Wild thing

Kuinka ystävykset -suomalainen ja perusbritti- viettävät ensimmäistä iltaa yhdessä Cairnsissa kun edellisestä tapaamisesta on kulunut 7 vuotta? Say no more. Australialainen viini on kyllä erinomaista ja edullista. Queenslandin pohjoisosassa, Cairnsissa tukikohtani on ystäväni Rogerin ja hänen perheensä talo Kewarra Beachilla, joka on yksi Cairnsin lukuisista, kauniista omakotitaloalueista meren äärellä. Pari ensimmäistä päivää kuluu pelkästään ilmastoon totutellessa. Ilmankosteus on luokkaa 70-85% kokoajan. Ei pysty käsittämään ennenkuin astuu suihkunraikkaana ulos. Voi samantien kääntyä takaisin, mennä turvaan ilmastoituun taloon, juoda litran vettä ja käydä uudestaan suihkussa. Joka päivä sataa kovasti puolesta tunnista pariin tuntiin ja onneksi useimmiten illalla tai yöllä. Päivällä saattaa vähän ripauttaa. Täällä on nyt kaikista kostein kausi meneillään.

Puuhastelen kaikkea kivaa ja arkista; käyn isossa marketissa ruokaostoksilla, ulkoilutan koiraa (dalmatialaisen ja stafforshiren terrierin sekoitus, erittäin huvittava ja energinen pakkaus) Kewarra Beachilla ja koluan läheisen rämeikön jossa törmään kenguruun ja Wallabie-laumaan. Pesen auton, käyn lenkillä, kokkaan koko porukalle suomalaisen illallisen, pesen pyykkiä, suunnittelen Cairnsin etappiani tarkemmin ja hengailen keskustassa.

Cairnsin alueella on noin 150 000 asukasta ja se on Queeslandin pääkaupunki. Itse keskusta on pieni ja kompakti, mutta koko Cairnsin alue on erittäin laaja ja tarjoaa erinomaiset puitteet turismille. Cairns ja sen lähellä sijaitseva Port Douglas ovat erinomaisia sukelluskohteita, Great Barrier Reefille pääsee erittäin kätevästi ja sukellus on selkeästi numero yksi aktiviteetti täällä. Kakkosena turistikohteista tulee maailmankuulu Daintree-sademetsä ja koko Cape Tribulationin alue. Sademetsä-retkiin on helppo yhdistää vaikka mitä aktiviteetteja fillaroinnista hevosvaelluksiin.

En pitkästytä teitä Australian historialla kuin tämän yhden jutun verran. Alunperin aboriginaalit asettuivat Australiaan joskus 60 000 vuotta sitten, mutta hollantilaisethan ne aikoinaan enemmän tai vähemmän virallisesti löysivät Australian, joskus 1600-luvun alussa. Sattuivat kuitenkin purjehtimaan maan länsipuolelle, rantautuivat, kahtelivat jonkin aikaa ympärilleen ja totesivat, että kuka hullu täällä haluaa asua. Ei muuta kuin hiekkaa, kuivuutta ja merta, ja lähtivät samantien menemään.

No sitten vuonna 1770 James Cook pamautti paatillaan itärannikolle ja rantautui ihan ekana jossain täällä pohjoisessa Queenslandissa maihin, kahteli ympärilleen ja asettui maahan pitkäksi aikaa. Cook oli se henkilö, joka piirsi ensimmäiset kunnon kartat Australiasta ja dokumentoi paljon hyödyllistä tietoa eri alueista, luonnosta ja kulttuurista. Cookin ansiosta ausseissa puhutaan englantia. Hänellä ei kuitenkaan ollut hirmu käheetä ainakaan Queenslandissa hengaillessaan ja huonoissa fiiliksissä nimesi useita eri paikkoja alueella aivan päin peetä: Cape Tribulation, Mount Sorrow, Cape Fear, Mount Misery.

Meininki täällä pohjoisessa on erittäin rentoa ja roisia. Täällä pitää pärjätä kelien ja örkkien kanssa. Pitää olla käytännöllinen. Paikalliset eivät ole turhan tarkkoja oikeastaan yhtään mistään.

Viikonloppuna menemme aamiaiselle kaupunkiin, huitaisen massiivisen Egg's Benedictin naamariin ja sitten Roger ajeluttaa minua pari tuntia pitkin pohjoisrannikkoa, maisemat ovat huikeita, tilan tunne on hämmentävä, taivas näyttää paljon isommalta - jos noin voi edes sanoa. Ajelemme aavemaisten, hiljaisten pikkukylien läpi, tankkaamme auton huoltoasemalla, jonka fiilis, henkilökunta ja puitteet ovat kuin Twin Peaks-leffasta. Kipuamme maasturilla vuoristoteitä ylös ja alas ja näemme metsäpalojen jäljiltä mustana olevia puiden jämiä, tien poskessa makaa siellä täällä kenguruiden raatoja ja epätodellisen näköinen sumu leikkii vuorten ympärillä, minne tahansa katsookin. Niin kaunis on maa.

Lähden päiväretkelle Kurandaan, se on pieni sademetsä-kylä Cairnsin lähellä. Matka taittuu ihanalla vanhalla junalla, joka puksuttaa mennä uskomatonta näköalareittiä pitkin yhä syvemmälle kaseikkoon. Mitä ylemmäksi ja syvemmälle sademetsään pääsemme, sitä viileämmäksi ilma muuttuu, ihanaa. Kurandassa teen omin päin 3 kilometrin sademetsäkävelyn. Polun alussa joki tulvii, mutta vain pohkeisiin asti, joten kahlaan päättäväisesti joen yli. Siinä meni nyt sitten tuliterät, puhtoiset ja alkujaan pinkin väriset Niken tossut, mutta hei, olenhan suuri seikkailija ja samoilija, uskottavuus on hankittava sitten vaikka ryvettyneillä tennareilla, kun ei kerran ole oikeita vaellusbootseja matkassa.

