Sing-y-ling-a-ling

Swingy times at Singy! Olen niin olevinani tuon Singy-sanan käytöstä. Se on söpöinen. Bongasin lempinimen Singaporelle kirjasta, jota luen parhaillaan ja viljelen sitä auliisti tekstiviesteissä ja puheissani. Vanha kunnon Singy. Ihan kuin ramppaisin täällä harva se viikko; Helsinki, hesa. Varkaus, varkkis, Pieksämäki, peeämkoo, Singapore, Singy.

Singaporen kaksi isosti ylivertaisinta asiaa ainakin minulle olivat -yllättäen- ruoka ja shopping. Mittakaavassa ääretön. Pelkästään ydinkeskustassa on 84 ostoskeskusta. Kahdeksankymmentäneljä. What?! Ihan mieletöntä. Ja mitkä puitteet päivittäisille ruoka-orgioille. Muutaman päivän exploorauksen aikana Singy näyttäytyi kauniina, ystävällisenä ja helppona paikkana kelle tahansa liikkua, syödä, löytää vahingossa salaperäisiä puutarhoja, Chinese Baroque -arkkitehtuurikortteli tai päätyä Chinatownin mutkitteleville pikkukaduille ja putiikkeihin ihmettelemään pelottavan näköisiä ennustaja-ukkoja, paperilyhtyjen valaisemia kojuja tai kiinalaisen lääketieteen joskus aika groteskinkin näköisiä rohtoja ja ruokia.

Majailimme expattien asuttamassa Holland Villagessa, läntisessä Singyssa. Bussilla 10 min suoraan sykkeeseen Orchard Roadille. Saimme yöpyä ystävieni Pilvin ja Heikin vieraina ihanassa condossa. Oli paitsi ihanaa nähdä ex-kolleegaani Pilviä, myös kiinnostavaa saada syväleikkaus Singyn arkeen paikallisen silmin. Ja tietysti oli myös mukava nähdä Pilvin ja Heikin reipas Kalle-poika, joka meni Singyssä ollessamme ensimmäistä kertaa tarhaan, jänskää!

Singyn hittihetkiä parin päivän aikana:

IN SEARCH OF TARZAN: Botaaninen puutarha keskellä kaupunkia.
Sademetsä-tyyppinen, käsittämättömän hyvin hoidettu mega-iso, vehreä puisto orkideoineen ja veistoksineen. Suosikkipaikkani täällä oli The Reflexology Walk, eli sileillä ja ei niin sileillä, pienillä kivillä päällystetty pieni polkumainen kävelyreitti, jonka läpi ilman kenkiä tepasteltuaan sai samalla mukavan refleksologia-session jaloilleen. Puistoon oli myös siroteltu sinne tänne kauniita, siroja veistoksia, joista osa melkein sulautui ympäristöönsä diskreetisti. Näistä suosikkini oli Lady in a Hammock (ajatellen tulossa olevaa Balin reissuani).

I'M LOVIN' IT: Ramen-ravintolat ja Singyn ruokakulttuuri.
Minä rakuloin Singyn ja koko Kaakkois-Aasian pikaruokakulttuuria! Dim Sumia, nuudelibaareja, Ramen-paikkoja. To hell with Mc Donalds ja pikamättö ketsupit poskilla. Pälähtipä nimittäin poikaporukka viereiseen pöytään istumaan Holland Villagen Ramen-ravintolassa. Sellaisia 17-20-vuotiaita skeittaripoikia. Tilasivat porukalla sapuskaa ja heille tuli sellainen oma pikku keittoliesi-viritelmä, jossa voi itse käristää haluamansa lihat tai kiehauttaa sopivat kasvikset ja vihannekset omaan Ramen-keittoonsa. Ei mitään kummallista, moni on nähnyt saman tapahtuvan. Mitä jäin miettimään on se tapa, jolla kaverit siinä istuskelivat ja söivät. Lähekkäin, ottivat ristiin rastiin toistensa astioista lihaa ja vihanneksia, kokkailivat keskenään, maistelivat toistensa keitoksia ja juttelivat samalla iloisesti kokoajan. Tapa, jolla ruokailuun syvennyttiin oli jotenkin harras ja vaikka juttu lensi ja naurettiin ja oltiin paikallisen pikaruuan äärellä, silti käytös oli hallittua ja hillittyä ja tilanteesta välittyi jotenkin ihan omanlaisensa fiilis. Sellainen, että ruoka ja ruokailu ylipäätään on näille kavereille kunnioitettava, arvokas ja sosiaalinen tapahtuma. Ihan vaan tiedoksi, että jos olet joskus vastaavantyyppisessä paikassa ja nenäsi eteen kiikutetaan mortteli, jossa on seesaminsiemeniä, niin ei pidä lähteä sotkemaan niiden sekaan mitään soijaa, chilikastiketta ennen sössäämistä. Siemenet vaan jauhetaan ja laitetaan Ramenin sekaan. Nyt viimeistään myös Mia Luostarinen -tähän mennessä jo omasta mielestään aasialaisen keittiön expertti- tietää tämän.

THE BUTTERFLY EFFECT
Mikä on vähiten ärsyttävä tai rasittava aamu-urheilulaji kaltaiselleni sänkymöyrijälle, joka pystyy raahautumaan ehkä max. 5 kertaa vuodessa aamujumppaan ja nostaa niistäkin muutamasta kerrasta kohtuuttoman suuren numeron. Jooga olisi muuten ok, mutta liian vähän toimintaa meikäläiselle. Pilates aika jees, mutta niitä syviä vatsalihaksia odotellessa kaikista parasta on kuulkaapas uinti. Mikäpä siinä oli tepsutellessa aamulla alakertaan uikkari päällä ja pulahtaessa 40 metrin ulkoilma uima-altaaseen aamuauringon lämmittäessä ja suurkaupungin heräillessä.

BOOKS OF MAGIC AND WISDOM
Aaaah, kymmenet kirjakaupat, 3 for 2 -tarjoukset, loputtomat valikoimat englanninkielisiä kirjoja, kahvilat kirjakauppojen yhteydessä, ihan oma aika-ulottuvuutensa ja epätodellinen fiilis, kun takaisin kadulle astuessa pienenpienen hetkosen aikana pimeys onkin laskeutunut kaupungin ylle ja kainalossa on muutaman kilon edestä kirjoja. Parasta.

BECOMING A DIVA
Viimeinkin! Olin suunnitellut jo pitkään ostavani laadukkaan nahkaolkalaukun. No, nyt vihdoinkin sellainen tarttui käteen Singysta. Varmaan arkipäivää monelle teistä kenkä- ja laukkufriikeistä. Laukku sieltä, toinen täältä. Minä en vaan ole löytänyt sitä oikeaa. No, astellessani ympäriinsä sieraimet väristen nahkalaukkujen täyttämässä ihanassa putiikissa kuulin sen. Vieno, mutta päättäväinen kuiskutus "Mipi, täällä, takavasemmalla. Täällä, minä, vaaleanruskea, vetoketjuhapsut ja kaikki, katso nyt, olen täydellinen. olen sinun." Niin me kohtasimme ja lähdimme kaupasta yhtä matkaa tyytyväisinä, uusi laukkuni olalla keikkuen ja minä nokka pystyssä Guccin, Furlan, Chanelin ja muiden vastaavien liikkeiden ohi diivan elkein, vähintään kuin joku casualisti viikonlopuostoksille Singyyn piipahtanut upporikas perijätär. Hassua, mitä yksi laukku voi saada naisessa aikaan.

