomatkan aikana minulle alkaa valjeta, miten uskomaton luonto ja maisemat täällä on. Tiedän jo nyt, että tämä on vain raapaisu siitä, mitä tulen näkemään vielä myöhemmin Great Ocean Road -reissulla Victoriassa. Lornessa vietetään porukalla kiva, rento päivä. Tuijotan merta ja surffareita, joita todellakin riittää. Tämä on näille ihmisille normipäivä; aurinkoa, 27-35 astetta lämmintä, maailman parhaita biitsejä käden ulottuvilla ja surffausta niin paljon kuin sielu sietää. Ei oo ihme, että porukka täällä on rennon ja tyytyväisen oloista. Lapset kirmaavat vapaina pitkin rantoja ja pientareita. Täällä tehdään, uidaan ja ollaan liikkeessä. Ei paljoa hiekkalaatikoita tai aidattuja leikkipuistoja näy. Lasten arki on ulkona ja meren äärellä. Tietty onhan nämä puitteetkin melkoiset.

Illalla telkusta tulee eeppinen Australia-leffa. On niin huono, että hikikarpalot nousevat ohimoille. En olisi kyllä uskonut, että pystyn tuntemaan myötähäpeää lahjakasta Nicole Kidmania kohtaan. Morkataan porukalla jokaista juonen käännettä ja tökeröä kohtausta ja yksitellen jokainen painuu pehkuihin, paitsi minä ja Ida. Me sinnitellään leffan loppuun asti. Nukun kuin karhu talviunilla. Heaps of sleep! Kun tietää, ettei tarvitse muutamaan päivään olla liikkumassa yhtään mihinkään, rentoutuu kummasti.

Lähden tutkimaan tarkemmin ympäristöä, kävelen keskustaan ja miihailen koko päivän kaupungilla. Kuuma on. Ihana kaupunki ja täydellinen sijainti. Tunti junalla Melbourneen, legendaarinen Great Ocean Road alkaa tästä hoodeilta, löytyy biitsiä biitsin perään ja itse asiassa yksi maailman parhaista surffirannoista Bells Beach on ihan tuossa vieressä. Ostan kaupungilta pienen askartelu-kitin, jonka kimpussa puuhastelemme koko illan Williamin kanssa. Teemme käsinmaalattuja jääkaappi-magneetteja ja aloitamme pienten säilityslaatikoiden maalaus- ja koristeluprojektin, jonka saamme päätökseen vasta juuri kun olen lähdössä. En tiedä, kumpi on enemmän innoissaan näistä hommista, minä vai William.

Rise and shine, lähdemme Susannan ja hänen ystävänsä kanssa aamulenkille rantabulevardille. Näitä aamulenkkejä tehdään useita viikon aikana. Täydellinen aamu, aurinko paistaa, meri on tyyni, kaupunki on vasta heräilemässä. Sulatamme ainakin muutamat voinapit rasvaa näiden reippailuiden aikana. Hyvä me.

26.1. The Australia Day! Mahtava keli, lähdemme porukalla Melbourneen. St. Kilda ja kahvilakatu, jossa kuolaamme laittoman kokoisia leivoksia ja paakkelseja naamat kiinni ikkunoissa. Pääsemme kolmannen kahvilan kohdalle ja sitten itsehillintä pettää. Eipähän tarvitse syödä lounasta tänään, kun on juuri nauttinut marsun kokoisen Pan au Chocolatin ja täydellisen kupposen kahvia. Aikamme tutkailtuamme lukuisia putiikkeja käymme old school -huvipuistossa hurauttamassa parit ridet laitteissa. Kävelemme ympäri Southbankia, Federation Square kuhisee ihmisiä, katutaiteilijoita ja elämää. Lähes 300 m korkea Eureka Building on pakko nähdä myös ja hienot on maisemat kaupungin ylle. Iltasella ajelemme takaisin Geelongiin. Aakeeta laakeeta, kumpuilevia, vehreitä peltoja ja välillä ihan rutikuivaa, postikorttimaisemia. Williamilla vielä riittää virtaa, mutta minä jo pilkin etupenkillä ja välillä hereille säpsähdyttyäni tiirailen toisella silmällä mahtavaa auringonlaskua horisontissa.