Reitti on uskomattoman kaunis ja vähän pelottavakin, sademetsän voimakkaat äänet ovat outoja ja tuntuvat tulevan korvan juuresta. Ei näy ketään muita turisteja käppäilemässä täällä. Voikohan täällä ihan oikeasti törmätä vaikka käärmeeseen tai krokotiiliin, mietin, mutta rauhotun samantien, eihän tämä polku olisi yleisölle avoinna, jos sellainen vaara olisi olemassa. Reitin loppupuolella törmään porukkaan huoltomiehiä, jotka ovat porukalla korjaamassa pientä riippusiltaa. He huudahtavat minut nähdessään. Mitä ihmettä seikkailen yksinäni polulla? Reitti on suljettu, koska joki tulvii ja vedet ovat niin korkealla, että krokotiilit ovat sankoin joukoin liikenteessä ja polku on muutenkin juuri nyt liian liukas, paikoitellen veden vallassa ja siksi vaarallinen turisteille. Just. Olisi tietty ollut hyödyllistä Kurandan kylän viranomaisilta kommunikoida asia esimerkiksi asianmukaisella kyltillä reitin aloituspisteessä. Säikähdän vähän, kun tajuan, mitä olisi voinut tapahtua, mutta samalla olen ihan pienesti polleana omassa mielessäni; korjailkaa te jätkät vaan sitä siltaa tässä sademetsän reunalla turvassa, minä päätän tämän extreme-luontokierrokseni coolisti tähän, eihän tässä mitään, teen tällaisia retkiä harva se päivä ja olen tottunut villieläimiin. Not. Pidennän askelta ja selviän loppumatkan -vain muutama sata metriä enää- hienosti takaisin kylään. Jälkeenpäin kieltämättä vähän kuumottaa koko episodi. Palaan Kurandasta Cairnsiin vaijeri-kondoliinilla, reitti on yli 30km pitkä, leijun sademetsän ja pikku-vuorien yllä todella korkealla. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa ihan täysillä jotain todella hölömöä, naurattaa.

Yksi koko matkani tähtihetkistä koittaa, kun starttaan live-aboard-sukellusretkelle Great Barrier Reefille. Unfuck***believable! Suuri valliriutta on noin 2300 km pitkä ja näkyy kuulemma avaruuteen asti. James Cook se ensimmaisenä tämänkin ihmeen loysi. Heti kun pääsemme noin 10km päähän rannikosta, ilma kirkastuu ja aurinko paistaa ihan täysillä. Olen buukannut itselleni twin-share-huoneen, mutta jostain syystä saankin kokonaan oman hytin, ei paha. Saavumme Hastings Reefille, valliriutan uloimpaan osaan. Sukelluskarnevaalit alkakoon!

Tälläkin reisulla on taas kuuluisuuksia. Yksi sukellusoppaista on kuin ilmetty Heath Ledger ja tutustun kahteen charmanttiin, noin 65-vuotiaaseen amerikkalaiseen, joista toinen on kuin Meet the Fockers -leffan Rober de Niron esittämä hahmo. Entinen Navy Seal ja Dive Master, jolla 800 sukellusta takana ja on siis palvellut koko ikänsä armeijassa taistelusukeltajana, aika jäyhä tyyppi, mutta hurmaava. Toinen tyyppi oli entinen hävittäjälentäjä. Näille kavereille ei passaa soitella suutaan. Ihania tyyppejä, sovitaan treffit New Yorkiin, jossa kuulemma tyypit aikoo "hook me up" paikallisen sukellusseuran kanssa. Sukellusta NYCissa...?

Sukellusparini on kanadalainen kundi, jolle en halua antaa yhtään enempää palstatilaa, kuin mitä on pakko. Kaveri oli olevinaan niin viimesen päälle kokenut sukeltaja, joten sovimme, että hän liidaa ja minä seuraan. Kaksi kertaa hän eksyi. Toisella kerralla minä johdatin meidät oikeaa reittiä takaisin. Yhdellä sukelluksella meidän kanssa tuli sukeltamaan amerikkalainen mies, joka eksyi meistä, koska kanadalainen kundi meni liian nopeasti ja mutkitteli korallien välissä ja takana. Tästä johtuen jouduimme tulemaan samantien takaisin pintaan, ja noin 50 min pituinen sukelluksemme typistyi 27min sukellukseksi. Kaikki sukellukset olivat minulle aika lyhyitä, koska kanadalainen huohotti liikaa regulaattoriinsa ja hillui ihan liikaa veden alla valokuvaten ja sätkien ympäriinsä, joten hän kulutti todella paljon ilmaa, eli siinä vaiheessa kun minulla olisi ollut ilmaa vielä noin 20 minuutiksi, hänellä alkoi olla säiliö tyhjänä, eli piti lähteä pintaan. Kaiken huipuksi kaveri kokoajan huitoi ja räpiköi liian lähellä koralleja valokuvia napsien vuokraamallaan kameralla ja niinhän siinä lopulta kävi kuten ennakoinkin, että kaveri yhden kerran sitten potkaisi niin kovaa koralliin, että siitä irtosi noin jalkapallon kokoinen möhkäle. Katsoin, kuinka arviolta 150 vuoden aikana luonnon ja merenelävien rakentama ja muokkaama taideteos leijui hitaasti meren pohjaan. Jätkä vaan jatkoi kuvien räpsimistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos on yksi kultainen sääntö olemassa sukelluksessa, niin se on se, että totta helvetissä ei pidä mennä hinkkaamaan ihteensä liian lähelle koralleja, jotta tällaisilta vaurioilta vältyttäisiin. Kanadalainen todellakin jätti jälkensä valliriutalle. Näin ainakin 5-7 kertaa, kuinka korallit vaan pöllähti, kun tyyppi potkaisi tai huitaisi niihin. Mahtoi olla laastarille käyttöä illalla, kun kaveri vetäytyi hyttiinsä nuolemaan haavojaan.

Anyways, viisi mahtavaa sukellusta kolmessa eri kohteessa ja tapasin kilpikonnia, kaiken maailman kaloja, upeita koralleja ja murakoita sukellusoppaita. Illalla istuskeltiin amerikkalaisten kanssa katolla ja tuijoteltiin tähtiä. Tästä oli romantiikka kaukana kahden noin 65-vuotiaan ukkelin kanssa, mutta ilta oli silti hauska ja ikimuistoinen.

Amerikkalaiset jäivat vielä toiseksi yöksi, minä huristelin takaisin Cairnsiin pikaveneellä. Juuri kun olin hyppäämässä speed boatiin, Robert de Niro koputti olkapäälleni, halasi minua ja sanoi sellaisella paksulla amerikkalaisella aksentilla, "you take care kid, will ya". Voi vitsit. Ihan kuin elokuvissa, sellainen amerikkalainen jäähyväiskohtaus. Speed boatin kannella vedän kättä lippaan ja De Niro tekee samoin emoveneen kannella.

Olen taas yhden yön tukikohdassani Rogerilla. Koira meinaa ratketa liitoksistaan kun palaan takaisin. Se parkkeeraa minun huoneeseeni ja nukkuu koko yön kanssani, yrittää tunkea välillä sänkyyn. Tiedän, että sillä ei ole lupaa, joten en päästä sitä, mutta nukun koiran tassu kädessäni. Koira lattialla ihan sänkyni vieressä, tassu minun tassussani. Se oli ainoa tapa saada kaveri rauhoittumaan, kun se ei päässyt sänkyyn. Voi tsiisus. Jossain vaiheessa nukahdan ja käteni irtoaa tassusta. Herään päättäväiseen kupsutukseen, koira kuopii tassullaan kättäni ja napittaa suoraan silmiin. Ei muuta kuin tassu uudestaan käteen.