0-100 KM/H, 6 SEC.
Singapore international Airport, Shangi, ja melkein 1,5h lennon lähtöön. Hyvin siis aikaa kaupoissa luuhaamiseen. Kenttähän on tosiaan parikin kertaa palkittu maailman parhaana ja puitteet luonnollisesti sen mukaiset. Aika kului huomaamatta ja kun olin ajatellut meneväni vielä hakemaan kupposen kahvia vilkaisin samalla departures-taululle, joka vilkutti "Gate closing" lentomme kohdalla. Klassikkotilanne. Eipä muuta kuin flip flopit käteen ja juoksuksi. Arviolta sellainen 8-10 minuutin reipas ravi halki kentän. Kauppjen kyltit vaan vilisivät silmissä ja jäi Starbucksit juomatta. Olimme siis täysin vastakkaisessa päässä kenttää, mutta kerkesimme, ja itse asiassa melko kevyesti. Hyvät naurut irtosi sekä meille, että niille, jotka kannustivat meitä huudoin ja taputuksin pyrähdyksemme aikana.

Juu, että sellaista peruskivaa urbaania meininkiä Singyssa ja matka jatkuu yhä etelämmäksi. Uskon, että Singyn botaanisen puiston Lady in a Hammock -veistos oli universumin minulle osoittama enne tulossa olevasta Balin pätkästä. Jo tuhansia kilometrjä mukana raahaamani riippumatto tulee epäilemättä otettua käyttöön viimeistään siellä. En tiedä onko se varsinaisesti lady joka siellä hammockissa tulee rötköttämään, mutta varmasti ainakin erittäin hyvissä fiiliksissä oleva, rentoutunut reissaaja, jonka mielessä kepeät ajatukset leijailevat laiskasti samaan malliin kuin taivaalla satunnaisissa rykelmissä haahulevat, muutamat hattarapilvet.

American dream 2.0.

Lukuunottamatta kovan kimakalla äänellä kälättävää suomalaisnaista -joka piinasi ruotsalaispariskuntaa veneen kannella ja varmisti, että he ymmärsivät hänen asuvan kerta kaikkiaan ihan Sveitsissä asti ja käyvän ainakin muutaman kerran vuodessa Thaimaassa lomalla varakkaan ja kas vain, sveitsiläisen miehensä kanssa- nautimme kovasti ihanasta, aurinkoisesta venematkasta Koh Lantalta Phuketiin.

Phuketiin saavuttuamme suuntasimme Kata Beachille, joka on vähän rauhallisempi kuin legendaariset Patong Beach ja Kamala Beach. Tuli välittömästi kotoisa, vihdoinkin kotona -fiilis: suomalaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, ensimmäistä kertaa Thaimaassa kaikki yhdessä, samoissa karkeloissa. Katalta löytyi myös mini-Pattaya-alue ja kaikki megabrändit Starbucksista Mc Donaldsiin. Ei hyvä, mutta toisaalta, tarkoitus olikin viettää täällä pari iisiä maintenance- ja biitsipäivää. Ja niin totisesti vietimmekin.

Sattuipa sitten niin, että hotellimme 3 x 3m -kokoisen uima-altaan varjoonsa jättävä, upouusi, iso pool-keidas valmistui viimeisenä iltanamme Katalla ja hotellin väki ystävällisesti kutsui kaikki vieraat illalla uuden poolin avajaisbileisiin. No, mehän siellä tikkana paikalla. Siinä pyöri kourallinen muitakin asukkeja, mutta katosivat paikalta muutaman drinksun jälkeen. Altaalle oli järjestetty ihanat tarjoilut, loputon määrä ruokaa, barbecue, drinksuja, vihdoinkin hyvää viiniä ja paikalla koko henkilökunta pienessä tumussa ja jos mahdollista, vielä enemmän iloisina ja hymyilevinä kuin virka-aikansa puitteissa.

No, rauhallinen iltamme kääntyikin sitten melko riehakkaaksi, kun seuraamme pamahti amerikkalainen, noin 60-vuotias mies ja saksalainen, noin 40-vuotias mies, Nick ja Joe. Kaverukset olivat tavanneet minibussissa matkalla kentältä Katalle ja olivat hengailleet pari päivää kahdestaan. Mielettömiä heeboja! Sillä aikaa kun saksalainen päätti vihkiä uuden altaan virallisesti käyttöön ja heitti Caritan vaatteet päällä altaaseen (ja hyppäsi itse perään), minä jäin juttelemaan amerikkalaisen kanssa. Ja mikä keskustelu siitä tulikaan. Oikeasti poikkeuksellisin ja kiinnostavin henkilö, jonka olen tavannut koko reissun aikana.

Pakko kertoa vähän tarkemmin tästä tapauksesta. Nick, 62-vuotias amerikkalainen, esitteli itsensä kertomalla olevansa ei mistään kotoisin, asuvansa tällä hetkellä Kiinassa ja tekevänsä siellä rakennusalalla konsulttina duunia hotelleille periaatteella: teen duunia silloin kun huvittaa ja valitsen itse asiakkaani. Seuraavaksi hän aikoo jatkaa matkaansa todennäköisesti Vietnamiin tai Laosiin. Miten kauaksi aikaa, sitä hän ei tiennyt. Milloin palaa jenkkeihin? Sitä hän ei tiennyt, luultavimmin ei koskaan.

Nickilla on takana melko perinteinen amerikkalainen menestystarina, rahan tahkoamista rakennusalalla, hyvä avioliitto, kolme lasta, Harley Davidson autotallissa, pari kivaa autoa, iso talo, golf-osake, valkoinen aita talon ympärillä, illalliskutsuja ystävien ja työtuttujen kanssa, muutama reissu vuodessa Karibialle, Miamiin tai Hawaiille, jääkaapissa aina muutama pullo kuohuvaa odottamassa, siivoojat, puutarhurit ja muut amerikkalaisen unelmaelämän mukaiset perusasiat paikoillaan. Kaikki siis hyvin. Ja sitten mikään ei yhtäkkiä tuntunutkaan enää yhtään miltään. Elämässä ei ollut iloa, tarkoitusta, motivaatiota, haasteita, tavoitteita, merkitystä. Mitään. Piti kiskoa pari viinipulloa joka ilta, jotta tuntisi edes jotain, vaikka lempeän humalan heruttamia vanhoja muistoja tai välähdyksiä omista, vuosien takaisista unelmista, jotka voi sitten aamulla herättyään pistää kuitenkin varman päälle kännin piikkiin, laittaa puvun taas päälle, ajaa avo-mersulla töihin pilvenpiirtäjään ja uskotella itselleen, että kaikki on hyvin. Tätä meininkiä jatkui vuosikymmeniä.

(Samaan aikaan kun juttelimme Nickin kanssa, nappailimme ihanaa ruokaa grillistä, jättikatkarapuja, chicken wingsejä, tulista thaisalaattia, mausteisia kastikkeita, kumosimme lisää viiniä ja saksalainen vippasi seuraavaksi hotellin thaimaalaisen respan managerin vaatteet päällä altaaseen. Muuten ei mitään, mutta mimmillä oli kännykkä taskussa ja vit**ksihan se meni).

Back to the storyline. Elämäänsä kyllästyttyään, vaimosta erottuaan ja lastenkin jo aikoja sitten lähdettyä maailmalle, Nick oli kaksi vuotta sitten yrittänyt tappaa itsensä syömällä lääkkeitä määrän, jolla tipahtaisi varmasti virtahepokin ja juomalla vielä pullon vodkaa siihen päälle. Kun hän seuraavana päivänä sitten heräsi hotellihuoneestaan ja tajusi, että totta ihmeessä tämä ei ole taivas vaan se saakelin sama kälyinen hotellihuone ja pari minuuttia myöhemmin vasta ymmärsi ja hyväksyi olevansa elossa hän ajatteli, että saattaapi olla että universumilla on sittenkin hänen varalleen vähän jotain muita suunnitelmia.