Sitten suureen seikkailuun; Great Ocean Road road trip Susannan kanssa. Keli on aivan mieletön. Pysähdymme melkein kaikissa must see -paikoissa matkan varrella, Twelve Apostles ja monta muuta luonnon ihmettä ja räpsimme hullua kuvia. Aivot ei millään pysty käsittämään sitä, mitä silmät väittävät näkevänsä. Ei ole sanoja kuvaamaan näköaloja ja luonnon ihmeitä. Koko päivän hursteltuamme paahtavassa helteessä leiriydymme illan suussa Port Campbelliin. Kirjaimellisesti. Pistämme käden käänteessä teltan pystyyn leirintäalueelle ja alueen läpi tutkailtuani sana 'camping' saa kokonaan uuden merkityksen ainakin minun maailmassani. Alueella käsittämätön biitsi, muutama mahtava pubityyppinen ravintolaa ja kahviloita. Pari kauppaa, joista saa ihan kaiken tarpeellisen, kauniit viheriöt ja huiput fasiliteetit grillaamiseen, ruuan laittamiseen, picniceja varten, viimesen päälle modernit ja puhtaat pyykinpesu- ja peseytymistilat, erittäin siisti ja rauhallinen alue teltoille ja matkailuautoille. Porukka on ihan kaiken ikäistä, enimmäkseen aika nuoria. Ei rähintöitä, ei mitään dokaamista tai epäilyttävää porukkaa. Alueella on myös mökkejä. Taipaleen Kanavan leirintäalue Varkaudessa valittiin joskus vuosia sitten yhdeksi Suomen parhaimmista ellei parhaimmaksi. Jaa millä perusteilla? Jos leirintäalueet olisivat tällaisia joka paikassa -ainakin peruspuitteiltaan- niin johan olisi mahtavaa. Illalla syömme ostereita ja ihanaa kanaa, olisin ollut kiitollinen vaikka makkaraperunoista, mutta että ostereita leirintäalueella? Tytöt viereisessä pöydässä juovat nachojensa kanssa kuohuviiniä. Camping in style, sanon minä! Jänskää olla teltassa yötä, nukun erinomaisen hyvin ja herään aamulla lintujen ääniin.

Käymme aamulenkillä kävelemässä taas uskomattomissa maisemissa, polku kohoaa noin 30-40 metriä merenpinnan yläpuolelle, ympärillämme vain matalaa, kuivaa pusikkoa, eli esteetön näköala valtamerelle. Lupaan pyhästi muistaa tämän aamukävelyn, auringon, värit, tuoksut, lämmön ihollani, meren tuoksun ja pehmeän tuulen, kun joskus ensi marraskuussa tarvon kaivarin kulmilla kävelylenkkiä räntäsateessa. Kotimatkalla pysähdymme vielä muutamassa paikassa, syömme biitsillä myöhäisen lounaan ja käymme uimassa. Saavumme hyvin illaksi kotiin katsomaan Australian Openin miesten finaalia. Djokovic vie kevyesti skottia.

Reilu viikko sujahtaa nopeasti, käyn Melbournessa vielä toisenkin kerran omin nokkineni, puuhastelen kaikenlaista enimmkseen Susannan, Willin ja Idan kanssa, suunnittelen vähän tarkemmin reissuani, nauretaan monet hyvät naurut ja jutellaan monet hyvät jutut niin lasten kuin Susannan ja Waynenkin kanssa pitkin viikkoa. Yhtenä iltana syömme mahtavan barbecue-illallisen kotona, Waynen serkku tulee kylään. Tässä talossa osataan myös tehdä loistavaa ruokaa kädenkäänteessä. No fuzz, no worries. Parasta.

Taas on yksi hieno pätkä koettuna ja tournee jatkuu pikkuhiljaa Uuteen Seelantiin. Minut on hemmoteltu ihan piloille huolenpidolla ja hyvällä seuralla, mitenkähän sitä enää osaa järkätä itse yhtään mitään tämän jälkeen? Pitää nyt ihan ryhdistäytyä.

Mitä muuta Victoria tarjosi minulle, kuin yllä kuvattuja ihania hetkiä ja retkiä? No ainakin sain taas kerran kokea, mitä aito vieraanvaraisuus voi parhaimmillaan olla ja miten isäntäperhe voi oikeasti muuttaa sanonnan "make yourself at home" todeksi tuosta vaan, luontevasti. Minäkin suurinpiirtein vetelin aina aamulla jugurttia suoraan purkista naamariin keskellä keittiötä alkkareissa tyyliin joku hienpolttama toppi päällä, hiukset pystyssä ja silmät turvoksissa kun Susanna samaan aikaan heräili ja pisti kahvit tulille, sen kummemmin kiinnittämättä minuun huomiota. Perusmeininkiä.

Victoria tarjosi myös itikoita, eli 'mozzies', jotka ovat muuten ovelia pirulaisia täällä. Eivät nimittäin inise. Joka on erittäin ikävää. Äänettömät kostajat. Hiipivät imppaajat. Ja ne hyökkäävät parvissa. Ei kerkee tehdä mitään kun niitä ei kuule. Will vääntikin kuluneesta Aussie, Aussie, Aussie, oi, oi oi -lausahduksesta suomalaiseen suuhun sopivan mozzie, mozzie, mozzie, moi, moi moi -lasautuksen. Tuota sitten hoilotettiin harva se ilta kun impparit iskivät jälleen.

Lisäksi tämä aika oli hyvä muistutus itselle siitä, miten tärkeä perhe, lapset, yhteiset hetket ja tekemiset voivat olla. Extra-respectit kaikille perheellisille! Miten paljon osallistumista ja yhteen hiileen puhaltamista lapsiperheen arjen pyörittäminen vaatiikaan tietysti etenkin vanhemmilta, mutta myös jokaiselta perheen jäseneltä, jotta paletti pysyisi kasassa niin hienosti kuin esimerkiksi Susannalla & Waynella. Tarvitaan tsemppausta. Tarvitaan tiimi. Tarvitaan kärsivällisyyttä. Tarvitaan epäitsekkyyttä ja tarvitaan heaps of love. Sitä kun ei kai voi koskaan olla liikaa.