Seuraavaksi sitten Daintree-sademetsään. Miettikääpäs tätä, dinosaurukset hengailivat maapallolla joskus 65 miljoona vuotta sitten. Daintree on saanut alkunsa joskus 125 miljoonaa vuotta sitten. Yli 60% australian kaikista lintulajeista löytyy vain Daintreesta, samoin yli 40% perhoslajeista, noin 25% kaikista käärmeistä, hämähäkeistä ja muista vastaavista örkeistä sekä yli 200 000 hyönteislajia. Daintreessa on enemmän kasvi- ja puulajeja kuin koko Pohjois-Amerikassa yhteensä. Daintreesta löytyy myös "birdie", eli bird-eating spider, joka on jotakuinkin ison illallislautasen kokoinen kaveri ja se pystyy tekemään noin 3-5 metrin pituisia loikkia. Löytyypä sieltä myös Bird-Wing, eli maailman isoin perhonen ja Nephila kowaci, joka on maailman isoimman verkon rakentava hämähäkki. Verkko on niin vahva, että siihen voi paiskata vaikka kännykän, niin se vain bouncaa takaisin. Daintreessa sataa nelisen metriä vuodessa (Suomessa keskimäärin 500 mm vuodessa) ja taivaalta tulee helposti noin puolessa tunnissa esimerkiksi noin puolet Lontoon vuotuisesta sademäärästä.

Sademetsä-oppaamme on ihan uskomaton tyyppi. Tietää sademetsästä, luonnosta ja eläimistä ihan kaiken. Kertoo hurjia juttuja Daintreen ihmisistä, siitä, kuinka Australian lait eivät yllä tänne asti, vaan täällä on ihan omat säännöt. Täällä ei toimi kännykkä eikä täällä kannata kävellä iltaisin yksin, koska paikallisilla on tapana ajella autolla kännipäissään. Kymmenen vuotta sitten kuulemma ampuivat ihan pokkana ulkopuolisten autoja kohti. Käymme ihailemassa krokotiileja, tai siis, kuten oppaamme kutsuu niitä, "salties", eli saltwater crocodiles. Kun meidät dropataan majoituspaikkaamme, hymyilevä ja rento oppaamme vakavoituu ja haluaa antaa meille vain yhden ohjeen. Seisomme minibussin vierellä rivissä ja hän astelee hitaasti edessämme, pysähtyen vuorotellen jokaisen kohdalla samalla hitaasti, painokkaasti ja melkein uhkaavasti toistaa kerta toisensa jälkeen: Do NOT go into water - it WILL kill you. If you go into water, you WILL die. Consider yourself DEAD if you enter the water. Asia pihvi, veteen ei ole menemistä, eli jos jossain on sitten Box Jellyfish -parvia ja muita tappavia otuksia meressä -kuten erilaisia Stingereita-, niin täällä ja tähän aikaan vuodesta.

Majoituspaikka on ihana villa keskellä puskaa, tai siis sademetsää. Verannan katossa näkyy ainakin kolme hämähäkkiä ja seittiä niin perhanasti. Sujahdan nopeaasti sisälle ja yritän vakuutella itselleni, että ne pysyvät jatkossakin siellä verannan puolella. Buukkaan itseni iltavaellukselle sademetsään. Taidan oikeasti tykätä hankaluuksista, miksi oikeasti haluaisin muka pilkkopimeään sademetsään miihailemaan? Oppaamme Lee on niin ihana, komea, asiantunteva, supliikki ja mielenkiintoinen, että koko porukalta (kaikki naisia) menee varmaan suurin osa kierroksen informaatiosta ja löydöksistä täysin ohi. Aina kun jossain pimeydessä vähän rasahtaa, jokainen suurinpiirtein roikkuu Leen kainalossa ihan paniikissa. Itse en tietenkään moiseen käytökseen syyllistynyt (jep), mutta ne muut. Erittäin mielenkiintoista, ihan säkkipimeää, sademetsän äänet ovat uskomattoman kovia ja jännittäviä, liukastelemme savisella polulla pelkät taskulamput kädessä. Välillä pysähdymme, sammutamme valot ja olemme hiljaa, odotamme. Annamme lähialueen rauhoittua ja silmien tottua paremmin pimeään. Näemme läjäpäin hämähäkkejä, liskoja ja vaikka mitä otuksia. Matkalla takaisin majapaikkaan pysähdymme antamaan tietä vikkelälle, pienelle käärmeelle, joka ylittää tien pää pystyssä, valmiina iskemään.

Tutustun majapaikan ravintolassa retvakkaan irlantilaistyttöporukkaan. Pelaamme korttia, vaihdamme matkakokemuksia ja juomme muutaman lasillisen viiniä. On se totta, että irlantilaiset ja suomalaiset ovat jotekin samanoloisia. Juttu ja vitsit sinkoilevat välittömässä, rennossa hengessä. Ihan kuin oltais tunnettu aina.

Aamulla sitten hevosvaellukselle. Ihan huippua! Heppani Alfie on koko porukan hitain ja laiskin. Kun kysyn oppaaltamme, miksi minulle lankesi tällainen mätisäkki (vaikka Alfie oli kyllä iiiihana), hän sanoi, että juteltuaan kanssani 5 min ennen ratsastusta hän ajatteli, että minulla oli asenne sen verran kohdillaan ja vaikutin hänen mielestään niin reipaalle, että olin kuulemma sopivin ihminen porukassa ottamaan oikuttelevan, laiskan hevosen, koska osaisin kuulemma pitää jöötä sille ja saisin sen liikenteeseen. Täytyy sanoa, että ihan hyvin se menikin, Alfie köpötteli ihan reippaasti, vaikka välillä halusikin keskittyä enemmän ruohon ja puiden lehtien syömiseen kuin varsinaiseen tehtäväänsä. Ihana kokemus, ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista jutuista, mitä olen matkan aikana tehnyt. Menimme jyrkkiä ylä- ja alamäkiä sademetsässä, peltojen ja jokien poikki ja puroen varsia pitkin. Ihana, 3,5 h pituinen köpöttely upeissa puitteissa. Talleilla hilluu minikokoinen Jack Russel, jonka nimi on -tietysti- Jack. Tämä ei olekaan mikään turha tapaus. On selviytynyt 1,5 m pituisen liskon hyökkäyksestä, hevosen potkusta ja päälleastumisista. Ihan hurjan suloinen pikkukaveri.