Niinpä hän päätti tietoisesti seota voidakseen "tulla normaaliksi", eli sellaiseksi, mitä hän tänä päivänä on ja miten hän elää elmäänsä. Eli ihan eri ihmiseksi ja varmasti amerikkalaisen yhteiskunnan mittapuun mukaan jonkinasteiseksi hylkiöksi tai friikiksi, mutta omasta mielestään juuri sellaiseksi, mistä hän oli aiemmin vain pystynyt hatarasti unelmoimaan. Sen kohtalokkaan hotelliyön jälkeen Nickin arki on pullollaan onnellisuutta, tasapainoisuutta ja elämäniloa - pysyvänä olotilana. Vaivattomasti, ilman mielialalääkkeitä tai mitään muuta suurempaa elämänmuutosta kuin se, että hän päätti siitä eteenpäin elää hetkessä, toteuttaa haaveitaan ja vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

(Tässä vaiheessa keskusteluamme hotellin ainoa miestyöntekijä -lukuunottamatta aamiaissalivastaavaa ladyboyta, en ole nähkääs varma, luetaanko hänet naiseksi vai mieheksi- pomppii YMCA:n tahdissa ja tekee samalla jotain käsittämättömiä thai boxing -mooveja ja koko henkilökunta alkaa olla ihan tuhannen päissään).

Anyways, ihan uskomatonta meininkiä sen Nickin kanssa. On hankala saada tähän tekstiin vangittua sitä keskustelun ja fiiliksen flowta, mutta yritetään. Aloitin lauseen ja hän lopetti sen. Luettelin lempikirjojani, ja hän oli lukenut kaikki samat. Jakelin mielipiteitäni ja näkemyksiäni kahden viinilasillisen rohkaisemana ja itsevarmana, joihin hän yhtyi täysin tai jotka täysin vastasivat hänen omia mielipiteitään, oman elämän perusperiaatteita. Voi ihmettä, tässäkö on oma peilikuvani, 62-vuotias, äänekäs, puhelias ja superpositiivinen amerikkalaismies, joka ei ole mistään kotoisin? Tuollainenko minäkin olen tai tuollainenko minustakin sitten tulee noin 60-vuotiaana? Ei siinä mitään, huonompiakin scenarioita voisi olla.

Juteltiin myös siitä, mitä klisee "American dream" oikeasti tarkoittaa. Mitä sen ideaalisti pitäisi pitää sisällään, tarkoittaako se samoja asioita meillä pohjolassa kuin vaikkapa texasissa jne. No, kylläpä se tarkoittaa. Eli ideaalisti peruspaletti pitäisi sisällään juuri ne asiat, jotka Nickilla suurinpiirtein olikin jo kasassa edellisessä, elämässään. Ei tullut onni sillä asioiden kokoonpanolla ei. Tässäpä siis pääpiirteittäin keskeisimmät ainekset Nickin American Dream 2.0. -reseptistä ja hänen uuden elämänsä punainen lanka. Ei mitään, mitä emme olisi jo lukeneet new-age- ja self-help-kirjoista, kuunnelleet yritysvalmennuksissa tai oivaltaneet itse, mutta joka tapauksessa, here goes:

American dream 2.0. by Nick -->

* Älä suunnittele liikaa tulevaisuutta. Elä ja koe juuri nyt.
Huominen ei ole vielä olemassa, miksi siis murehtia ennakkoon tai suunnitella tyhjyyteen. Eikä avoimia ovia tai tarttumista vailla olevia tilaisuuksia tunnista, jos on jo etukäteen päättänyt mennä portista a, vaikka lennossa huomaisikin b-portin takana jotain paljon kiinnostavampaa.

* Parhaimmat, tärkeimmät ja vaikeimmat päätökset pitää tehdä intuitiivisesti ja sydämellä. Ei järjellä.

* Anna palaa. Kun tajuaa, miten yksinkertaista se loppujen lopuksi on: Päästä irti, tavoittele ja tee asioita joista unelmoit ja joihin uskot ja sitten vaan annat mennä.

* Pelko on kaiken hyvän nakertaja. Pelätä voi juuri niin paljon kuin sille päättää antaa valtaa: parisuhteen menettämisen pelko, rahan menettämisen pelko, terveyden menettämisen pelko, onnettomuuksien pelko, riskien ottamisen pelko. Tai sitten voi lopettaa pelkäämisen ja keskittyä vaikka elämiseen ja kokemiseen. Pelko on myös oiva tekosyy jättää välillä asioita tekemättä ja kokematta.

* Miksi välittää yhtään mitään siitä, mitä muut ajattelevat tai tekevät. Mitä väliä? Ihan oikeesti. Mitä sitten, onko sinulla oma auto, asuntolaina, 2 tai 9 lasta, avioliitto tai kotieläin? Mitä sitten, onko sinulla kotona neljä kobraa, pari pätkäduunia, 14 viikkoa lomaa vuodessa jossain edullisessa Aasian kohteessa, tavoitteena suorittaa perhonvalmistuskurssi tai kuumailmapallolentäjän lupakirja ensi kesään mennessä. Mitä sitten, jos asut vuokralla ainoana kalusteenasi riippumatto, hankit elantosi pelaamalla online-pokeria ja käytät valtaosan ajastasi humanitäärisen toiminnan tukemiseen, astrologian itseopiskeluun ja olet poikkeuksellien kiinnostunut diagnostiikasta. Mitä. Sitten? Kunhan vaan ainakin yrität tehdä sitä, mikä tuntuu sinulle oikealle ja yrität olla itsellesi ja muille hyvä.

* Kaikki järjestyy -ajattelumalli. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua, jos vaikka hävittää luottokortin, reputtaa tentissä, lähtee maailmalle ilman tarkkaa suunnitelmaa tai aikataulua, vaihtaa duunia, lähtee 40-vuotiaana tavoittelemaan niitä asioita, joista on unelmoinut 10-vuotiaasta lähtien, pieraisee äänekkäästi hautajaisissa tai nauraa jollekin täysin sopimattomalle vitsille täysillä muiden luodessa vaivaantuneita katseita sinuun. Ei aina tarvitse olla niin nuhteeton, täydellinen, kontrollissa ja mahdollisimman vähän massasta poikkeava. Kaikki järjestyy, kun osaa vähän nauraa itselleen ja elämälle.

(Välillä muuten piti käydä hinkuttamassa pole dancingia poolin katoksen tukipilaria vasten, ja siitäkös henkilökunta innostui. Kohta ladyboy-aamiaisvastaava ketkutti tolppaa ylös ja alas kuin vanha tekijä kannustushuutojen, naurunremakan ja valokuvien räpsimisen innoittamana. Siinä kävi sitten pyörähtämässä yksi jos toinenkin, heiteltiin porukalla ylävitosia, poseerattiin valokuvissa ja hypittiin yläpystyä koko sakki. Saksalainen osasi kaikkien jumputus-biisien sanat ulkoa ja oli varsin hupaisa näky booty-shaking-numeroa täysillä vetäessään pikku-speedoissaan, lähes 2 metrinen iso, raamikas mies).

Ilta alkoi oikeastaan vasta tästä. Pool-bileet päättyivät noin 22 aikaan, joten jatkoimme Nickin ja Joen kanssa mini-Pattayalle, läheiseen baarikortteliin pelaamaan biljardia ja jorailemaan. Koska meillä oli seuraavana aamuna aikainen herätys lennolle, päätimme puolenyön kieppeillä sitten Caritan kanssa suht sivistyneesti poistua paikalta, ja jättää herrasmiehet jatkamaan iltaa epäilemättä hauskoissa merkeissä.

Aamulla oli aivan mahtavaa teluta aamupalalle kukonlaulun aikaan, kun koko hotellin henkilökunta oli selvästi darran kourissa ja aamiaissalikin aukesi noin 20 min myöhässä - ennenkuulumatonta käytöstä aamuvirkuilta thaimaalaisilta :)

Kerrankin suomalaiset turistit freesinä brekkarilla Thaimaassa ja paikalliset krapulassa, huonosti nukkuneena häsläämässä ympäriinsä. Vedettiin vielä lähtiessämme pienet booty shakingit muistin virkistämiseksi meidän respan managerin nenän edessä, joka suurinpiirtein nukkui tiskin takana (hän nimittäin sammui poolin aurinkotuoliin noin klo 21.00, katso kuvia ylempää) ja oli kaikin puolin äärimmäisen nolona. Saas nähdä, mitä tuumaavat, kun lähetetään jälkikäteen valokuvakooste pool-bileiden parhaista paloista. No, onneksi koko hotellin väki osasi nauraa itselleen, meille ja edellisen illan hauskanpidolle, joten meidät saateltiin matkaan halausten ja naurunremakan kera. Ihan mahtavaa.

Chaba Hotel, Kata Beach, Thailand. We have left the building.

Finding Nemo

Koh Lanta, Thaimaa ja älyttömästi ruotsalaisia. Miten virkistävää huomata, että heilläkin nahka tirisee auringossa, olut maistuu terassilla ja reissuväsymyksestä kärsiville pariskunnille edes julkinen paikka ei ole este pienelle parisuhde-nahistelulle tai itkukilareissa raivoavien perheen pienempien ojentamiseen. Koh Lanta sijaitsee täällä Etelä-Thaimaassa ja on vähän suurempi ja edistyksellisempi versio Koh Taosta, jossa siis suoritin sukelluksen peruskurssin. Eli, tämä on tällainen rauhallinen sukelluskohde, jossa on vähän enemmän palveluita, ravintoloita, paremmat tiet, isommat biitsit ja enemmän ostosmahdollisuuksia kuin Taolla. Erittäin chilli paikka, tänne voisi helposti unohtua pidemmäksikin aikaa ihmettelemään, jos kaipaa rauhallista meininkiä ja jaksaa veivata biitsejä edestakaisin. Koh Lantan turistioppaan kannessa listataan seuraavat viisi syytä, miksi tämä on kuulemma paras paikka ikinä, koskaan Thaimaassa ja koko Aasiassa:

1. Thailand' best kept secret
2. Number three top Asian Beach & Sun destination
3. Best place to relax for singles, couples & families
4. Best diving site in Thailand
5. Open all year

Rohkenen olla hieman eri mieltä osasta noista, sillä jotakuinkin samat attribuutit näkyy olevan myös esimerkiksi Samuin, Phuketin ja Taon turistioppaiden kansissa, mutta oikeesti, on tämä miellyttävän leppeä saari ja puitteet erinomaiset niin sukeltamiseen kuin eläkeläisten tai lapsiperheiden lomailuun. Ennemmin tänne kuin Krabille, vaikka ei sekään huono paikka ollut.

Niin, minullahan on nyt seuraakin kun ystäväni Carita saapui Krabille 7.12. Siellä muutaman päivän hengailtuamme otimme speed boatin Koh Lantalle ja sitten ei muuta kuin mimmit tositoimiin heti saavuttuamme. Marssimme suomalaisen sukelluskoulun, Raya Diversin puheille ja aloitimme heti seuraavana aamuna sukellushommat. Carita ilmoittautui peruskurssille ja minä jatkokurssille. Ihan parhautta, sukelluksia mahtavissa puitteissa Koh Phi Philla ja Koh Haa Yailla kivassa porukassa. Toissapäivänä sain sitten pakettiin Advanced Open Water Diver -kurssin, jee! Nyt saan sukeltaa 30 metriin ja osaan jo vähän enemmän vedenalaisia taitoja (en vielä saanut sitä harppuunaa kokeilla, mutta ehkä sitten joskus..). AODW-kurssissa olikin sitten jo vähän enemmän tekemistä. Dekompressiosairauden ja tapaturmien riski moninkertaistuu ja typpinarkoosikaan ei useimmilla jää kokematta, kun mennään syväsukelluksen puolelle, jota AOWD-kurssi suurelta osin on. Lisäksi syvyyksissä pitää pystyä tekemään kaikenlaisia temppuja. Eka sukellus mentiin ensimmäistä kertaa oikeasti aika syvälle, eli 25-30 metriin ja siellä oltiin kaikkiaan 47 minuuttia. Odottelin typpinarkoosin oireita, mutta en kyllä huomannut muuta, kuin että olo oli aika leppoisa. En onneksi alkanut sekoilemaan tarjoamalla esimerkiksi regulaattoriani kaloille tms. Toinen sukellus oli kalojentunnistustehtävä, kolmas syväsukellusnavigointi, neljäs vedenalainen valokuvaus ja viides oli pelkkä hupisukellus, jossa tehtävänä sitten vastavirtasukellus.

Muuten kaikki meni oikein jees, paitsi vikalla sukelluksella iski melkoinen tilanne päälle. Paitsi että huomasin unohtaneeni laittaa ennen sukellusta läksiäislahjaksi Joonakselta ja Samilta saamaani vedenkestävää mascaraa (ha!), eksyttiin opettajan kanssa toisistamme. Sweet....En tajua, miten on mahdollista. Molemmat kuvailtiin samalla, joten varmaan vaan olimme molemmat liian uppoutuneita kuvaustouhuihin ja meikäläinen todennäköisesti porhalti jonnekin ihan väärään suuntaan. Ei hyvä. Eipä siinä mitään, katselin vähän aikaa ympärilleni ja kun kerran oppikirjassa sanotaan, ettei paria saa missään tapauksessa jäädä etsimään kauemmaksi aikaa kuin noin minuutiksi pinnan alle, päätin pysyä pää kylmänä ja lähteä tekemään hallittua nousua pintaan. Olihan tuo pikkusen orpo olo tuolla syvyyksissä kun ympärillä näkyi vaan sellainen Tappajahai-maisema. Sinistä, mutta näkyvyys vain pari metriä. Sitten sitä alkaa kuvitella näkevänsä kaikenlaista ja miettii juttuja teorioista, kuten "ei saa ikinä sukeltaa yksin" ja kaikkia mahdollisia riskejä.

Muuten ei olisi ollut mitään hätää, mutta koska tämä oli kurssin viimeinen sukellukseni ja kolmas syväsukellus sille päivälle, oli tosi tarkkaa, miten kauan saisin olla veden alla ja millä tahdilla pitää nousta ylös. Oli puhetta ennen sukellusta, että noin 15-20 min, eli tosi lyhyt aika. No, luojalle maailman isoin kiitos, että mulla oli sukellustietokone lainassa (kello/sukellustietokone/syvyysmittari). Ilman sitä olisin ollut aika kirjaimellisesti very deep in shit. Osasin sitten käyttää sitä riittävän hyvin, että pystyin tulemaan kaikkien lainalaisuuksien mukaan oikeaoppisesti pintaan. Ei muuta kuin rauhallisesti ylöspäin ja viidessä metrissä 3-4 minuutin turvapysähdys, hengailin siinä koralliriutan päällä ja katselin kauniita kaloja. Sitten vaan pintaan ja vieläpä ihan veneen viereen. No, hyvä kokemus oli tuokin. Nytpähän ainakin tietää, ettei mene ihan heti paniikkiin vastaavassa tilanteessa ja että osaa edes jossain määrin ajatella ja toimia loogisesti.