Vikana iltana valvomme Rogerin kanssa aamunsarastukseen asti. Kumoamme uima-altaalla pari viinipulloa, muistelemme hyviä aikoja Lontoossa ja viisastelemme kilpaa asioista, ystävyydestä, työelämästä, elämästä ylipäätään. Nauramme ihan liian kovaa ja tarpeettoman usein, olemme lapsellisia. Ihan helevetin siistiä.

Viikko Queenslandissa vierähtää nopeasti ja olen tehnyt ja kokenut täällä uskomattomia juttuja. Paikka on sopivasti villi, aito ja karski minun makuuni. Queensland, you make my heart sing.

Vimpan päälle Sydney

Imodium rocks! Balilta lähdettäessä vatsani pyörähti pari kertaa ympäri ja maalailin jo kauhukuvia edessä olevan pitkän lennon aikana erittäin todennäköisesti edessä olevista epämukavista paniikkitilanteista, Mutta, juostessani halki Jakartan lentokentän ehtiäkseni jatkolennolle tajusin, että pahin on selvästi ohi, koska juoksukin kulki niin hyvin. Ihanaa, minä ja sulkijalihakseni voimme molemmat viimeinkin rentoutua. Nukahdan samantien koneeseen päästyäni.

Herään, ja mitä ihmettä, kone kaartelee jo Sydneyn yllä, odotamme laskeutumislupaa. Hyvin nukutti. Ei haittaa yhtään, vaikka kaarreltaisi vielä toisetkin 15 minuuttia, nimittäin enpä ole elläissäni nähnyt yhtä vaikuttavia maisemia koneesta käsin. Oikein liikutun. Passintarkastuksessa veikeät virkailijat heittävät g'day/no worries -tyyppistä läppää pilke silmäkulmassa ja olo on oikeasti tervetullut tähän maahan. I like it already.

Saavun Paddingtoniin. Ooo, mikä ambience, mikä auringossa kylpevä, ihana paikka: kauniita viktoriaanisen aikakauden tyylisiä taloja, terrace-asuntoja takorauta-pitsi-parvekkeiineen, antiikki- ja designkauppoja, putiikkeja, gallerioita ja idyllisiä kahviloita. Hmmm...Notting Hill meets New Orleans meets Paris. Hyvinvoivan näköiset asukkaat ulkoiluttavat hyvinvoivan näköisiä rotukoiriaan kauniilla kaduilla. Putiikit ja kahvilat notkuvat orgaanisia tuotteita, tuoreita kukkia ja kaikkea ylellistä.

Minua odottaa viiden tähden hotelli ystävieni Sannan & Otson talossa. Asetun kivaan vierashuoneeseen ja syömme myöhäistä aamiaista pikku-puutarhassa. Tutuu absurdille turista täällä ja juoda kahvia Sannan & Otson kanssa kun pariskunta asuu oikeasti minua vastapäätä olevassa talossa Helsingissä. Sanna & Otso ovat täällä ainakin noin parin vuoden keikalla Otson töiden vuoksi. Uskon, että heillä tulee olemaan mahtavaa aikaa Sydneyssa.

Lähdemme liikenteeseen, on superkuuma. Päivä taittuu kävellessä Sydney Harbourissa. Nappaamme kylmät oluet oopperatalon kupeessa ja katselemme ihmisiä. Kaikilla on silmiinpistävän hauskaa, en näe yhtään vakavaa tai omissa oloissaan istuvaa ihmistä. Juttu lentää ja porukka bondaa helposti. Illalla tietenkin grillataan, nautitaan muutama lasillinen hyvää paikallista punaviinia ja otetaan vaan rennosti.

Seuraavana päivänä on vielä kuumempaa. Suuntana Watsons Bay, jonne kuljemme Bondi Beachin kautta. Näen bussin ikkunasta, kuinka kadulla turistien ja kahvittelevien, kauniiden ihmisten seassa lampsii avoaloin hiukset vettä tippuen, täydellisesti ruskettunut surffarikundi lauta kainalossa, märkäpuku vyötäröön asti alasrullattuna. Myrskynratsastaja, anyone?

Watsons Bayssa ahmimme täydellisissä puitteissa täydelliset Fish & Chips -lounaat ja teemme kunnon kävelykierroksen alueella. On tilaa, on kauniita, isoja taloja, hyvinhoidettuja pihoja, urheiluautoja. Olen yllättynyt siitä, kuinka mäkistä ja vaihtelevaa maasto Sydneyssa on. En ole yllättynyt siitä, kuinka kauniita, hyvinvoivia, huolettoman trendikkäitä ja onnellisen näköisiä ihmisiä kaupunki on tulvillaan. Kaikki toimii, kaikki on kaunista, selkeää, tilavaa, huoliteltua. Puitteet ovat loistavat surffaukseen, kulttuurin, urheilun, shoppailun tai oikeastaan minkä tahansa harrastamiseen.

Tyttöjen pitää päästä vähän kaupoille. Aikamme Sannan kanssa ympäri kaupungin liikkeitä rampattuamme istahdamme kahville. Ja kukapa muukaan kuin Matthew McConaughey tulee ottamaan meiltä tilauksen vastaan. Pasmat menee sekaisin. Tarjoilijakundi on asiallinen ja kohtelias, minä tuijotan häntä ihan liian hävyttömästi kuin jotain nomparelleilla koristeltua, tuoretta suklaamukkia ja ilmeeni on varmaan lähempänä tuskallista virnistystä kuin viehkoa, flirttailevaa hymyä. Tilaamme Flat Whitet (siis maitokahvit) ja Matthewin lähdettyä asetun suurinpiirtein kyljelleni makaamaan pienelle pöydälle kuin jossain Rubensin maalauksessa ja odotan hänen paluutaan.

Joo, aussit taitaa olla maailman toiseksi lihavin kansa, mutta Sydneyssa ei kauheasti isoja tai rumia ihmisiä vilise tai sitten minä haluan vain katsella asioita jostain vääristyneestä vinkkelistä. Saamani yleisvaikutelman perusteella kaupungissa on lähtökohtaisesti todella hyvännäköistä, rentoutunutta, onnellisen oloista porukkaa. Naiset pukeutuvat kauniisiin mekkoihin ja kaikilla on pitkät, kauniit hiukset. Miehillä on poikkeuksetta shortsit ja rento t-paita. Yksinkertaista, mutta toteutettu jotenkin niin ovelan sydneymaisesti, että kokonaisuus on tehokkaan esteettinen, flawless. Porukka on sosiaalista, rentoa, ystävällistä. Ruokatunnit käytetään urheiluun, duunista pyritään lähtemään ajoissa, koska illat vietetään ystävien ja perheen kanssa grillaten, seurustellen tai kivoja aktiviteetteja yhdessä harrastaen. Only in Sydney.