Oonkohan minä nyt ihan hurahtanut näihin sukellushommiin? Se jää nähtäväksi, sillä huippuja kohteitahan on läjäpäin vielä edessä. Yritän toki jatkossa kirjoittaa jostain muustakin kuin vedenalaisesta maailmasta.

Tänään speed boatilla Phuketiin päin, siellähän niitä biitsejä myös riittää. Joutuu ehkä tämän kaiken merivedessä ja veneissä rypemisen jälkeen viettämään yhden päivän hipsuteltavana jossain kivassa kauneushoitolassa. Tukkakin pitäisi saada kuosiin, ennenkuin herään joku aamu sellaiset orastavat baby-rastat päässä. Kaipa tässä alkaa oikeesti olemaan aika rennoissa tunnelmissa, ei ihan hirveesti huoleta oikeastaan yhtään mikään. Piti äsken oikein kännykästä tarkastaa, mikä viikonpäivä tänään on. Ja nyt kun on ollut seuraakin (Carita) ja on ollut niin uppoutuneena sukellukseen, ei ole juurikaan ehtinyt syventyä antaumuksella blogin kirjoittamiseen tai muistiinpanojen tekemiseen blogikirjoitusta varten. Oh well, kuvat puhukoot puolestaan ja eiköhän tuota juttua taas piisaa myöhemminkin.

Katselin tuossa taas blogin tilastoja ja näyttää menneen 4000 katselukerran raja rikki. What?! Kiva, kun jaksatte lukea näitä juttuja ja kiitos kaikille niille, jotka olette laittaneet palautetta blogista mailitse ja Facebookissa.

To be continued.

Sopivasti cheesy Samui

Onko oikeesti mitään karmaisevampaa tunnelmanpilaajaa kivalla illallisella meren äärellä kuin Richard Claydermanin taustamusiikki? Ei äkkisiltään uskois että on, mutta kylläpä sellainen löytyy, nimittäin Celine Dion ja "My heart will go on" -biisin ensitahtien kajahtaminen ilmoille samanaikaisesti kun pääruoka tuodaan nenän eteen. Siemaillessani erittäin tyytyväisenä punaviinilasillistani kynttiläillallisen pätteeksi, kiitollisena omasta rauhasta ja hyvästä ruuasta, katselin merelle päin ja ajattelin, miten mahtava ilta ja mitkä näkymät. Naureskelin itsekseni tarjoilijoiden hämmästelylle saapuessani yksin syömään: "Alone?? Just you, no one else?". Mikä siinä on että ei muka voisi olla erittäin rattoisaa illallistaa omassa seurassa kaikessa rauhassa? Havahduin omista ajatuksistani kun tunsin, että minua tuijotetaan. Kaikki kahdeksan tarjoilijaa seisoivat baaritiskillä rivissä ja Leona Lewiksen Bleeding loven soidessa taustalla loivat kaikki minuun merkitseviä, ystävällisen myötämielisiä katseita, just sellasia: Girl, everything's going to be alright for you one day -katseita. Ihan älyttömän ärrrrrsyttävää! Minä kun olin niin tyytyväisenä siinä.

Sitten ravintolaan pelmahti italialainen, ihan F1-pomo Flavio Briatoren näköinen ja ikäinen mafioso valkoinen pellavapaita hulmuten, kultavitjat kaulassa välkkyen ja Santa Luciaa lauleskellen. Hän parkkeerasi suoraan minua vastapäätä olevaan pöytään. Ajattelin, että siinäpä istut senkin ukko ja jatkoin merinäkymien ihailua. Flavio varmaan tulkitsi katseeni jotekin kaihoisaksi (vähemmästäkin tässä vaiheessa, kun seuraava kiekko oli Whitney Houstonia) ja kippisti punaviinilasiaan minun suuntaani hymyillen. Sivusilmällä näin, että tarjoilijat suurinpiirtein kannustavasti hymyillen näyttivät minulle peukkuja tyyliin "Go for it, girl!". Kippistelin takaisin Flaviolle ja tilasin laskun.

Kuten ounastelinkin, tämä Samui on varmasti yksi suosituimmista honeymoon-kohteista Thaimaassa. Ainakin se osa saaresta, jossa vietin ensimmäisen yöni ennen kuin lähdin viikoksi Koh Taolle. Muutenhan tämä on todella miellyttävä paikka. Taitaa olla yksi Thaimaan suurimmista saarista ja täällä asuu peräti 46 000 ihmistä ja saarella on oma lentokenttäkin. Kaikista alueista/saarista koko Thaimaassa Samuilla sattuu eniten kuolemantapauksia ja loukkaantumisia liikenteessä. Viime vuonna täällä heitti lusikan nurkkaan 269 brittiä, kun hurjastelevat humalapäissään noilla skoottereilla. Kun muistelen Hanoin ja Ho Chi Minhin liikennettä, niin tuntuu kyllä silti todella rauhalliselle ja turvalliselle paikalle.

Nyt olen täällä Samuin itärannikolla Lamai Beachilla, jossa on mukavasti vipinää ja tekemistä. Lisäksi minulle sattui aivan fantsu hotelli, jossa on koko tähänastisen reissuni paras kylppäri ja suihku. Hassua, miten sitä voi olla onnessaan siitä, että vettä tulee suihkusta tarpeeksi isolla paineella, saa säädettyä juuri sen lämpöistä vettä kuin haluaa ja on ihanan puhdasta sekä täydellisesti toimiva ja hiljainen ilmastointilaite. Nukuin viime yönä varmaan 10h kun oli niin hyvä sänky, hiljaista, sopiva lämpötila ja huoneen sai ihan pimeäksi.

Siitä hetkestä kun tsekkasin sisään tähän ihanaan hotelliin, täällä on satanut. Ei sillä tavalla tihutihutihu-miellyttävä-trooppinen-viilentävä-kuuro-tyyppisesti vaan silleen kunnolla. Ihan kokoajan. Siis nyt on toinen vuorokausi putkeen menossa. En ole ikinä kokenut tällaista monsuunisadetta aiemmin. Siis näin kovaa sadetta, joka saa kadut tulvimaan hetkessä ja joka ei vaan lopu. Mutta eipä se mitään haittaa, kun on lämmin. Ei muuta kuin shortsit ja flip flopit jalkaan ja kattelemaan paikkoja. Jos joku muuten tietää, kuinka kävellä flip flopeilla sateessa/lammikoissa ilman, että ne roiskuttaa kuraa pohkeisiin, takareisiin ja takapuoleen, niin ystävällisesti ilmiantaisitko itsesi ja kertoisit minulle oikean kävelytekniikan, kiitos.

Kävelyretkelläni löysin hyvän kuntosalin, joten kävinpä hakemassa hotellilta juoksukengät (niin, ne ihanat pinkit!) ja vaihtamassa treenivehkeet niskaan ja heitin sitten kunnon treenit salilla. Sitten olen vaan käppäillyt ympäriinsä, lukenut taas aivan mielettömän hyvää kirjaa kahvilassa ja tietysti olen syönyt kuin peijooni. Eilen söin koko reissun ensimmäisen pizzan. Oli taivaallista, oli ihanaa, oli venyvää, rasvaista juustoa ja rapea pohja, mutta oli myös viimeinen pizza minkä syön, ainakin vähään aikaan. Nyt kun ei ole tullut syötyä leipää, perunaa tai juurikaan pastaa, on hiilaritoleranssi näköjään nolla. Maha turposi ilmapalloksi. Oikein harmittaa, etten tajunnut ottaa siitä komistuksesta kuvaa tähän blogiin eilen illalla. Näytti ihan tekomahalle. Ällöä.

Tunnelmat ovat korkealla paitsi itsenäisyyspäivän johdosta, myös siksi, että ystäväni Carita saapuu huomenna Krabille. Kappas, kappas, ja kukas toinen lentää sinne myös huomenna? Jee, meitsi! Carita reissaa täällä päin koko joulukuun, joten mikäs sen mukavampaa kuin hengailla kimpassa sen aikaa kun Carita on täällä. Ja saa vaihteeksi illallistaakin sitten ihan rauhassa ilman yhtään kenenkään ihmettelyä. Ja tiiä tuota, ettei vaan tulisi sitten vaikka vähän biletettyäkin jossain vaiheessa....Eiiiipppppä!!

Robbie Williams, Darth Vader ja Mipi Koh Taolla

Roikuin, tai siis kelluin kaksin käsin kiinni köydessä meren sinisessä, pelottavassa, loputtomassa syleilyssä ja yritin kaikessa hiljaisuudessa selättää paniikkikohtaukseni fokusoimalla ajatukseni kaikkeen muuhun paitsi siihen, että olen meressä noin 15 metrin syvyydessä, tuhisen kuin riivattu johonkin kumiseen regulaattoriin, olen hetkeä aiemmin vapaaehtoisesti räkinyt omaan maskiini (jotta lasit eivät huurtuisi vedessä) ja vetänyt sen tyytyväisenä naamalleni, puolen metrin päässä minusta väijyy melko ilkeän näköinen barracudaparvi, kuulen korvissani oman Darth Vader -huohotukseni (edelleen kiihtyvässä tahdissa) ja minun pitäisi muka lähteä tuonne vielä syvemmälle sukeltelemaan. Just. Ei nimittäin tule tapahtumaan. Ei nyt eikä huomenna. Ei. Ei. Ei. Sitten havahduin Robbie Williamsin naputukseen olkapäälläni.

Sukellusopettajani Robbie tuli noin 10 cm päähän kasvoistani ja sukelluskielellä (käsimerkein) kysyi, että missä mättää? Ai mistäkö hän tajusi, että kaikki ei ole kunnossa? No varmaan ainakin siitä halkaisijaltaan noin 4 metriä olevasta ilmakuplapilvestä jonka olin onnistunut paniikkihuohotuksellani luomaan ja jonka keskeltä minua tuskin erotti ja siitä, että pysähdyin kuin seinään kesken matkan. Minä vastasin Robbielle, (viittomalla paitsi näyttämällä keskisormeani myös lisäksi jotain ihan sekopäistä) että nyt mättää ihan kaikki ja todella voimakkaasti. Haluan ylös ja pois täältä NYT, en todellakaan mene senttiäkään alemmaksi tuonne tuntemattomaan, loputtomaan vesimassaan jonkun kiiluvasilmäisen mureenan purtavaksi, en saa kunnolla henkeä, millä hetkellä hyvänsä happisäiliöni todennäköisesti räjähtää ja tukehdun tai painovyöni irtoaa ja kellumisliivini täytyy itsestään ja sinkoudun pinnalle kuin raketti ja keuhkoni repeäytyvät liian nopeasta noususta paineen takia tuhannen kappaleiksi. Ihan sama, miten mageeta jonkun mielestä sukeltaminen on tai miten paljon tämä kurssi on maksanut. Pas**n marjat, meikäläinen lähtee nyt takaisin veden pinnalle.

Eipä siinä, Robbie otti minua kaksin käsin kiinni kasvoista ja tuijotti suoraan silmiin, pyysi minua hengittämään samaan tahtiin hänen kanssaan, rauhottumaan ja laittamaan hetkeksi silmät kiinni. Tähyilin paniikissa ylöspäin kohti valoa ja pelastusta, mutta Robbie käänsi päättäväisesti kasvoni takaisin häneen, otti regulaattorin pois suustaan ja merenalaisella äänellään sanoi korvaani: "You know you can do this. Just calm down". Jos Robbie Williams pyytää tuollaista minulta, niin onhan siinä kummasti oma viehätyksensä. Siinä tilanteessa olisin varmaan kasvattanut kidukset hetkessä, jos hän sitä olisi minulta pyytänyt. Siinä sitä sitten hengiteltiin puolisen minuuttia Robbien pidellessä päästäni kiinni ja ajattelin, että itse asiassa nämä hetket ovat niitä elämässä, jonka takia esimerkiksi matkustan. Paitsi että saattaa päätyä sukeltamaan pop-tähden kanssa tai saa olla hetken Darth Vader, ei elämässä myöskään saa tai koe mitään keskivertoa kummempaa, jos ei välillä ole valmis heittäytymään ja voittamaan omat pelkonsa. Niinpä avasin silmäni, löysin jostain tilannekomiikka-vaihteeni ja haastoin Robbien siinä odotellessa kivi, paperi, sakset -mittelöön. Huumorimiehenä hän oli heti messissä ja kolme kertaa hänet voitettuani totesin, että nyt tai ei koskaan. Näytin Robbielle ok-merkkiä, hän kuittasi ok:ta takaisin. Ajattelin, että katohan Robbie tätä, irrotin otteeni köydestä ja lähdin ylvääseen lentoon.

Ja mikä kokemus! Kaikki värit, lentämisen ja painottomuuden tunne, hiljaisuus, sukeltajan rauhalliset ja kalaparvien synkronoidut liikkeet, korallit, kasvit ja kaikenmaailman kalat ja merimaailman örkit. Ihan mieletöntä! En muista, milloin viimeksi olisin tuntenut olevani joka solulla ja aistilla niin elossa kuin silloin.

Ensimmäinen sukellus kesti 38 minuuttia ja tuntui, kuin olisimme olleet pinnan alla 10 minuuttia. Tätä pitää saada lisää! Tein kaikkiaan viisi sukellusta, kaikki pituudeltaan 35-45 minuuttia. Ensin mentiin alle kymmeneen metriin, sitten 12 ja 16 metriin ja kaksi viimeistä sukellusta oltiin noin 18-20m välimaastossa. Nyt on sitten suoritettuna kansainvälinen vapaa-ajan sukeltajan peruskurssi (Open Water Diver) eli saan sukeltaa missä tahansa maailmassa noin 18-20 metriin. Tähän tämä ei kuitenkaan jää, sillä teen varmaan Koh Lanta-Phuket-akselilla advanced-kurssin (Advanced Open Water Diver), jossa mennään 30 metriin, tehdään hylky- ja yösukellus sekä kolme adventure-sukellusta ja opitaan lisää sukeltajan erikoistaitoja. Sen jälkeen saan sukeltaa aina 30 metriin ja ovet ovat auki lukuisille jatko-, erikois-, ja ammattikursseille. Näen nyt jo itseni 007 hengessä märkäpuku päällä, harppuuna kädessä suorittamassa jotain supersalaista sukellusoperaatiota, johon minut on kutsuttu johtamaan taistelusukeltajien erikoistiimiä ja haettu Punavuoresta asuinrakennukseni katolta helikopterilla keskellä yötä. Business as usual.

No siis tietenkään en sukeltanut The Robbie Williamsin kanssa, i wish. Sukellusopettajani on siis oikeasti brittikundi Simon, mutta hänestä tuli heti ensimmäisenä päivänä Robbie Williams meidän sukellustiiin kesken, koska yksi kurssilaisista täräytti sanoa heti ekalla tunnilla ääneen sen, mitä kaikki olivat omassa päässään ajatelleet heti kun Simon astui luokkaan ensimmäisen kerran: jätkähän on kuin pop-tähti Robbie Williams. Lisäksi Simon puhuu ja käyttäytyy hyvin samantyyppisesti kuin Robbie. Ei sillä että tuntisin tapauksen, mutta mitä nyt telkkarista nähdyn perusteella voi oppia tuntemaan. Sukelluskeskuksen nimi on Big Blue Diving ja taitaapa olla yksi vanhimista ja suurimmista sukelluskouluista Koh Taolla. Meininki on ihan kuin kesäsiirtolassa. Kaikki hengaa porukalla ja itse huolletaan kamat puhtaiksi ja kuivumaan, järjestetään siivoustalkoita alueella ja kaikenmaailman bileitä ja illanviettoja. Mukavaa!