Illansuussa käyn ihmettelemässä Sentennial Parkissa luonnon kauneutta ja viimeistelen Indonesia-blogikirjoitustani. Vähempikin teksti ja fiilistely varmaan riittäisi, mutta näillä mennään, päätän. Samana iltana huoneeni seinällä kiipeilee tarpeettoman suuri hämähäkki. Sanna ja Instant Kill -sumute ovat viivana paikalla. Hämähäkistä jää jäljelle säälittävä, märkä kasa. Siinä se vielä yhtä jaloistaan yrittää sykyttää, vaikka on muuten sulanut muodottomaksi. Ennen nukkumaanmenoa googletan kaiken mahdollisen Australian hämähäkeistä ja käärmeistä. Aamiaisella osaan jo tärkeimpien -eli myrkyllisimpien- lajien nimet, tuntomerkit, erityispiirteet ja puremien hoito-ohjeet ulkoa.

Teen päivämatkan Manly Islandille. Matkalla satamaan käteen tarttuu täydellinen musta pikkumekko. Lautalla Sydney Harbourista noin 30 min pienelle saarelle. Päivä on painostavan kostea ja sadetta on ilmassa. Päätän vähän reippailla ja valitsen hankkimastani turistikartasta Manly Scenery Walk -reitin. Näyttäisi olevan tuollainen 3 km kävely. Lähden tarpomaan, mutta saavun pian sademetsän tapaisen rämeikön laitaan. Puskista rymyää tulla vaellustamineissaan reippaan näköinen viisikymppinen mies. Kysyn neuvoa ja hän ohjaa minut samaan suuntaan, mistä itse juuri pölähti tulla. Sitten hän katsoo päästä varpaisiin varustustani (nahkasandaalit, aasia-henkiset pussihousut, olkalaukku) ja puolittain hymähtää huvittuneena. Watch me, ja katoan pelottomasti puskien sekaan.

Eipä aikaakaan -arviolta noin minuutti- kun ylivilkas mielikuvitukseni on saattanut minut kauhun partaalle keskellä kapoista polkua, jossa puskien ja puiden oksat ja lehdet nuolevat naamaani ja kaulaani. Kohta ne hämähäkit tulee porukalla kimppuun. Sitten jalkojen juuresta pyrähtää tiehensä kissan kokoinen lisko ja olen niin jäätävässä paniikissa, että säntään puolijuoksuun ja katkon oksia mennessäni. Pian saavun onneksi isommalle tielle ja tasaan pulssini. Kävelen sinnikkäästi eteenpäin loputonta ylämäkeä - ei näy ristin sielua missään.

Sitten vierelläni lipuuu auto, joka pysähtyy pian. Ystävällinen aussimies tarjoaa minulle kyydin kuuluisalle näköalapaikalle kuvaamaan ja sieltä takaisin Manlyn keskustaan. Jee. Autokyyti venähtää noin 4 tunnin mittaiseksi excursioksi ympäri Manlya ja saan samalla kunnon syväluotauksen Australian luontoon, historiaan ja kulttuuriin. Ihme tyyppi, asuu Pariisissa, on vain käymässä kotonaan, on asunut Singaporessa, ympäri Aasiaa, Ruotsissa ja tuntee hyvin Helsingin. Sovimme viinitreffit ensi kesäksi Pariisiin. Kuka tietää, ehkä tapaammekin vielä. Lähden iltalautalla kohti Sydney Harbouria, maisemat ovat sanoinkuvaamattomat ja Sydney skyline varmasti yksi hienoimmista maailmassa.

Tulvat ovat velloneet Queenslandissa jo useita päiviä, mutta se tuntuu kaukaiselta, tämä on niin valtava maa. Uutisissa kerrotaan tulvien levinneen Brisbane-Gold Coast-Sunshine Coast-alueelle. Ei helevetti, sinnepäin olin seuraavaksi menossa. Seuraamme uutisia tiuhaan ja minä alan tekemään varasuunnitelmaa, onneksi ei ole kiire mihinkään eikä vielä mitään buukattuna. Tulvissa ilmoitetaan menehtyneen 12 ihmistä ja noin 70 olevan kateissa. Päätän suunnata Sydneysta suoraan Queenslandin pohjoisosaan, Cairnsiin. Great Barrier Reef siellä jo odottelee. Viimeisenä päivänä Sydneyssa tsekkaan itseni kivaan hotelliin yöksi, josta pääsee kätevästi kentälle, koska lentoni Cairnsiin lähtee aikaisin aamulla. Olen saanut olla täysihoidossa Sannalla & Otsolla, jälleen kerran mahtava breikki vieraanvaraisten, ihanien ihmisten luona.

Vielä ehtii nähdä kaunista kaupunkia, The Rock ja Observatory Hill. Chinatown ja Darling Harbour. Kahvittelua, kävelyä, ihmettelyä. Ei tule mieleen toista kaupunkia, jossa yhdistyisi tällaiset puitteet. Niin paljon luontoa, merta, saaria, aktiviteetteja ja kaikki suurkaupungin peruspuitteet yhdessä nipussa. Hotellilla menen kuntosalille, joka on rakennuksen katolla. Köpöttelen juoksumatolla tunnin, kuntosalin lasikaton läpi kimmeltää uskomaton tähtitaivas. All points considered. Lähden vielä myöhäiselle kävelylle satamaan, onhan se nähtävä iltavalaistuksessa. Sanattomaksi vetää, on niin ikoninen näkymä: oopperatalo, silta, satama.

Muutama päivä kauniissa, hymyilevässä, tasokkaassa, monipuolisessa ja kaikki odotukset täyttävässä Sydneyssa riittää minulle. Ihana, ihana kaupunki, mutta siltikin jokin jää ihan aavistuksen verran vaivaamaan. En oikein tiedä, mikä. Mitä muka jäi puuttumaan? Sielu? Asenne? Rosoisuus? Historia? En tiedä. Ehkä minun olisi pitänyt jäädä tänne pitemmäksi aikaa koluamaan paikkoja tai ehkä Sydney näyttäytyi minulle turhankin siloiteltuna. Ja se on aika tylsää se, mokomakin täydellisyys.