Karmaisevaa tässä omalta kannaltani historiallisessa sukelluskokemuksessa on se, että tässä tarinassa ei ole sitten ensimmäistäkään sukelluskuvaa meikäläisestä. No miksi, tämähän oli kuitenkin yksi reissuni kohokohdista? No siksi, että kun tuolla aalloissa kaikkine sukellusreleineen tetsailee ja yrittää veneessä joko kuoriutua kaikista snorkkeleista ja systeemeistä tai virittää niitä ylleen, niin siinä ei ole juurikaan aikaa, mahdollisuutta tai mitään järkeä alkaa poseeraamaan täydellistä Kodak-hetkeä vettä valuvana ja ajatukset jossain ihan muualla kuin siinä, että vitsi miten hyvä kuva tulisi nyt blogiin. Kaikki omat kamat on pakattu sellaiseen vedenpitävään kassiin, joka on koko sukelluspäivän ajan jossain veneen ruumassa. Lisäksi siinä ei ole paljoa kuvien räpsimiset mielessä kun keskityt tsekkaamaan ja tuplatsekkaamaan, että regulaattori toimii, happisäiliön hana on auki ja niin edelleen. Vasta kun tullaan sukelluksilta takaisin, saa kamat haltuunsa. Mutta, koko hieno kokemus on kyllä ikuistettu DVD:lle. Kyllä! Meidän kaksi viimeistä sukellusta kuvattiin alusta loppuun ja materiaali on superhieno. Olisin ottanut DVD:lta muutaman screenshotin ja laittanut ne mukaan muiden kuvien joukkoon tähän postaukseen, mutta syistä, joita en nyt jaksa alkaa tässä selittämään, minulla ei ole tässä koneella VLC playeria tai mitään muutakaan DVD-materiaalia handlaavaa softaa eikä edes Windowsia, joten ei sitten onnistunutkaan. Sukelluskuvia siis tulossa jossain vaiheessa myöhemmin reissua, kun olosuhteet sallivat kuvien räpsimisen tai jos löydän jostain nettikahvilasta koneen, joka pyörittää DVD:ta. Sellaista konetta ei täältä Koh Taolta löytynyt ainakaan niistä neljästä nettikahvilasta, joissa kävin asiaa testaamassa. Mutta, picture this: Mipi ylikierroksilla ja typerä hymy naamalla, maski tiukasti naamalla niin että posket pursuaa ja paineen vaikutuksesta noin 15 metristä alaspäin maskista jää naamaan sellainen maailman isoin fritsu koska maski on liian tiukasti päässä jo siinä vaiheessa kun mennään veteen, snorkkeli sojottaa ihan päin peetä pään toisella puolella, kirkkaankeltaiset kömpelöt räpylät jalassa, pari numeroa liian pieni, strategisista paikoista kinnaava märkäpuku päällä, sukellusliivit, jotka saavat muutenkin jo melko runsaan rintavarustukseni näyttämään vielä massiivisemmalta, suussa niljakas, kuminen regulaattori, selässä happisäiliö joka painaa aivan helevetisti ja jonka kanssa joutuu kuivalla maalla tasapainoilemaan ihan hulluna, painovyö lanteilla, joka vedetään sen verran tiukalle, että se uppoaa mukavasti tuonne vatsajerkkujen uumeniin. There! Saitko kuvan päähäsi? Kyllä. Siltä minä näytin. Ja sitten veden alla ihan sama scenario sillä erotuksella, että vaikka kuinka yrittää vetää hiukset kiinni ponihännälle, niin silti tukka leijuu pään ja kasvojen ympärillä vedessä ihan kuin joku sotkuinen levämuodostuma ja on kokoajan tiellä omassa näkökentässä ja takertuu regulaattoriin ja kaikkiin letkuihin.

Täällä Koh Taolla asuu vain noin 4000-5000 ihmistä (ja turistit siihen päälle) ja paikka on suunnattu melko lailla vain ja ainoastaan sukelluksen harrastajille. Tämä on kumpuileva ja rehevät pieni saari, ei mitään loputtomia biitsejä aurinkotuoleineen, bulevardeja tai McDonaldseja, vaan pieniä, mutkittelevia hiekkateitä, pikku-kauppoja, baareja, sukelluskouluja ja ravintoloita. Paikka pyörii täysin sukellusturistien varassa. Tänne tullaan katamaraanilla joko mantereelta tai läheiseltä Koh Samuin saarelta ja tänne tullaan sukeltamaan. Saattaapi käydä aika pitkäksi jos ei ole sukelluksen perään, ellei sitten jaksa maata viikkoa tuolla biitsillä tai ajella skootterilla ympäri pientä saarta. Retki tänne Samuilta kesti noin 1h 45min ja matkustajista noin puolet yrjöili loppumatkasta. Ei miellyttävää, siis joukko-oksennuksesta aiheutuvat ääni- ja hajuefektit huomioon ottaen. Minulla ei ollut mitään hätää, vaikka kyyti olikin aika kuoppainen, ajattelin vaan Linnanmäen viikinkilaivaa, että jos siitä on kerran selvitty yrjöämättä, niin sitten myös tästä. Tapasin katamaraanilla amerikkalaisen mimmin Shaunan, joka on myös soolona matkailemassa. Juteltiin, meillä synkkasi heti ja sovittiin illallistreffit.

Illallinen Shaunan kanssa sujuikin varsin värikkäissä merkeissä, kun paikalle saapuessani hän oli bongannut jostain pari ruotsalaista kundia (Viktor & Ted, kavereilla ikää hädintuskin 20-vuotta) seuraksi mukaan ja niinhän se ilta vierähti siinä mukavasti. Syötiin, otettiin parit bisset, pelattiin biljardia suomalaisten omistamassa Dragon Barissa ja ihmeteltiin tätä maailman menoa. Ihan spooky-juttu sattui kun kiinnitin huomiota Viktorin käsivarressa olevaan tatuointiin. Hänellä on käteen tatuoituna lause, jonka olen jo parin vuoden ajan ajatellut tatuoida selkääni. Ja se lause ei ole mikään klisee tyliin "Love kills slowly" tms, vaan sellainen, että yhdellä miljoonasta voisi minun käsitykseni mukaan olla sama lause mielessä. Vähänkö jännää! Oli hauska ilta hyväsä seurassa ja taas muutama uusi tuttavuus maailmalla ja kutsu Seattleen Shaunan luokse milloin tahansa sekä Tukholmaan Viktorin ja Tedin luokse. Mikä jottei jonain päivänä.

Minun sukellustiimissä oli onneksi vain kolme ihmistä opettajamme lisäksi. Meitsi, puolalainen Pjotr ja brittiläinen Patrick. Näin pieni ryhmä takasi meille kaikille parhaan mahdollisen henkilökohtaisen opetuksen ja minä olin kokoajan opettajan pari kaikissa harjoituksissa, joten ei olisi voinut juuri turvallisempaa ja helpompaa olla sukeltamisen opettelu. Parina iltana käytiinkin sitten Pjotrin ja Patrickin kanssa illallisella ja käppäilemässä biitsillä. Tosi kivoja heeboja. Pjotr on professori, opettaa yliopistossa ja luennoi pitkin maailmaa aiheesta "Happiness", josta hän on kirjoittanut jo yhden kirjankin. Mielenkiintoista, eikö? Meilläpä riittikin sitten aiheesta juteltavaa ja kiisteltävää. Patrick taas oli jättänyt hyvän duunin Lontoossa ITV:lla (TV-kanava) ja lähtenyt kolmeksi kuukaudeksi reissuun, jonka hän päättää Australiaan Perthiin, jonne hän aikoo jäädä ainakin vuodeksi töihin. Ei kuulemma ollut mitään vielä mietittynä tai ainuttakaan hakemusta lähetettynä, mutta se ei Patrickia tuntunut huolettavan. Töitä tekevälle löytyy, se on kyllä totta.