A Comfortable Silence

Kuta Beach, Bali, keskiyö ja monsuunikuuron jälkeinen hiljainen, lämmin tihkusade. Rauhallinen baari kapoisella sivukujalla hotellin kulmilla, lukuunottamatta muutamaa väsähtänyttä ja grillattua backpackeria, turistit ovat köpötelleet jo koloihinsa. Olen juuri saapunut Balille ja odotan rakasta ystävääni, jonka näen ensimmäistä kertaa sitten reissuunlähtöni. Hän on saapunut tänne hieman ennen minua. Juon oluen, toisenkin ja harmittelen jälkiviisaana, miksi en jaksanut tinkiä enempää taksimatkasta lentokentältä hotellille. Odotan ystävääni turhaan, sillä hän on autuaasti nukahtanut hotlaansa matkasta uupuneena, josta saan tiedon vasta seuraavana aamuna. Tilaan kolmannen oluen, tykitän tekstiviestejä tyhjyyteen, nukkuvalle ystävälleni ja vastailen lakonisesti äärimmäisen ystävällisen ja uteliaan tarjoilijan sarjatulella napsuviin kysymyksiin: where are you from? How old are you? First time in Bali? How long you travel? Why not married - you're old! No children? Are you rich? Nah, en jaksa enää vastailla enkä jaksa enää odottaa, lähden.

Ystäväni löytyy aamulla, safe and sound, tietenkin. Ei muuta kuin heti aamusta livakasti pois kamalalta, kamalalta ja toistan vielä kerran, kamalalta Kuta Beachilta speed boatilla kohti Gili Airia, joka on minisaari Balin ja Lombokin välissä. Matkalla meitä viihdyttää -tietämättään- omalla vapaamuotoisella käytöksellään porukka Kiwi-kundeja, jotka ovat erittäin katu-uskottavan näköisiä travellereita, ties kuinka monettako kertaa Aasiassa, ainakin tatuoinneista, olemuksesta ja reissujen aikana hankituista arvista sekä kestorusketuksesta päätellen. Yksi heistä kertoo ohimennen soittavansa rumpuja ja aikovansa hakata tahtia paikallisten kanssa Gilille päästyään. Minun mielessäni he ovat vähintäänkin NZ:n kovin rockbändi. Speed boatin katolla istuskellessa hiukset menevät takkuun tuulessa ja sumuiset pilvet vuorien päällä tuntuvat olevan kosketusetäisyydellä.

Gili Airilla joinaamme ystävämme, joka on lähtenyt Suomen talvea kuukaudeksi pakoon ja hengaillut saarella jo muutaman päivän. Paikka luo helposti illuusion melkoisen rouheasta hideaway-paratiisisaaresta. Kauniit bungalowit nököttävät rannalla vielä suht sopivasti autenttisessa miljöössä, saarella ei ole moottoriajoneuvoja, liikkua voi kävellen, juosten tai ponikärryillä. Saaren juoksee ympäri noin 40 minuutissa ja matkan varrella näkee valkoista biitsiä sekä siellä täällä olevia bungalow-keskittymiä ja rantaravintoloita. Island time -käsitteen omaksuminen tapahtuu automaagisesti. Täällä porukka chillaa, syö, juo, ui, sukeltaa, chillaa. Täällä on aikaa. Syön munakasta aamiaiseksi rannalla ja vajoan päivän pituiseen koomaan riippumattooni. Vakuutun, että munakkaani oli höystetty tietyntyyppisillä sienillä. Oh, well, on huonompiakin paikkoja ja tapoja torkuttaa kuusi tuntia keskellä päivää kuin Gili Airilla riippumatossa. Singyn Lady in a hammock -visioni toteutuu täydellisesti. Ystäväni käy vaanimassa minua jossain välissä uniani, muttei kilttinä ihmisenä raaski herättää mukaansa snorklausretkelle.

Jouluaatto. Käyn lenkillä, tuntuu epätodelliselta. On niin kaunista, ja on niin kuuma. Illalla nautimme ilmaista jouluillallista läheisessä ravintolassa. Joulupukin asuun somistautunut paikan omistaja tarjoaa meille myöhemmin tikkareita, joihin on sidottu pieni paperilappunen. Lapussa lukee meille jokaiselle lahja, tölkki Spritea, iso olut, mango-smoothie jne. Sööttiä. Ilottelemme siis ilmaisilla antimilla paikassa, jossa saattaisi saada nippanappa 50 euroa palamaan, jos tilaisi kaiken, mitä menussa listataan. Myöhemmin istumme kuun valaisemalla rannalla ja ihmettelemme hiljaa. Ystäväni vetäytyy pikkuhiljaa nukkumaan. Minä jään vielä hetkeksi ja odotan kärsivällisesti, jos vaikka delfiini sattuisi hyppäämään kuunsiltaa pitkin. Juuri tänä yönä. Jouluyönä.

Eräänä iltana syömme valtavan hyvää kalaa, joka on ravintolan mukaan (kuten kaikki muutkin ateriat listalla) "clean, delicious and romantic". Törmäämme myös suomalaisiin. Ei se haittaa. Ollaan Island time -moodissa. Mikään ei haittaa täällä. Päädymme rantabileisiin, jossa on mukava sekoitus paikallisia ja länkkäreitä. Lasershow nuolee pitkin hiekkaa, rannassa roihuaa iso nuotio, jonka ympärillä kaikki tanssivat. Käyn vähän tallomassa hiekkaa itsekin, musiikki on kauheaa jumputusta, mutta se kuuluu asiaan. Sitten on kiva vain istuskella, siemailla kylmää olutta ja katsella, kun muut huojuvat hypnoottisen biitin tahdissa rannalla. Aamulla ihmiset valuvat bungaloweihinsa kuka mihinkäkin aikaan, ennen tai jälkeen aamiaisen.

Kaunis Gili Air jää taakse haikein mielin. Matkalla Pecatuun, Balin eteläkärkeen. Kuta Beachilla pakollinen pikapankki-internet-dim sum-lounas-pysähdys ja sitten saapuminen hulppeaan villaamme. Sade alkaa. Sataa koko illan ja kovaa. Sataa koko seuraavan päivänkin. Iskee nuhan päälle kivoista puitteista huolimatta. Odotan, että sade lakkaa. Se ei lakkaa. Odotan ja toivon. Se ei vaan lakkaa. Villan talonmies ajeluttaa meitä ympäri Uluwatu-Pecatu-aluetta. Kaunista on, näemme surffirantoja, röyhkeitä apinoita ja kuuluisan temppelin. Illalla pidetään villalla sadetta, se on muuttunut pienimuotoiseksi myrskyksi. Jos tulee tsunami, olemme täällä rinteellä turvassa, uskon niin. No, mikään ei haittaa, koska minulla on villasukat jalassa. Istuskelemme ja kuuntelemme musiikkia. Puhelemme harvakseltaan, ei mitään ihmeitä, se on ihan hyvä niin.

Yhtenä iltana singahdamme ystäväni ehdotuksesta läheiseen Jimbaranin kylään kuuluisalle seafood-ravintolakadulle syömään. Erinomaista. Rannalla nappaan kärrymyyjältä maissitähkän, se on voideltu tulisella tahnalla ja maistuu uskomattoman hyvälle kylmän oluen kanssa tuulisella, pimeällä rannalla. Mipin maissi-imperiumi-konsepti on jo työn alla, odottakaapas vaan. Ravintolassa näemme pelottavia hummereita vesialtaassa ja kusetusvaa'an, jonka mukaan neljä isoa katkarapua painaa yhteensä noin kilon. Syön red snapperia ja säälin koiraa, joka kiltisti pöytämme alla maattuaan hätistetään ilkeästi ulos ravintolasta. Minulla on orkidea hiuksissani, se on kaunis.

Sataa edelleen. Villamme on varmasti kirottu. Sanomme heipat kotivahdillemme, Keijo-gekolle ja päätämme lähteä Ubudiin, noin kahden tunnin ajomatkan päähän Balin sisämaassa. Ubudissa on kuvattu pätkiä Eat-Pray-Love-elokuvan Bali-osuudesta, joten päätämme yhteisesti missiomme olevan "in search of Julia Roberts". Julioita spottaammekin yhteensä noin 100 parissa päivässä, Javier-rintamalla on valitettavasti hiljaisempaa. Julioita ovat yksin katuja harhailemassa olevat + 30-vuotiaat naiset, joilla etsivä, dreamy-katse silmissään, hipahtava vaatetus ja pitkähköt hiukset sekä mahdollisesti aurinkohattu. Punertavanruskeilla kutreilla pääsee suoraan listalle, vaikka aurinkohattu puuttuisikin. Minulla ei ole mitään asiaa tuohon joukkoon, sillä asianmukaiset kutrit ja vaatetus puuttuu. Illalla ostan kuitenkin Julian kunniaksi kauniin, hipahtavan silkkimekon - se tulee näyttämään hyvältä vaatekaapissani.

Vuosi vaihtuu Ubudissa kuusi tuntia aiemmin kuin Suomessa. Koska varsinaista yöelämää ei ole, istumme ties monettako iltaa "Jaakon baarissa" -siis yhden bungaloweistamme terassilla- ja kippistämme toisillemme vuoron perään: "ihanaa kun olette täällä!". Ihastelemme ilotulituksia, kuuntelemme jo kulunutta playlistaa läppäriltä ja kittaamme halpaa paikallista valkoviiniä sekä gin & toniceja, sillä paikallinen Bintang-olut ei enää maistu hyvälle. Itse asiassa se maistuu niin pahalle, että Suomeen palattuani kasaan punk-bändin (siis tyttöbändi), jonka nimeksi tulee Bintang ja se tulee soittamaan HC-punkkia erittäin raffilla meiningillä. Uuden vuoden lupauksia satelee suustani julistuksenomaisesti. Odotan, että vastavuoroisesti pojat listaavat vähintään yhtä monta. Joo ei. Jossain vaiheessa iltaa kutsun koolle henkilökohtaiset demonini ja päräytän ilmoille vuotuisen miesviha-puheeni, joka päättyy kuitenkin aina samaan toteamukseen: kaikesta huolimatta miehet ovat ihania ja meidän naisten ei pidä ryntäillä turhia sen perusteella, mitä ne tyypit höpöttää. Puheet ovat useimmiten pelkkää hönöilyä. Loppupeleissä ne on kai ne teot, jotka oikeasti merkitsevät.

Vuoden 2011 ensimmäisenä päivänä sateen ja veden jumalat eivät taaskaan ole puolellamme. Lähdemme aikaisin aamulla pyöräilyretkelle vuorille, riisipeltojen, temppeleiden ja upeiden maisemien kierrokselle. Ja alkaa sataa. Odotamme vuorella kivassa näköalaravintolassa sateen loppumista. Odotamme pitkään. Sade ei lakkaa, joten lähdemme takaisin Ubudiin autolla ja ihailemme maisemia huuruisten lasien takaa. Matkalla näemme paikallisia hienoissa juhlavaatteissaan kulkueina menossa temppeliin. Kauniit naiset kantavat jumalille tarkoitettuja lahjuksia päänsä päällä, lapset on puettu syötävän kauniiksi ja miehet kulkevat omissa porukoissaan letkan perässä vakavan ja uljaan näköisinä. Riisipellot näyttävät juuri siltä, miltä niiden voi kuvitella parhaimmillaan näyttävän. Vihreää ja rehevää. Kaikki maailman vihreän eri sävyt ja vivahteet löytyvät täältä.

Ubudin hemmotteluhoidot jäävät testaamatta. Ei se mitään, vierailevat Juliat pitävät varmasti detox- ja kauneushoitoja tarjoavat paikat kiireisinä ja minä olen tyytyväinen ostamaani jasmiinituoksuöljyyn, jota käytän mielummin kuin hajuvettä. Saavumme aamupäivällä pienellä veneellä Nusa Lembonganiin, joka on Gili Airia hieman isompi saari Balin itäpuolella. Näen matkalla delfiinin. Kiitos siitä. Meri on melko tyyni, vain majesteettiset surffiaallot kuohuvat lähellä rantaa. Aurinkokin paistaa, melko kuuma. Siirryn välittömästi Island time -moodiin, se on helppoa ja väistämätöntä. Iltapäivällä snorklataan kahdessa eri paikassa. On kyllä totta, että täältäpäin löytyy maailman parhaimpia snorklaus- ja sukelluspaikkoja. Syömme myöhäisen lounaan ja käymme vähän kävelemässä, kukin vähän omissa ajatuksissaan, on mukava voida välillä olla vaan hiljaa. Ihmettelemme paikallista merileväteollisuutta, työn eri vaiheet ovat nähtävissä laajalti ympäri saarta. Kiinnostavaa. Kirkaanvihreitä, keltaisia, vaaleanpunaisia, tummanpunaisia, valtavia määriä levää. Tekisi mieli hypätä piehtaroimaan yhteen pehmeännäköisistä leväkasoista. Tekisi mieli kirmailla kasojen läpi ja heitellä ilmavan näköisiä riekaleita ympäriinsä, kuten syksyllä puusta pudonneita lehtiä haravoiduissa kasoissaan, sama efekti. Nauramme ajatukselle vielä monta kertaa ja iltaan mennessä yhä suuremmat mittasuhteet saavassa, jackass-tyyppisessä, värikkäässä leväkeskustelussamme alkaa olla aineksia kunnon stand up -show'hun. Tästäkään ei pidä kirjoittaa blogiin, koska tiedän, että tämä tulee kuulostamaan ihan urpolle jutulle. Jossain välissä taas alkaa satamaan. Sitä ei edes huomaa enää. Syömme illallista ja kuuntelemme merta. Juomme illan päätteeksi lasilliset etikkaista roseviiniä. Ravintolan katossa vilistää iso hiiri.