Yhtenä päivänä söin lounasta Big Bluen ravintolassa, kun havahduin siihen, että joku vieressäni huikkaa kysyvästi "Moi Mia?!". No eikö perkele Ellu seiso siinä! Siis mun ex-kolleega Satama/Trainers' House ajoilta, Elina Kankare. Vähänkö revettiin. Ellu oli täällä lomailemassa siippansa Mikon kanssa. Mikko teki myös muutaman sukelluksen. Eipä siinä, nähtiin sitten yhtenä iltana ja otettiin pari drinkkiä biitsillä, oli hauska törmätä täällä.

Eilen päätin tehdä vähän jotain muuta kuin sukellushommia ja lähdin tutkailemaan saarta vähän tarkemmin. Ei muuta kuin patikoimaan kohti kukkukoita ja kartan mukaan olin menossa Montra Bay -näköalapaikalle. Ja pääsinkin perille lopulta. Tajusin vasta jälkeenpäin, että kaikista "kukkuloista" tällä saarella kapusin sitten kaikista korkeimmalle, eli lähes 400 metrin korkeuteen. Kaikenlaisia jalkatreenejä vetäneenä ja paljon urheilua harrastaneena en ole se henkilö, jolla jalat menee ihan ensimmäisenä hapoille, mutta voin sanoa, että kun noin tunnin könysin ilman breikkiä melkolailla tikkusuoraa, mutkittelevaa hiekkapolkua pitkin ylöspäin noin 30 asteen lämpötilassa filp flopit jalassa, olin ihan hajalla ylös päästyäni. Mutta komiat oli maisemat ja hyvälle maistui jääkylmä limppari näköalapaikan baarissa. Jos tämä orastava flunssa ei iske yön aikana kunnolla päälle, aion huomenna mennä Samuilla biitsille juoksemaan, siellä on mielettönät biitsit ja kävin ostamassa tänään shortsitkin ihan sitä varten. Flunssan alku johtuu varmasti sukeltamisesta, muutaman kerran minua palelti kun oltiin pohjalla. Meressä kroppa menettää lämpöä noin 25 kertaa enemmän kuin maalla ja vaikka merivesi olikin 28-asteista ja päällä 3mm paksu märkäpuku, silti oli vähän vilu sukellusten lopussa.

Eilen aamulla koin kauhun hetkiä hotellihuoneessani kun menin suihkuun. Vetäisin siinä shampoot hiuksiin ja päätä jynssätessäni satuin vilkaisemaan ylöspäin. A big mistake. Katossa, suoraan suihkun yläpuolella oli sellainen Indiana Jones -elokuvista tuttu hämähäkki. Kyllä, sellainen, jolla on karvaiset jalat, vähintään tulitikkuaskin kokoinen kroppa ja jos sen liiskaisi jalallaan littanaksi, kuuluisi kunnon rusahdus. Eipä muuten mennyt montaa sekuntia siihen, että olin hotellin käytävällä pieni pyyhe päällä, shampoot hiuksissa kiljumassa. Ei muuta kuin ihan pokkana respaan vettä valuvana ja sanoin virkailijalle, että meikäläisen huoneessa on tappajahämähäkki ja jonkun pitää tulla hätistämään se pois per heti. Virkailija katsoi minua vähän väsyneesti just silleen, että jaaha, taas yksi turisti, joka ei kestä jotai pientä ötökkää huoneessaan. No, hän lupasi kuitenkin tulla tarkastamaan tilanteen ja kun menimme huoneeseeni ja hän näki hämähäkin, tuli nimittäin virkailjaankin pikkuisen liikettä. Poistuimme hyvässä yhteisymärryksessä huoneesta liukkaasti ja virkailija lupasi hommata talonmiehen paikalle heti. Sillä aikaa pääsin toiseen huoneeseen suihkuun. Talonmies tuli paikalle siivoojan avustamana, enkä jäänyt paikalle katselemaan toimitusta, että millä pelillä kaksikko sai hämähäkin ulos huoneesta. Pääasia, että saivat sen ulos. Kuulin vaan siivojanaisen kirkaisun ja ajattelin, että empä ainakaan turhasta valittanut. Nyt uskallan nukkua tämän viimeisen yöni Koh Taolla rauhassa ja avata myös kylppärin oven. Tuhat yökötystä. Jos minä jotain vihaan, niin käärmeitä ja hämähäkkejä.

Tänään vietin ensimmäisen virallisen biitsipäivän koko reissuni aikana. Raahauduin tuonne valkealle hiekalle palmujen katveeseen ja kirjaimellisesti levytin koko päivän siinä. Välillä luin kirjaa, välillä kävin meressä lillumassa. Päivän vaativin askare tähän mennessä oli päättää aamupalalla, otanko myslin ja kahvin kanssa ananas-smoothien vai appelsiini-inkivääri-smoothien.

Huomenna takaisin Koh Samuille ja siellä sitten kaksi yötä. Ensimmäisen yön (kun olin matkalla tänne Koh Taolle) olin Samuilla Fisherman Villagessa, joka on autenttinen, rauhallinen alue. Nyt nämä kaksi tulevaa yötä Samuilla olen Lamai Beachilla, toisella puolella Samuita. Lamai on siis mieletön biitsi ja vähän vilkkaampi paikka kuin Fisherman Village. Tiistaina 7.12. sitten lento Krabille ja sieltä seikkailu jatkuu Phuket-Koh Lanta-Krabi -akselilla aina 18.12. asti. Luvassa on todennäköisesti lisää sukelluksia, biitsejä, hyvää ruokaa ja toivottavasti myös lisää hauskoja kommelluksia ja uusia tuttavuuksia, jotta minulla olisi hyvää aineistoa, mistä ammentaa kirjoituksia tähän blogiin.

Tässäpä teille muuten pari kirjavinkkiä, jos haluatte hyvää luettavaa joulun pyhiksi. Tähän mennessä olen reissun aikana lukenut jo vaikka mitä, mutta neljän kärki näkyy tässä alla. Ei muuta kuin kirjaostoksille, villasukat jalkaan, hyvä punaviinilasillinen nenän eteen ja nauttimaan hyvistä lukuhetkistä. Suosittelen!

Mitch Albom - "Have a Little Faith"
Howard Marks - "Mr. Nice"
Randy Pauch - "The Last Lecture"
Daoud Hari - "The Translator"

Naputtelen tätä tekstiä ihanassa pikku-ravintolassa ja lopettelin juuri ties monennenko kananuudelikeitto-illalliseni tämän reissun aikana. Vähän chiliä joukkoon, niin jopas jotakin, yksinkertaista ja hyvää ruokaa. Nyt voikin kömpiä tuonne hotellille vähän lukemaan ja laittamaan kamat kasaan, sillä aamulla pitää olla tikkana kun avolava-taksi tulee hakemaan minut joskus 7.30 pintaan katamaraanille, jolla huristan takaisin Samuille.

Ai niin, hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja suomalaiset, I salute you! Kestäkää pakkaset ja pimeys, lähetän kaikille täältä energiasäteitä, hyvää mieltä ja otan maanantaina juhlan kunniaksi lasillisen kuohuvaa Samuilla.