Aamupäivä. Kuuma. En ole enää viime aikoina pitänyt lukua viikonpäivistä. Minulla on tunne, että bungalow-alueemme ihana vahtikoira ei ole enää keskuudessamme. Yöllä kuulin koiran kauhean rääkäisyn, eikä tuttua tepsuttajaa ole näkynyt sen jälkeen. Odotan ja toivon olevani väärässä. Reippailemme saaren toiseen päähän ja yritämme kovasti olla kommentoimatta yhtään mitään, kun kävelemme jälleen suuren levä-workshopin läpi. Ei onnistu, samat jutut naurattaa taas. Hassua, mistä asioista travellaaja pystyy repimään riemunsa. Löydämme kauniin keitaan saaren päädystä ja levytämme varjoisalla terassilla närkkien kevyttä lounasta. Bungalowillani törmään kauniiseen, pulleaan gekkoon, joka pötköttää sängylläni. En edes kiljaise, edistystä! Tuijotamme toisiamme hetken ja alan kaivamaan kameraani esille, mutta gekko kurkkii jo kattoparrujen välistä ja luikahtaa tiehensä. Damn. Menen nettikahvilaan, sillä minulla on niin paljon supertärkeitä ja -kiireisiä nettihommia hoidettavana. Tsekkaan Facebookin, 1 minuutti. Tsekkaan hotmailin ja kirjoitan nopean mailin, 4 minuuttia. Sitten en keksi enää tsekattavaa. Pojat ovat omilla teillään. Varmaan siellä the internetissä tai hulluttelemassa leväkasoilla. Istahdan ravintolan terassille raapustelemaan ajatuksiani muistivihkoon, hörpin ananasmehua ja odotan, josko ystäväni paikallistaa minut kohtapuolin, sillä alkaa olla illallisaika. Kyllä vain, syömme länkkäri-illallisen australialaisessa surffariravintolassa kauniiden, ruskettuneiden surffikundien ja -mimmien keräntyessä pikkuhiljaa paikalle. Dire Straitsin Brothers in Arms on edelleen kova biisi.

Kello 2.46 aamuyöllä. On säkkipimeää, istun bungalowini terassilla ja odotan, että taivas repeää. Odotan, sillä pauhaava meri on äkkiä ihan hiljaa ja saaren koirat ulvovat porukalla levottoman pahaenteisesti. Trooppinen myrsky - jos se jossain on koettava niin tämä on varmasti yksi maailman parhaista paikoista siihen. Taivas on hetkittäin häikäisevän valkoinen, kun salamat näyttävät mahtinsa ja harmittelen, etten saa omalla turistikameralla vangittua tätä luonnon valoshowta talteen. Iso hyönteinen syöksähtelee edestakaisin terassini ympärillä ja tekee välillä huimia syöksyjä minua kohti vaihtaen silmänräpäyksessä suuntaa ihan viime hetkellä. Katselen sen menoa rauhallisena. Varmaan tietokoneen valo tai jasmiinin tuoksu vetää sitä puoleensa. Tai sitten se on vähän eksynyt ja säntäilee ympäriinsä hämmentyneenä. Tuskimpa, se vaan huvittaa itseään härkkimällä minua. Hassua, yleensä pelkään tuollaisia kiitäjiä. Aamulla herään hiestä märkänä kotiloituneena cocoon-matkalakanoihini. Huomaan, että olkapääni vieressä sängyllä on näköjään hiiren tai rotan vessa.

Fillaroimme ympäri kaunista saarta koko päivän olosuhteissa, joissa olisi Valentin Konoseltakin jäänyt aamulenkki tekemättä. Tältäkö tuntuu auringonpistos? Törmäämme alkuillasta vahtikoiraamme, tulen iloiseksi. Se on löytänyt uudet isännät, tuoreet travellerit, joita se seuraa yhtä uskollisesti kuin meitä pari päivää sitten. Lepertelen sille, mutta se ei ole kuulevinaan. Petturi. Syömme lisää länkkäriruokaa surffipaikassa, valkokankaalla kähisee Kings of Leon. Mordorin valvova silmä, eli otsalamppu tulee täällä tarpeeseen, muuten voisi katkoa koipensa pimeässä kun haahuilee takaisin bungaloille. Vietämme viimeistä iltaa tällä kokoonpanolla. Yksi meistä jää vielä saarelle ja palaa Suomeen tammikuun puolessavälissä. Kaksi meistä jatkaa matkaa aamulla takaisin Seminyakiin, Balille, josta toisella lento 7.1. Suomeen ja toisella erittäin onnekkaalla tyypillä samana päivänä ausseihin. En malta odottaa!

Saavumme ylelliseen villaan aamupäivällä. Päivä on kuuma, hengaamme kahdestaan biitsillä ja pitkin kaupunkia. Ostan kauniin Bali-pikkumekon, sellaisen eteerisen ja yksinkertaisen. Nautimme pitkän kaavan mukaan fantastisen illallisen yhdessä Balin parhaiksi rankatuimmista ravintoloista, jonne päädymme puolivahingossa. Kotimatkalla nappaamme pullon kylmää australialaista valkoviiniä mukaamme, viritämme musat villalle ja istumme iltaa kaikessa rauhassa. Ystäväni mentyä nukkumaan, minä uin nakuna meidän poolissa muutaman vedon ja katselen samalla tähtitaivasta. Edelleen tulee hetkiä, jolloin en voi uskoa olevani tällä reissulla, kuten nyt.

Viimeinen päivä Balilla. Raahaudun kylpylään. 3,5h kestävät hoidot ovat luksusta, nukahdan facialin aikana ja herään omaan kuorsauseeni. Päätämme ystäväni kanssa viettää laiskan, viimeisen illan ja jäämme dinnerille omaan villaan - kaupasta pari pulloa viiniä ja huonepalvelusta sekalaista ruokaa. Otan luvattoman pitkän, lämpimän suihkun, sipaisen ensimmäistä kertaa miesmuistiin vähän lilaa luomeen ja uuden mekkoni päälle. I feel special. Tällainen ilta, tällaiset puitteet, juuri tässä seurassa: priceless. Kiitos universumi korvaamattomista ystävistä.

Ajatukset harhailevat jo Australiaan, yksi suurista haaveistani on toteutumaisillaan. Niin ihanaa aikaa kuin minulla on ollutkin, olen valmis jättämään tämän pätkän taakseni. Australia, here I come. Enää ei tarvitse odottaa, lähden.